lauantai 29. joulukuuta 2012

Merkityksetöntä.

Viimeiset laatikot isolta varastolta on nyt tuotu pienten neliöideni sisälle. FB oli auttamassa laatikoiden siirrossa. Kun ajoimme varastolta kotiani kohti, mietin miten vuosi sitten yksin kannoin noita samaisia laatikoita. Nyt kannoin niitä jälleen. Miehen kanssa jonka läheisyydessä on hyvä olla. Enpä olisi vuosi sitten näin uskonut olevan.

Laatikoita olen nyt purkanut ja luonnollisesti edelleen on vielä roinaa josta tulee vieläkin päästä eroon. Minussa on pientä hamsterin vikaa, joskin yleensä säilytän asioita joilla on minulle tunnearvo, tai niiden myötä tulee jotain muistoja mieleen.

Minulla on tallella pieniä paperinpaloja yläasteajoilta joissa kahden hyvän ystävän kanssa on ruodittu silloisia ihastuksia, heidän lempinimiään. Kalentereita merkintöineen yli kymmenen vuoden takaa. On vanhoja c-kasetteja joista en vieläkään aio luopua. Valokuvia menneiltä vuosilta. Suosikki-lehtiä vuodelta 1996 lähtien.

Kirjoittelin aikanaan tekstiviestejä ylös ruutuvihkoon. Vuodelta 2003 löytyy parhaan ystäväni kanssa käyty keskustelu, jossa viitataan ex-mieheeni, ja siihen kuinka hän minua silloin petti, kuinka hän minut jätti. Samaa rataa, joskin silloin oltiin kyllä jonkin verran yhteyksissä, mitä nyt ei ole sitten tapahtunut. Mielenkiintoista huomata, että lähes samat fiilikset olen silloin käynyt läpi, tosin silloisesta huomaa kyllä pienen toiveen kytemisen, josko asiat vielä palaisivat ennalleen. Nyt sitä ei ole. Senpä vuoksi roskiin lensi iso nippu kirjeitä ja kortteja, jotka hän armeija-aikana minulle on lähettänyt. Ystävänpäiväkortit, syntymäpäiväkortit. Niiden merkitys on lakannut olemasta. En halua enää niitä säilyttää, vaikka 2003 halusinkin. Ne ovat nyt merkityksettömiä, eikä niitä tarvitse säilyttää.

Viimeiset laatikot kun saa tyhjättyä, sitten saa uusi vuosi tulla. Odotan mielenkiinnolla mihin se meidät FB:n kanssa kuljettaa. Eilen juteltiin siitä kuinka nyt pari kuukautta on hyvin tiiviisti oltu yhdessä. Eikä kertaakaan ole vielä tullut sellaista oloa että toisen toiminta, sanomiset tai teot ottaisivat päähän. Mielenkiinnolla odotan myös sitä ensimmäistä kertaa..

Niin ja yllätys on joulukortti ja "onnea uuteen kotiin" -lahja ex-anopilta...


tiistai 18. joulukuuta 2012

Minä en muuttunut.

Joulu lähestyy kovaa vauhtia. Olen aina ollut jouluihminen, joskaan vuoden takaisesta joulusta en itseasiassa muista juuri mitään. Jonkinlaisessa sumussa se siis on mennyt. Tänä vuonna joulunalus on ollut myös kovin erilainen. Monia öitä olen viettänyt FB:n luona, ja äitini jo kommentoikin että oletpa kalliin varaston tavaroillesi hankkinut.. No kyllä minä uudessa kodissanikin olen ollut, ja joulunaikaan ehdin toivottavasti myös olemaan.

Tuntuu hassulta. Jossain vaiheessa matkan varrella olen miettinyt (niinkuin varmaan moni samassa tilanteessa ollut) muutaman kerran että mitä vikaa minussa oli. Ei sillä, en kaipaa takaisin avioliittoon. Mutta se, joka tässä viime kuukausien aikana on saanut tuon ajatuksen pintaan on oma toimintani ja tunteeni. Exähän minulle eron yhteydessä sanoi sen enempää perustelematta että minä en arvostanut häntä riittävästi. Nyt tuo lause kummittelee välillä minulle. Huomaan toimivani kuten ennenkin. Mielestäni toisen arvostaminen on myös huomiointi pienillä arkisilla jutuilla. Huomaan itse pitäväni sitä arvostuksena ja välittämisenä. Sitä että laittaa toiselle yllättäen, välipalaa. Tai käy halaamassa. Kiittää avusta. Se mitä tuo arvostamattomuus siis oli, en tiedä. Valitettavasti muutaman kerran olen hetkellisesti miettinyt sen kysymistä. Mutta toistaiseksi olen tuon ajatuksen haudannut. Se että toimin edelleen samalla tavalla tarkoittaa sitä, että se on osa sitä  mitä minä olen. Minun tapanai. Ja jollen minä kelpaa tai riitä sellaisenaan, niin kai on sitten tarkoitus olla. Uskon siihen että aktiivisesti omaa olemistaan tai tekemistään ei tule muuttaa. Se mitä tapahtuu sopeutumisena ja vuorovaikutuksen yhteydessä tapahtuu kyllä itsekseen.  Ja kai sitten niin on, että tämä aiheuttaa minulle hetkittäin arkuutta olla onnellinen.

Mielenkiintoista on tosiaan kuitenkin huomata se, että loppujen lopuksi minä en juurikaan ole muuttunut. Toimin ja olen ihan samalla tavalla kuin pari vuotta sitten. Minulle tärkeitä asioita on edelleen samat asiat kuin aiemminkin, joskin joidenkin asioiden kohdalla arvojärjestys on muuttunut.  Nyt tuntuu siltä taas, että minä olen se, kuka minä olen. 

Joulu. Silloin jos koska tuntuu se, että toinen välittää. Toivottavasti onnistun sen välittäämään itsestäni.

keskiviikko 5. joulukuuta 2012

Ajatusvirtaa







Tuli.

Tuli on aina kiehtonut minua. Jo viisitoista vuotta sitten sain lempinimen Pyromaani, joskaan sillä ei ole mitään tekemistä tuhopolttojen kanssa. Lempinimen antoi Hyvä Miespuolinen ystäväni, se samainen joka on seikkaillut aiemmissakin postauksissa. Lempinimi tuli kaiketi siitä että olin aina ensimmäisenä sytyttämässä tulta nuotioon ja saunalle. Se on ihana haaste johon aina mahdollisuuden tullen tartun. Tuli on hypnoottista. Se saa minut pysähtymään ja tuijottamaan. Tuli tanssii, viettelee ottaa omakseen puun. Hehkuu hiilissä. Ja tukahdutetaan.

En edes tiedä mistä tuo tuli mieleen, jostain vaan. Lähinnä mietin mennyttä viikkoa ja sitä, kuinka aika kietoutuu FB:n kanssa yhteen. Joulu tekee tuloaan ja se on juhla jota minä rakastan. Juhla jota hän ei ole vuosiin viettänyt koska hänestä se kuuluu perhejuhliin. Koska hänen perheensä on ollut rikki, hän on joulut viettänyt töissä. Tänä vuonna se näyttää olevan toisin. Pelkään tosin että ahdistan häntä jouluhöpötyksilläni, kynttilöillä, joulutähdillä, taustalla soivilla joululauluilla. Joulua edeltävä viikonloppu tulee menemään hänen perheensä parissa, myös jälkikasvun seurassa. Ja tuo jälkikasvu sunnuntaina kertoikin että en kuulemma ole paha äitipuoli. "Kaikki yleensä on. Mutta sä et oo. " Se tuntui hyvältä, joskaan en kyllä äitipuolen roolia missään tapauksessa havittele. Nuori on jo sen ikäinen että ymmärtää asioita vallan mainiosti, eikä minun tehtäväni ole kasvattaa häntä. Se, miten homma toimii kaveripohjalta, jää nähtäväksi.

Huomenna on itsenäisyyspäivä. On tarkoitus tänä iltana viettää pikkujouluja perheen parissa. Siskot tulee paikalle, toisen siskon miesystävä, vanhemmat. On laitettu ruokaa, tiedossa saunaa ja musiikkia. Ja myös FB on luvannut tulla piipahtamaan paikalle. Ennen kuin menee töihin. Töissä täytyy käydä jotta hän saa niitä asioita joita elämässään haluaa, niinkuin oman kodin.

Tällä hetkellä on kovin kovin ristiriitaiset tunteet edelleen. Toisaalta tahtoisin olla hänen luonaan. Toisaalta tahtoisin olla kotona. Toisaalta haluan olla lähellä ja tuntea sen kuinka toinen välittää, kuinka itse välitän. Toisaalta hetkittäin vilahtaa ajatus, luovuinko vapaudestani liian nopeasti. Ehkä tämä on vain asettumisen pelkoa..


tiistai 27. marraskuuta 2012

Oma koti.

Vihdoin. Oma koti. Vuoden jälkeen. Pienenpieni paritalomuodossa oleva yksiö. Oma sauna. Oma sänky. Voi laittaa itse ruokaa, pestä pyykkiä. Istua sohvalla ja vaan olla. Vaikka vanhempien luona on ollut kohtuullisen mutkatonta olla, nyt on hyvä olla. Vaikka kun yksi ahdistuksen aihe siirtyy pois, toinen tulee tilalle, mikä tässä nyt on tietysti raha. Täytyy siis toivota että työtilanne pysyy hyvänä.

Olen purkanut laatikoita ja laittanut tavaroita paikoilleen. Samalla tuntuu että osa minuutta tulee vuoden jälkeen taas takaisin. Sitä löytyy laatikoista esineiden muodossa.  FB on ollut apuna. Onpa muuten mukavaa kun on  mies joka osaa laittaa pesukoneen vaateriin ettei tarvitse soittaa isää  paikalle. Mies joka osaa tehdä "miesten työt". Tosin minua harmitti suuresti etten osannut tehdä sitä itse. Mutta ehkä on syytä opetella se että toinenkin voi tehdä asioita.

Toissailta oli aivan kamala. Purin laatikoita, laitoin ruokaa. FB istuskeli sohvalla ja juteltiin. Käytiin pikkuriikkisessä saunassani. Melkein puolilleöin kuunneltiin musiikkia ja istuttiin sohvalla koska tv:tä ei vielä ollut. Ja sitten. FB:n oli aika lähteä kotiin. Koska hänellä on lemmikki -ihan niinkuin minullakin- ei poissa voi olla loputtomiin. Hän lähti, mikä tuntui aivan järkyttävän pahalta. Silmiin nousi kyyneleet joita hän ei onneksi nähnyt. Ensimmäisen kerran hän oli se joka lähti ja minä jäin. Aiemmin tilanne on ollut juuri toisinpäin. Lähteminen on näköjään ehdottomasti helpompaa kuin kotiin jäävän osa. Eilen ei enää tuntunut ihan niin pahalta, vaikka pahalta tuntuikin.

Toisaalta tuntuu myös hyvältä istua aamulla omalla sohvalla, omassa rauhassa kahvikuppi kädessä..

perjantai 23. marraskuuta 2012

Kahden pelko.

Kai meillä jokaisella on omat pelkonsa. Kokemukset ja tapahtumat aiheuttavat hyvää ja pahaa. Minussa se on aiheuttanut arkuutta. Pelko ja ahdistus ovat kulkeneet selkäni takana koko ajan, joskin kun keksin mikä todellinen syy on, myös pelko otti askeleen taaksepäin.

Minä pelkään että en riitäkään. Minä pelkään antaa itsestäni kaiken, etenkin kun edellinen kerta päättyi toteamukseen että minä en arvostanut toista riittävästi. Tässä vaiheessa lienee paikallaan myös todeta että enpä näköjään myös mitään exältä saanutkaan. Mutta tähän perustuu minun arkuuteni tässä suhteessä. Mutta on hetkiä, välähdyksiä jolloin pelko unohtuu ja uskon että se antaa uskoa myös toiselle että kyllä se pelkokin minusta laantuu. Tai oikeastaan tiedän että toisella on uskoa. Sillä edelleen hän lukee minua kuin avointa kirjaa ja on myös sanonut miten takanani ollut pitkä parisuhde on minuun vaikuttanut niinkuin on vaikuttanut.  Minun on kovin vaikea sanoa mitä haluan. Siis konkreettisesti. Että haluan lähelle. Tai suudelman. Tai vaan olla. Hän sanoi että on aika opetella. Opetella pyytämään ja vaatimaan. Tulee olemaan aika vaikea rasti..

Hän pelkää menettävänsä minut. Edellisenä viikonloppuna oli törmännyt palaan menneisyyttänsä. Ja kertonut kuinka asiat nyt ovat. (Minä olin hänen luonaan nukkumassa.) Heräsin siihen että hän istui sängyn laidalla katselemassa. Kertoi, mitä oli tapahtunut. Joka oli siis ei mitään. Hän oli puhunut sellaisen ihmisen kanssa jonka kanssa on ollut vipinää. Ja oli kertonut minun olemassaolostani. Ja kertoi sen minulle ja pelkäsi että minä lähden sen takia pois. Mitä minä en ymmärrä. Eikai sen takia tarvitse pois lähteä..

Hän sanoi miettineensä mitä hänen pitäisi tehdä ettei menetä minua. Ja tuleensa siihen lopputulokseen että olla juuri se joka hän on. Sellainen kuin hän on. Niin totta.

Kumpikin on ääneen sanonut pelkonsa. Ja se tuntuu helpottavalta. 


maanantai 19. marraskuuta 2012

Testi.

Viimeviikon loppupuolella sattuma ja kohtalo tekivät yhteistyö- ja avunantosopimuksen ja liittoutuivat minua vastaan. Jo keskiviikkona tunsin itseni hieman kipeäksi (selkäkipua) ja pienen lämmönnousun myötä soitin terveyskeskukseen kun flunssaoireista ei ollut kyse, enkä minä
I K I N Ä   ole kipeänä. Siis ikinä. Kuumeessa ja flunssassa viimeksi noin viisi vuotta sitten.. Puhelimen päässä olleen sairaanhoitajan mukaan tilanne ei ollut akuutti jotta olisin ollut päivystysasiakas eikä lääkäriaikoja ollut muutenkaan. Soita aamulla uudestaan ja olo on yhtä huono.

Keskiviikkoiltana käytiin tapaamassa FB:n äitiä. Mukava, lämmin ihminen. Ovesta sisäänmennessä yritin kätellä, vastaan tuli halaus. Siinä sitten kahviteltiin, istuttiin sohvalla. Käytiin sen jälkeen hakemassa tavaroita ja yöksi fb:n luokse. Autossa hirmuinen palelu ja väsymys. Buranaa nassuun, toinen haki peiton ja sohvalle syliin. Ja siitä vähän ajan päästä nukkumaan.

Yöllä vessassa käydessäni totesin että ei ole kohdillaan ei. Ylösnoustessa kuupassa vippasi oikein kunnolla. Hieman vettä ja takaisin sänkyyn odottelemaan aamua jotta voisi soittaa tk:hon aikaa. Kellon soitua ja hieman heräiltyään FB sytytti valot ja ensimmäisenä totesi että "voi hyvä luoja..". Kertonee kunnostani. Sitten etsittiin kuumemittari joka kertoi kehonlämmön nousseen normaalista 35,5 aina 38,9 lukemiin. Ilmankos oli hieman hutera olo... Hieman viinirypäleitä nassuun, sitten vettä ja burana jotta kuume alas. Siitä töihin perumaan asiakkaat ja soittamaan tk:n ajanvaraukseen. Nyt kelpuutettiin jo asiakkaaksi mutta kas kas, päivän ajat oli jo jaettu kahdeksassa minuutissa. Ohjattiin soittamaan päivystykseen. Sinne sitten näytteenantoon ja kaksi ja puoli tuntia myöhemmin todettiin että tulehdusarvojen ollessa 132 ja kyseessä ollessa munuaisaltaantulehdus buranaa ei sitten nautittu enempää ja siirryttiin 10 päivän antibioottikuurille ja viikon sairaslomalle.

Testi. Minä, joka olen "kiitos vaan, selviän aivan hyvin tästä itsekin autolla tk:n" jouduin taipumaan aika monessa kohtaa ja ottamaan tarjotun avun vastaan. Ja sitä todella oli. FB otti perjantaiksi myös lomapäivän jotta pystyi vahtimaan että varmasti pysyn paikoillani enkä ala esim. pakata (muutto on ylihuomenna..)  tai touhuta jotain muuta järjetöntä.

En osaa olla huolehdittavana. Aina olen itse joutunut itsestäni huolehtimaan. Ovella on kyllä käyty kysymässä tarvitsenko jotain, mutta siihen se on jäänyt. "Nyt opettelet" oli tyly toteamus kun sanoin että on muuten aika vaikea rasti..

Minä opettelen. Ja toivon että tällaisia testejä ei tule enempää..

maanantai 12. marraskuuta 2012

Kaksi tärkeintä.

Tapasin FB:n jälkikasvun. Fiksunoloinen nuori, joskin tietysti jonkiverran ikäkausi tulee läpi. Vaikutti siltä että tultiin ihan hyvin toimeen, eikä tuo ollut pahoillaan vaikka parina iltana olin heidän kanssaan aikaa viettämässä. Yöksi en jäänyt. Haluan antaa jälkikasvulle aikaa tottua ajatukseen. Ja sitäpaitsi hän on aina etusijalla isänsä elämässä.

Ikuinen kakkonen kenties. Juuri nyt se ei tunnu pahalta, sillä ne hetket jotka olemme kahden, riittävät minulle. Me olemme siinä. Eikä mitään muuta. FB totesi viestissään toisena iltana poistuttuani että on iloinen että tulemme toimeen jälkikasvun kanssa. Hänen elämänsä kaksi tärkeintä. Ja jos selaa tekstejäni jonkin verran taaksepäin niin tämä kokonaisuuhan on se, mitä minä en koskaan halunnut... vanhempi mies, jolla on jo lapsia.. Näin se elämä näköjään kuljettaa.

Hän kirjoitti minulle kirjeen. Käsin. Jossa kertoi ajatuksiaan ja sitä mitä kokee. Ja sanoi että tykkää minusta. Vaikka se asema on ohitettu jo monta pysäkkiä sitten kuulemma. Sitä toista sanaa hän ei vielä aio käyttää, koska minä pelkään sitä.

Vuosi sitten en olisi ikinä uskonut että tällaista saattaisi olla olemassa. Tämä on niin monin verroin parempaa kuin se mikä minulla koskaan aiemmin oli. Vaikka sanotaan että aika kultaa muistot ja sekin saattaa vielä tulla vastaan, niin silti minusta tuntuu siltä, että tämä on jotain aika suurta.

Minä olen tärkeä.

keskiviikko 7. marraskuuta 2012

Se tunne.

Nyt mennään rytisemällä. Olen yrittänyt jarruttaa siinä onnistumatta. Tuo mies on valloittanut minut, joskin tähän liittyy pieniä pelkotiloja. Omat tunteeni kasvavat koko ajan. Ainoa negatiivinen asia jonka tällä hetkellä keksin on se, että minusta tuntuu että hän tuntee liian paljon. Ja hän kertoo sen. Jotenkin sisälläni kalvaa pelko, että omat tunteeni eivät olisi yhtä vahvoja. Hän kertoo sen päivittäin sanoin ja teoin. Nyt jo. Minä jäykistyn paikalleni ja odotan kuolettavaa iskua. Tämä ahdistus hieman syö minua, ja ikävää tässä on vielä se että tuo mies lukee minua kuin avointa kirjaa. Hän vaistoaa välittömästi jos jokin asia painaa minua ja    k a i v a a    sen minusta ulos. Ei kukaan tee niin. Eihän? Aina olen saanut olla itsekseni omien ajatusteni kanssa, ja jakaa ne jos siltä tuntuu.

Hämmästelen jatkuvasti kosketusten määrää. Sitä että toinen haluaa tuntea minut. Minun ajatukseni. Hän on nauranut minulle. Sanoo että olen ihan käsittämätön ihmetykseni kanssa. Ja toisaalta vakavalla ilmeellä ja hieman surullisena todennut että minua on käsitelty ihan väärin.

Kosketus. Sitä janoan lisää ja hämmästelen kun niitä tulee. (Niitähän hämmästelin jo Kulkurin kanssa..) Kuulemma minusta näkee kuinka paljon nautin pienistä hipasuista, halauksista ja sylissä pitämisestä. Yöllä kuulemma takerrun kainalossa käteen epätoivoisen tuntuisesti, jos vähän yrittää liikkua.
En epäile hetkeäkään.
Exän kanssa läheisyys sängyssä (jos seksiä ei lasketa) oli hyvin usein sitä että hän käänsi selkänsä minulle ja kaikki kosketus jonka sain, oli se, että nojasin päätäni hänen selkäänsä. Tiedän, kaikki eivät pidä läheisyydestä. Itse pidän siitä, mutta yritin parhaani mukaan kunnioittaa toista joka ei siitä selvästikään pitänyt.

Perhoset ovat löytäneet vatsaan vielä kun pelon saa karistettua pois hartioilta.

keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Liian hyvä.

Ajelin yöllä FB:n luota kotiin. Kuusi tuntia humahti taas vauhdilla. Yöllä ei väsyttänyt. Eikä väsytä oikeastaan nytkään vaikka takana on vain neljän tunnin yöunet. Töiden jälkeen aion mennä kainaloon päiväunille. Siinä on lämmin ja turvallinen olla.

Sohvalla ollessamme, jutellessa hänen istuessaan, minä pää hänen sylissään sivuttiin monia aiheita. Palasia sieltä täältä hänestä paljastuu koko ajan. Hänellä on värikäs, ehkä vähän pimeäkin menneisyys ja muutama vuosi sitten hän on mennyt rikki samalla tavalla kuin minä vuosi sitten. Jossain vaiheessa hän sanoi, että kysy mitä haluat, hän vastaa kaikkiin kysymyksiin mitä esitän. Tähän hänelle totesin, että kertoo sen minkä kokee tärkeäksi. Vain sillä on lopulta merkitystä. Hän on puhunut ja on sanonut kertoneensa minulle asioita joita ei ole kertonut kuin parille muulle ihmiselle ikinä. Muutaman kerran illan ja yön aikana hän huokaisi ja totesi ettei tiedä miksi oikein näitä asioita minulle kertoo..

..jossain vaiheessa hän sanoi ettei ole ansainnut minua. Ja että olen liian hyvä. Kiltti naapurintyttö. Voi miten pahan olon tuo aiheuttikaan minussa. Sanat ovat kauniita. Sanat ovat ne samat sanat lähestulkoon sanasta sanaan jotka exä minulle sanoi silloin kuin otin hänet takaisin ensimmäisen pettämisen jälkeen. Minä uskoin ja luotin. Mutta en selvästi ollut riittävän hyvä. Voiko kukaan koskaan olla..

sunnuntai 28. lokakuuta 2012

Rajan yli.

Viime yön vietin FB:n lakanoissa. Ja päivällä kahdeksan tuntia kainalossa jutellen, torkkuen ja ohjelmia katsoen. Minä astuin nyt rajan yli, jonka ylittäminen tuntui minulle ajatuksena kovin vaikealta. Ei se sitten lopulta ollutkaan. Nyt on kovin levollinen olo.

Hän puhuu kauniisti. Sitä en olisi odottanut. Voitti sydämeni sillä tavoin. Hän saa minut hymyilemään paljon. Nauramaan. Koskettamaan. Eikä hiljaisuuskaan tunnu painostavalta. Vaikka pelkäsin niin nyt on hyvä olla.

keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Opettelua.

Tuntuu liian hyvältä olla hänen seurassaan. Luonnolliselta. Hän saa minut nauramaan, olon tuntumaan kuplivalta. Onnelliselta vaikka samalla hyvin epävarmalta.

Olin unohtanut miltä tuntuu opetella toista ihmistä. Ilmeitä, katseita, kehon eleitä. Äänen sävyjä. Asioita joista pitää ja joista ei pidä. Miltä tuntuu samalla tutkia itseään ja omia tuntemuksiaan samanaikaisesti. Tämä on niin erilaista kun tietää että toinen ei ole lähdössä pois. Miksi pitää olla näin varautunut. Varautunut ja samalla olo on kupliva kuin kuplajuomalla korkeassa lasissa. Tavottelen ylemmäs ja enemmän, mutta samalla tuntuu etten pääse mihinkään koska en uskalla.

Kuitenkin. Pelkään. Silti uskalsin. Pieni pehmeä suukko.

maanantai 22. lokakuuta 2012

Hallinnassa vai ei.

Viikonloppuna vietin monta tuntia FB:n kanssa. Monta. Oli laittanut ruokaa kun menin hänen luokseen. Lähes kahdeksan tuntia vietin siellä. Ja ensimmäinen fyysinen kontakti.. Minulla niska aivan jumissa jota hän sitten hieroi.. Eikä muuta. Välillä kuvittelin tuntevani niskassa pientä silityksen kaltaista. Mutta en uskaltanut antaa itselleni lupaa ajatella että se olisi sitä. Tuo mies on jotenkin käsittämättömän kiltti. Hämmentävää. Antaa tilaa valtavasti. Minkä takia en ole varma siitä mitkä hänen tunteensa ovat. Minä en tiedä mistä itseni vielä löydän. Sydän ja järki käyvät keskustelua, tuntuu että kumpikin ovat samalla puolella mutta pelkäävät seurauksia.

Eilen illalla uskalsin laittaa hänelle viestin jossa kerroin pitäväni hänestä. Ja meinasin hajota pieneen radiohiljaisuuteen joka siitä seurasi...

perjantai 19. lokakuuta 2012

Sivuluisussa.

Räpistelen edelleen hieman vastaan. Sivuluisussa yritän pysyä radalla ja yritän epätoivoisesti uskotella että tilanne on edelleen hallinnassani. No onkohan noin.. Askelia eteenpäin tulee kuin juuri kävelemään oppineella taaperolla. Pieniä, huojuvia, koko ajan kiihtyviä. Koko ajan odotan koska rysähdän polvilleni ihmettelemään sitä kuinka nopeasti sitä taas tultiinkaan alas. Siltä minusta tällä hetkellä tuntuu. Viikossa on tapahtunut taas paljon. Tapaamistunteja FB:n kanssa kertyy enemmän ja enemmän.

Jälkikasvu haluaa kuulemma tavata. Eli minusta on siis puhuttu. Ei tämä mikään salaisuus ole tarkoitus ollakaan, ei sillä. Mutta kuitenkin. Ilmeisen selvästi tapaamisia on jo siinä määrin että sivuunnun keskusteluissa myös muuna aikana. Tuntuu kummalliselta. Onneksi siellä ikää on kuitenkin sen verran että asiasta ei tarvitse ottaa stressiä. Mutta tuntuu lisäävän hallitsemattomuutta tässä sivuluisussa.

Viime yön nukuin erinäisistä syistä johtuen FB:n t-paidassa. En hänen kanssaan, en hänen luonaan. Kiltisti omassa sängyssä. Nukkumaan mennessä tuntui jotenkin hassulta, tavallaan söpöltä. Aamulla herätessä olisin melkein voinut vannoa että jostain pienestä kotelosta jossain syvällä sisuksissa pieni kaunis perhonen yritti ulos..

sunnuntai 14. lokakuuta 2012

Jarrutaisinko.

Ristiriitainen tunne. Ahdistaa. Tuntuu toisaalta hyvältä. Miksi ahdistaa? No siksi että pelkään tällä hetkellä hyvin hyvin hyvin paljon loukkaavani toista ihmistä. Miksi tuntuu hyvältä? Juttelu on mukavaa, enkä haluaisi sitä lopettaa. Huomio on mukavaa.

Niinkuin arvasitkin jo, kyseessä on minun pääni hakkaamassa seinää tasaisella rytmillä. FB. Voi kamala. Erään tekstarin lopetus sanoihin "kiitos että olet olemassa" aiheutti pakokauhua. Ei, ei, ei, ei. Ei tämän pitänyt mennä näin. Hyvä on, nyt aletaan olla siinä pisteessä että tämäkin tahvo ymmärtää ilman rautalankaa. Onko tämä pelko ja ahdistus sitten vaan sitä että minä en ole vielä valmis? Vai onko se vaan sen tietyn kipinän puuttuminen?

Tämä tuntuu toivottomalta tilanteelta. En tiedä toivooko hän jotain enemmän kuin mitä on. Tai annanko minä ymmärtää että toivoa on. Onko sitä? En minä tiedä. Ehkä voisi ollakin..

maanantai 8. lokakuuta 2012

Kulunut vuosi.

Vuosi on takana. Tähän on mahtunut paljon kaikenlaista laidasta laitaan. Hyviä, huonoja ja hyvin huonoja hetkiä. Vaikka yritin pitää itseni koossa ja jatkaa normaalisti eteenpäin kävin aika lähellä pohjaa. Siitä minulle itselleni kertoo se, että olin hetkellisesti valmis satuttamaan itseäni. Vaikkakin kuviteltu syy oli mielestäni mukamas hyvä, silti. Olin hetkellisesti valmis satuttamaan itseäni. Se oli ehkä minun menneen vuoteni pohjanoteeraus. Viime loka- ja marraskuu ovat kummallisen usvan peitoissa, eikä niistä tunnu muistavan paljon muuta kuin sen että eteenpäin mentiin päivä kerrallan. Hukassa ja eksyksissä, mielestäni mikä tahansa suunta olisi tuntunut oikealta. Kunhan olisi päässyt pois siitä hetkestä.

Talvi ja kylmä antoivat asioiden tasaantua joskin luonteelleni ominaisesti yritin ajoittain räpistellä vastaan. Elämä alkoi pikkuhiljaa voittaa ja asiat tuntuivat järjestyneen ainakin jollain tavalla. Ystävät kantoivat kuten kantavat edelleen. Talven aikana oli aikaa yrittää etsiä sitä kuka minä oikeastaan olin.

Kevät avasi pelin uudelleen. Pelotti ja jännitti. Uuden alku. Elämää. Vahvistumista. Uusia tuttavuuksia. Raikkautta ja vapautta. Heräsin selvästi eloon uudelleen. Oliko se jokin itse asetettu aikaraja, -en tiedä. Jotenkin vain tuntui siltä että kevät kääntää kaiken ja voin antaa itselleni luvan mennä ja olla onnellinen.

Kesä toi sen mitä olin kaivannutkin. Tiesin, että olen elossa. Voin hyvin ja elämään liittyvät pienet vastoinkäymiset alkoivat kuulostaa sellaisilta kuin niiden kuuluukin. Uudet ihmiset värittivät elämääni juuri sopivasti. Osa on selvästi tulleet jäädäkseen, osasta jäi hyvänpäivän tuttuja ja osa poistui jättäen kuitenkin sydämeen lämpimät värit.

Tämän vuoden jälkeen minä olen elossa. Vaikka vuoteen mahtui monta hetkeä kyyneleitäkin, silti tuntuu että vuoden aikana tapahtuneet hyvät asiat painavat kokonaisuutena vaakakupissa enemmän. Minä olen antanut itselleni luvan elää taas, enkä kadu sitä päätöstä. Mennyttä ei takaisin saa, enkä sitä haluakaan. Murehtiminen ei myöskään helpota tilannetta millään tavalla joten mitä pienistä kun ei pienetkään meistä. Minä olen tunnetasolla paljon rikkaampi kuin vuosi sitten, niin hyvässä kuin pahassa. Olen antanut itselleni anteeksi että olin niin sinisilmäinen että annoin itseni tulla loukatuksi. Minä olen sujut itseni kanssa ja se riittää.

Eron märehtiminen toivottavasti päättyy tähän, joskin toivottavasti seikkailut jatkuvat tämän elämän puitteissa.....



torstai 4. lokakuuta 2012

30.

Hyvää eläintenpäivää. Me eläimet olemme tänään juhlineet. Omalla kohdalla siis tuli saavutettua tuo hurja tasaluku. Kolmekymmentä. Maaginen luku. Vuosi sitten pommin putoaminen oli jo aika lähellä. Ja kai siitä oli merkit havaittavissa kun näin jälkikäteen katsoo taaksepäin. Mitä muutoin sain syntymäpäivälahjaksi silloin exältä? Suoristusraudan sekä Pupujen itsemurhakirjan. Kyllä. Itsemurhakirjan. Sikäli mikäli oli viisi päivää myöhemmin tiputtamaansa pommia yhtään harkinnut pidempään niin mielenkiintoinen valinta tuo kyllä. Ehkäpä toivoi että vedän itseni jojoon. Tiedä häntä.

Tänä vuonna sain yhden syntymäpäivälahjan. Yksi tuttava tarjosi kokeilumahdollisuuden uuteen lajiin. Mikä oli vallan hauskaa. Muutama tunti hikoilua lajissa jota en ollut aiemmin kokeillut. Boulderointi. Nyt on kädet hapoilla, kämmenet punaisena ja polvissa mustelmia. Mutta valloitinpa pari seinää kuitenkin. Hommaan täytyy palata paremmalla ajalla uudelleen.

Illalla avasimme äidin ja isän sekä isosiskoni kanssa pienen samppanjapullon. Kilistelimme ja juttelimme niitä näitä. Mukavaa oleskelua.

Kolmekymmentä. Minä en todellakaan ole siellä missä kolmekymppisenä kuvittelin olevani. Tämä syntymäpäivä jää varmasti mieleeni niiden saavuttamattomien unelmien, haaveiden ja suunnitelmien tyhjänä tynnyrinä. Itseasiassa olen luultavasti juuri kaikkea päinvastoin. Ja jännää sinänsä että tavoitteeni ovat tällä hetkellä vain urheilulliset. Ehkä ne sieltä vielä tulevat. Jonakin päivänä.

tiistai 2. lokakuuta 2012

Tyhjä aukko.

Pyörin illalla sängyssä. Ajatukset sinkoilivat sinne tänne. Tuleva kolmekymmentä ikävuotta pyöri mielessä. Samoin tuleva pomminpudotuksen vuosipäivä.

Minussa on pieni tyhjä aukko. Rakkauden kokoinen. Tuntuu siltä että en pysty välittämään kenestäkään sillä tavalla että se herättäisi suuria tunteita. Mitä se sitten onkin. Niinkuin aiemmin totesin, FB:n kanssa ei ole kipinöitä. Vaikka muutoin onkin oikein mukava. Kulkurin kanssa oli sähköä, mutta vain tietynlaista. Ei sellaista "perhosia vatsassa" -tunnetta. Tämä aukko on sellainen musta aukko, joka on nielaissut minusta sen osan joka rakastaa toista ihmistä. Mistä sen huomasin? Siitä että menneellä viikolla surin nelijalkaisen poismenoa hyvin paljon enemmän kuin ihmisen poismenoa.

Ehkä tämä johtuu siitä että eläimiltä saatu rakkaus on sellaista joka ei koskaan loukkaa. Niitä voi siis rakastaa pelkäämättä. Tai niin minä ainakin ajattelen. En tiedä kuroutuuko tuo ihmisen aiheuttama musta aukko minussa koskaan umpeen.  Ja opinko rakastamaan vielä uudelleen. Joka tapauksessa oli hämmentävää huomata itsessään tämä tunnepuolen vamma jota en aiemmin huomannut olevan olemassa. En minä välinpitämätön ole muita kohtaan. Huomasin vain itsessäni tämän tunteettomuuden.

Ja voiko rakastamaan ylipäänsä oppia? Entä jos se olikin jotain mitä minusta riipaistiin pois enkä saa sitä koskaan takaisin?

keskiviikko 26. syyskuuta 2012

Hei hei, aurinko!

12.1.2012:

"Missä olet, aurinko?

Valoa. Lämpöä. Suljettujen silmien takaa kajastavaa kirkkautta. Hälinää. Naurua. Hipaisuja, hiuksien hulmahduksia. Kylmiä juomia, ystäviä. Vihreää ruohoa. Kukkia. Lämpimiä öitä. Kostean asfaltin tuoksua kuumassa ilmassa. Kaipaan sinua, aurinko. Missä piileskelet, miksi annat hyhmän sataa taivaalta?

Koska on tammikuu. Kevääseen on matkaa. Ja niin on minun eheytymiseenikin. Haluaisin olla jo ehjä. Haluaisin nauraa ilman että muistan kuinka minua satutettiin. Haluaisin nauttia elämästäni ilman että muistan kuinka se yritettiin pilata.


Oi aurinko... tule ja kanna minut pois tästä harmaasta. Anna minulle uusi alku."


26.9.2012:
Oma postaukseni tammikuulta. Aurinko tuli. Ja toi kesän taikaa. Onnellisuutta. Kesän ajatteleminen saa hymyn huulille ja palan kurkkuun. Näin paljon ystäviä. Minä elin. Aurinko todentotta kantoi minut pois harmaasta. Ja antoi minulle uuden alun.

Syksy hidastaa tahtiani. Lämpimät ajatukset kantavat minua, ja minä tunnen olevani eheä. Niin eheä kuin tässä vaiheessa voi olla. Minä olen saanut kesän aikana hyvin paljon, toivottavasti olen myös antanut. Ainakin olen saanut uusia ystäviä. Olen nauranut paljon. Ja usein unohtanut kuinka minua satutettiin. 

lauantai 22. syyskuuta 2012

Sormus merkkinä.

Tapasin tänään tuttavan, joka meni naimisiin samana vuonna ja samana päivänä kuin minäkin. Siitähän tosiaan on jo vähän yli pari vuotta aikaa. Hänen vasenta nimetöntään edelleen koristi vihkisormus. Samassa tapahtumassa oli useita muitakin tuttavia ja itseasiassa vain kolmella viidestätoista sormus oli merkkinä liitosta, vaikka porukan keski-ikä oli varmaankin minusta katsoen 35 kauemmalla puolella.

Vasemman käden nimetöntä koristava sormus sai minut ajattelemaan, että se on merkki siitä että kantajalla on joku jota rakastaa, ja joku jolta saada vastarakkautta. Tokihan näin voi olla ja onkin,  myös ilman sormuksia, eikä sormus tietenkään onnellisuutta takaa -sehän tässä on nähty.

Mutta silti tuo sai ajattelemaan että sormus on eräänlainen merkki onnellisuudesta. Ehkä se on sitä, että on löytänyt paikkansa. On tärkeä.

Mutta minäkin olen onnellinen. Olen onnellinen monista pienistä asioista, kokemuksista ja haaveista. Mutta minä en voi kantaa mitään merkkiä onnellisuudestani. Onko sellaista edes olemassakaan? Eipä taida. Ja tuolloin voin vaan ääneen vakuutella olevani onnellinen, ja toinen puoli voi samalla ajatella että niin varmaan. Mitään ulkoista merkkiä ei taida meille sinkuille olla olemassa. Paitsi sädehtivät silmät ja leveä hymy.

tiistai 18. syyskuuta 2012

Kesän loppuminen

Ulkona on harmaata. Siellä ei sada, mutta syksyn näkee tästä lasin läpi selvästi. Puut ovat vaihtaneet väriä jo hyvän aikaa. Minä nautin tästä vielä viikon tai kaksi. Sitten alan odottaa lunta ja pakkasta.

Kulkuri meni. Kesänlopettajaiset saivat arvoisensa päätöksen huolimatta pettämiseen ja sen normaaliuteen liittyneistä keskusteluista. Kulkurin kanssa oli vipinää. Ei ihan samanlaista kipinää kuin juhannuksena. Mutta sopivasti kuitenkin. Jäi ihan ok fiilis. Katselin ryhmäpotrettia meistä. Hassua miten kiinnitin huomiota seuraavaan seikkaan: minä näytän onnelliselta ja vapautuneelta. Melkein uskaltaisin vannoa, että minusta ei ole tuollaista kuvaa aiemmin saatu. Olen katsonut kuvia uudelleen ja uudelleen. Ilmeeni ja olemukseni on hämmentävä. Perhoset vatsassa ovat kaikonneet, ja minä taas ihmettelen kuka minä olen? Olenko se minä? Ehkä minä jään nyt paikalleni hetkeksi ihmettelemään mitä elämä seuraavaksi heittää. Kulkurille toivotin jännittävää matkaa ja totesin että törmäillää joskus.

Katson harmaata taivasta vasten lentävää lintuparvea joka leikittelee ja syöksyy. Olenhan minäkin vapaa kuin taivaan lintu ja samalla kuitenkin kahlehdittu tänne. Leikittelin hetken kesällä. Mutta mitä olisi tapahtunut jos en sinä yhtenä ainokaisena perjantaiaamuna olisi mennyt bussilla töihin? Ehkä kohtalo olisi heittanyt Kulkurin eteen jossain toisessa kohtaa, ehkä ei. Ehkä olisin kahlannut kesän läpi sillä tasaisen tappavalla menolla niinkuin aiemminkin.

Tämä kesä on ehdottomasti ollut elämäni paras. Niin paljon on tapahtunut, upeita ihmisiä, hyviä muistoja ja kokemuksia joita ei varmasti tule enää uudelleen. Ei tällä lailla. Näitä muistoja on hyvä vaalia. Kunpa tämä onnellinen värinä sydämessä kestäisi vähän pidempään. Ehkäpä se kivisyys alkaa pikkuhiljaa murtua..

sunnuntai 16. syyskuuta 2012

Pettämisen normaalius?

Kesän menoporukka kokoontui viikonloppuna. Mukana oli yksi uusi ihminen. Muutamia vuosia vanhempi perheellinen mies jonka tapasin ensimmäisen kerran. Hän oli yhden meidän porukkamme miehen ystävä, ja tuli siis mukaan pitämään hauskaa hyvässä seurassa. Illan aikana juteltiin niitä näitä, sain mm. kehuja ajotaidoistani (olin siis kuskina). Ei mitään ihmeellistä, itse en kiinnittänyt juttuihin juurikaan huomiota. Myöhemmin päädyttiin halailemaan Kulkurin kanssa ja tämä perheellinen mies tupsahti sitten siihen, siinä vaiheessa jo aika tuhdissa humalassa. Hän meni silminnähden lukkoon, ei oikein tiennyt mitä olisi sanonut meille. Kulkuri sitten hieman myöhemmin selvensi tilannetta minulle. Miehenä sanoi, että oli tuo selvästi aikonut pokata minut illan aikana, ja meni lukkoon nähdessään meidät ja ymmärtäessään että hänen suunnitelmansa romuttui. Ja että "joko uskot että olet haluttua tavaraa". Rehellisesti, minä en sitä nähnyt. En myöskään kiinnittänyt mieheen jutustelun lisäksi sen kummempaa huomiota, onhan hänellä lapsia ja käsittääkseni jollei vaimo niin ainakin avovaimo.  Mutta siis jos Kulkurin sanoja on yhtään uskominen (tämä mielestäni on edelleen spekulointia), olisi tuo mies ollut ilmeisen valmis pettämään oman puolisonsa luottamuksen. Ja jotenkin näin jälkikäteen ajateltuna se ei edes olisi ollut yllätys. Se rikkoutuuko luottamus jos puoliso ei tiedä ei nyt kuulu tähän ajatuspurkuun.

Illan aikana tuli kahdelta muultakin mieheltä "lipsahduksia" aiemmasta toiminnasta. Avoliitossa olevat miehet etsivät baarista viimeminuuttien pokaa. Vaikka kotona on ihminen joka luottaa.. Vai onko sitten niin että ei luota ja ei välitä.

Jotenkin tuosta jäi siis kuitenkin sellainen olo, että pettämäinen nyt on ihan normaalia, ja ennen kaikkea myös hyväksyttävää. Sitä sivuttiin keskustelun lomassa ihan kuin se kuuluisi baari-iltoihin siinä missä överitkin.

Ja toinen mikä näköjään on, on se että minä en vaan huomaa mitään. Ellei sitä väännä rautalangasta. Minun tuntosarveni ovat epäkunnossa tai sitten en ole koskaan niitä osannutkaan käyttää.


keskiviikko 12. syyskuuta 2012

Puhdistavat kyyneleet


Eilen oli jotenkin tunteikas päivä. Mitään erikoista ei tapahtunut. Mutta jotenkin olin vain herkällä tuulella. TV-ohjelma sai minut herkälle tuulelle. Ystävän postaus hääjuhlista jotka vaikuttivat niin rakkauden täyteiseltä ja onnelliselta. Sai minut jopa miettimään että näkeeköhän hääjuhlasta ja morsiusparista sen, tuleeko se kestämään? Näkiköhän meistä että ei.. Ja itseasiassa padot aukaisi tv-ohjelmassa ollut kappale.


Tämän kappaleen kuulin alkuperäisversiona autossa sen jälkeen kun viimeisen kerran näin mummon elossa. Palattiin sairaalasta, jossa hän oli lonkkaleikkauksen takia. Aivan huhtikuun loppua, kevätaurinko paistoi ja sinisellä taivaalla oli vain muutama valkoinen pilvi. Jotenkin sen tiesi että se oli nyt sitten siinä. Ja joka ikinen kerta kun tämän kappaleen kuulen, olkoon versio mikä tahansa, silmät kostuvat. Ja se on tässä kahdeksan vuoden aikana kuultu useampaan kertaan. Tästä versiosta tykkään, siinä jotenkin seesteisyys korostuu.

Tietenkin siis eilenkin kyneeleet valuivat pitkin poskia kun istuin sohvalla. Ja samalla kuitenkin tuntui hyvältä. Mikä siinä lieneekään että siinä kohtaa kun kyyneleet valuvat sitä usein muistaa ettei aina tarvitse olla vahva. Ettei aina tarvitse ottaa vastaan ihan kaikkea. Ettei aina tarvitse sotia vastaan, niinkuin minä sissinä aika useasti teen. Se on kuluttavaa.

Toisaalta kyyneliä on niin erilaisia. On näitä puhdistavia. On surullisia. On vihaisia. On alistuneita. Ja joka kerta ne muistuttavat siitä että ihmisiähän tässä vain ollaan..

tiistai 4. syyskuuta 2012

Soutaa huopaa.

Perjantaina katseltiin leffaa fb:n luona. Elokuva oli aivan loistava. Hän oli kysellyt minulta mitä tv-sarjoja seuraan ja sillä perusteella sanoi että varmaan pitäisin tästä leffasta. Kyseli etukäteen mitä tykkään napostella leffaa katsoessa. Ja tarjoilut olivat juuri sen mukaiset. Leffa oli loistava. Tykkäsin todella kovasti ja haluan varmasti nähdä sen uudelleen. Hän katsoi sen sohvan toisesta päästä, minä toisesta. Juteltiin ja minä lähdin kotiin. Kipinä puuttuu. Se puuttuu niin totaalisesti että en voi käsittää. Nyt minulla tuntuu olevan kaksi miespuoleista hyvää ystävää.

Kulkuri. Viestittelee edelleen. Ja näyttää siltä että päädymme vielä samaan paikkaan ennen hänen lähtöään. Tarkoitus on juhlistaa kesän loppumista samalla porukalla joka oli juhannuksena liikkeellä. Juuri nyt tuntuu siltä että on kiva taas päästä hetkeksi kainaloon. Ja jos on mahdollisuus saada kaksi kertaa vuoden aikana, taidan tarttua tuohon tilaisuuteen senkin takia.

Hmm.. no olisi itseasiassa ollut mahdollisuus saada lauantaina. Olin juhlissa, joissa eräs mies osoitti jo alkuillasta selkeähköä kiinnostusta. Jossain vaiheessa joku kertoi minulle että kyseinen mies ei voi enää mennä yhteen tiettyyn baariin koska siellä on liikaa hänen entisiä hoitojaan. Tämä tieto ei sinänsä muuttanut tilannetta mitenkään, sen verran limanuljaska tuo mies oli. Hyvää miespuoleista ystävääni lainaten; mies näytti suomalaiselta mieheltä, mutta käyttäytyi kuin italialainen.. Hyvän miespuoleisen ystäväni piti pelastaa minut tuolta limanuljaskalta, mutta sen sijaan hän päätyi tanssilattian reunalle nauramaan minulle. Meinasi hänkin saada nyrkistä ihan niinkuin limanuljaskakin joka iski kätensä kiinni hanuriini.

Ja toki vielä päivitys exästä.. jatkaa profiilikuvapoistovinkunaansa..

lauantai 1. syyskuuta 2012

Outo uni.

Minä näen äärimmäisen vähän unia. Tai niin että aamulla muistaisin niitä. Muistikuvia on todella harvoin ja useinmiten ne liittyvät painajaisiin. Lapsuudesta muistan yhden painajaisen jossa sudet jahtasivat minua. Olin ihan oikeasti saanut juuri naapurin tytöltä pieneksi jääneet lenkkarit. Ihan oikeat isojen tyttöjen nauhalenkkarit, ja juuri ne nauhat olivat se juttu. Unessa sudet jahtasivat minua ja kiipesin kotitien varressa olleen metallipömpelin päälle  (jonka korkeus todellisuudessa oli n. metrin verran. Mutta pieni tyttö joutui oikein ponnistamaan ja työntämään käsillä että pääsi sen päälle). Sudet hyppivät pömpeliä vasten ja veivät toisen kengän. Minua ne eivät sen sijaan ylettäneet vahingoittamaan.

Toinen uni jonka muistan pitkän ajan takaa omaa painajaismaisia elementtejä mutta ei missään vaiheessa ollut varsinaisesti sellainen. Olin valtavassa hallissa jossa oli todella korkeita varastohyllyjä ja leveät käytävät. Yhden käytävän keskellä oli FIN-lava, jonka keskelle oli suurilla ketjuilla kiinnitetty miehen pää. Ja tuo pää puhui minulle, antoi ohjeita mitä minun tulee tehdä. Tarkkaan en muista mitä unessa tapahtui, muutoin kuin sen että keskustelu muuttui agressiiviseksi ja minä poistuin paikalta.

Nyt viimeisin uni, jonka muistan on tältä viikolta. Ei varsinaisesti tämäkään täytä painajaisen kriteerejä vaikka kolmeakymmentä kolkuttelevalle naiselle siinä sellaisiakin piirteitä on. Myös elämäntilanteen huomioon ottaen. Minut vietiin unessa silmät liinalla sidottuna ja korvat peitettynä johonkin tilaan. Hetken kuluttua kuulemisen estäneet kuulokkeet otettiin pois, ja minua kehoitettiin vastaamaan myöntävästi. Silmäni olivat edelleen peitettyinä. Vastaukseni jälkeen kuulin sanat "julistan teidät mieheksi ja vaimoksi". Silmien side poistettiin ja vieressäni MTV3:n aamutv:n Lauri Karhuvaara kertoi meidän juuri menneen naimisiin. Vaihdoin jopa naamakirjan parisuhdestatuksen "married"-muotoon ja jäin odottamaan ystävieni reaktiota avioliitosta, kun kukaan ei edes tiennyt minun tapailevan ketään. Jostain syystä heräsin välittömästi tämän jälkeen..

Kaksi ensimmäistä unta ovat pinttyneet mieleeni. Ensimmäinen varmaan sen vuoksi että saamani kengät olivat minulle todella tärkeät ja unessa menetin niistä toisen. Toisen unen varmaankin muistan sen päättömyyden takia.. heh, tai juuri sen pään takia.

Tämä viimeinen uni antaa varmaan paljon analysoitavaa, jos on kiinnostunut unien tulkinnasta ja niihin kätkeytyvistä piiloviesteistä. Uskonko ehkä kuitenkin vielä avioliittoon? Miksi minut huijattiin avioliittoon? Miksi vanhempi mies? Miksi facebook ja ystävien reaktiot? Riittäähän noita kysymyksiä. Kaikkiaan tämä viimeinen uni kuitenkin oli sellainen, että se unohtuu. Parin viikon päästä en edes enää muista nähneeni tällaista unta..

keskiviikko 29. elokuuta 2012

Kaksi Minää.

Paskat. Kulkuri on tunkeutunut viestien muodossa takaisin kuvioihin. Peittojen heiluttelu kelpaisi kuulemma, vaikkakin on samaan aikaan kiinnostunut toisesta. En ole ihan varma mitä asiasta ajattelen. Sinänsä minua ei haittaa hänen toimintansa koska suhdetta en ole etsimässä. Mutta tämän kolmannen osapuolen asema arveluttaa.  Hän kuvittelee, että minulla on miehiä jonoksi asti, mikä ei siis pidä paikkaansa. Toisaalta minä kuvittelin samaa hänestä, minkä hän kyllä kielsi. FB sen sijaan on ollut selkeästi hiljempaa, liekö syksy ja arki tavoittanut..

Kaksi minää paljastuu viestien avulla. Kulkurin viesteihin vastaa villi minä. Joka vihjailee, sanoo suoraan, miettii seksiä. Villi minä edelleen heittäytyy touhuun varmasti osin siksi että tietää Kulkurin poistuvan pian. Ehkäpä kokeilen ja opettelen tässäkin omia rajojani. Välillä miettien tekevätkö ihmiset tällaista ja että minkäköhänlaisen kuvan minä itsestäni annan. En kiellä etteikö tämä olisi kyllä osin minua, en vain ole ehkä koskaan päästänyt sitä aiemmin ulos. Enemmän kokeilunhalua ja hulluttellua etenkin kun tietää ettei seurauksia tule. Ainoa mikä minua tässä hieman arveluttaa on se, että hän pitää minua vitsinä.

FB:n kanssa keskustelee pidättyvä minä. Olemme keskustelleet paljon. Hyvin paljon kaikenlaisista asioista. Paitsi oikeastaan seksistä. Joka ei siis myöskään ole mukana kuvioissa toistaiseksi. Minä pidän itseni kuoressa, vaikka hän tietää minusta paljon, ei hän silti pääse lähelle. Minä pidän hänet käsivarren mitan päässä itsestäni. Mietin ja analysoin mahdollisuuskia ja seurauksia. Enkä missään tapauksessa heittäydy. Voiko fyysisen vetovoiman puute olla syy tähän? Osin pelkään että juuri tämä muurin ylläpito on se joka on saanut FB:n osin hiljenemään. Katsotaan mitä perjantai tuo tullessaan.

Jos nämä kaksi minää yhdistyisi. Olisin siis itsevarma, hauska, yllytyshullu, kuitenkin fiksu ja keskusteluun kykenevä kolmekymppinen (no melkein!) nainen. Kuulostaa kivalta paketilta, eikö. Mutta valitettavasti kaikkia ominaisuuksia ei toistaiseksi saada ulos yhtäaikaa. On tehtävä valintoja. Mutta ehkä joskus jonain päivänä minä olen kaikkea tuota kerrralla. On siis niin että "I still haven't found what I'm looking for.."

lauantai 25. elokuuta 2012

Päätös.

Palasin juuri tapaamasta juhannusporukkaa. Mukaanlukien Kulkuria. Oli mielettömän mukavaa nähdä kaikki "pitkästä" aikaa, vaikka eihän tuosta ole kuin pari kuukautta. Jutustelu kulki, vaihdettiin kuulumiset missä kukakin on menossa ja mitä tekemässä.

Kulkuri. Hymyjä. Juttelua. Yksi nopea tanssi. Kaksi lämmintä halausta. Ei sen kummempia kosketuksia tai hellyydenosoituksia. Tämä oli selvästi päätös jonka minä tarvitsin. Nyt minulla on hyvä olo. En tiedä miksi koko ajan tuntui siltä että homma ei ollut päätöksessä, vaikka mitään ei varsinaisesti ollutkaan. Ehkä tässä oli se että nyt tapaaminen oli aivan täysin kaveripohjalta. Ainakin minun puoleltani. Minä voin nyt kulkea eteenpäin ilman sitä tunnetta että ei ole varma että jäikö jostain paha mieli tai jäikö jotain käsittelemättä.

Päätös. Ja juhannus tuntuu vielä rakkaammalta ja tärkeämmältä kokemukselta.



EDIT: Hmm.. Kulkuri palasi linjoille vielä yöllä. Harmitteli, että lähdin niin nopeasti. Oli kuulemma "juhannus tullut mieleen... .. ja olis kyllä kelvannu. :)  "  Edelleen olen itse kuitenkin sitä mieltä että näin on hyvä.

torstai 23. elokuuta 2012

Ulkonäkökeskeisyys

Jokin aika sitten kirjoittelin siitä, että olen varsin tyytyväinen tällä hetkellä olevaan ulkomuotooni. Muutos on ollut ilmeisen suuri vielä kesän aikanakin, sillä nyt kun arki syksyn myötä palaa uomiinsa näen enemmän ihmisiä joita en ole hetkeen nähnyt. Ja poikkeuksetta saan kuunnella päivittelyä siitä kuinka paljon olen laihtunut.

Nyt alkaa pinna ihan oikeasti kiristyä myös tämän asian suhteen. En enää jaksa sitä kuunnella. Niin hullulta kuin se kuulostaakin. Hoikkuus tuntuu olevan edelleen se olomuoto johon lähes kaikki ajatuksen tasolla pyrkivät, ja kun jossakussa muutos näkyy, kaikki tarttuvat siihen. Vaikka painoa on lähtenyt aika paljon, ainoastaan kaksi ihmistä on ollut huolissaan jaksamisestani. Siis fyysisesti. Toinen oli sitä mieltä että ajoittain näytän hieman riutuneelta, mitä en henkisten paineiden vuoksi pidä minään ihmeenäkään. Elämääni liittyy nimittäin paljon vastuualueita, joista täällä en yksityisyyden takia kirjoita.

FB:n kanssa viestittelyssä myös päädyttiin ulkonäkökeskusteluun erinäisten tapahtumasarjojen myötä. Joskin pintapuolista mutta osin myös syvällistäkin pohdintaa minäkuvasta ja sen harhaisuudesta. Esimerkkinä mainittakoon nyt tietty kohublondi ministerisuhteestaan jolla ei tosiaan taida olla mitään käsitystä siitä mitä peilistä tuijottaa takaisin. Mutta tiedättekö. Vuosi sitten olin itse lähes samassa tilanteessa. En pitänyt itseäni mitenkään erityisen rumana, vaikka ylipainoa olikin lähes kaksikymmentä kiloa. Ja eikai sen ihan niin tarvitse ollakkaan. Mitään ylimääräistä täytettä en itseeni ole ollut koskaan laittamassa mikä totki erottaa minut tuosta lööppirimpuilijasta.  Mutta myös vuosi sitten olin kohtuullisen tyytyväinen ulkonäkööni. Se mikä ajoi painonpudotuksen puolta oli vaakalukemat ja yleinen paasaus ylipainoista ja sen haitoista. Varsinaista haittaa painosta minulla ei ollut, olen aina ollut perusterve ja kivuton.

Yritämme kaikki sopia siihen sopivan muottiin. Jos on ylipainoa, se pitää saada pois. Jos on alipainoinen, painoa pitää saada lisää. Milloin tukka on väärän värinen, silmienkin väriä voi linsseillä vaihtaa. Ja täytettä saa huuliin, poskiin, rintoihin, pakaroihin. Toisaalta miksi ihmisellä ei saisi olla oikeutta itsensä muokkaamiseen, remontoidaanhan sitä asuntojakin sellaisiksi että ne miellyttävät. (Okei, aika karu vertaus.) Mutta siis myönnän itsekin hieman paheksuvani ihmisiä jotka muokkaavat itseään tiettyjen kauneusihanteiden mukaisiksi. Miksi? En tiedä, eikä asia oikeasti minulle edes kuulu. Periaatteessa olen sitä mieltä että jokainen saa kropallaan ja naamallaan tehdä mitä haluaa. Tosin ongelmien ilmetessä on sitten parempi olla hiljaa..


maanantai 20. elokuuta 2012

Tavallista.

Viimeviikolla piti hakea tavaraa isosta kaupungista. Inhoan kaupungissa ajamista, etenkin silloin kun en ole reitistä aivan varma. Maanteitä voin ajella ristiin rastiin, siinä ei ole mitään ongelmaa. FB lähti matkaan mukaan, henkiseksi tueksi ja naviksi apparin paikalle. Ihan mukava tarjous, ja käytiinpä sitten myös hänen ehdotuksestaan merenrannassa kahvilla. Sanoi tietävänsä hienon paikan, ja olihan tuo. Keli oli mainio, mukava pieni irtiotto arkeen tuokin.

Ja mukavaa oli jutella ihan niitänäitä ilman mitään sen suurempaa. Ihan niinkuin kaikilla muillakin kahvittelukerroilla. Tosin tällä kertaa tuli puheeksi myös erot ja tosiaan paljastin taustat omalta kohdaltani. Hän on koko ajan tiennyt erosta, mutta tuskin sen syistä. Ei ole kysynyt, enkä minä ole kuuluttanut. Nyt tuli esille ja koska en ole aktiivisesti sitä keltään muultakaan salannut niin miksi sitten nytkään. Aihe käytiin läpi ja jutustelu jatkui siitä sitten eteenpäin.

Tekstiviestit kulkevat edelleen ja puhelinlasku taitaa olla seuraavan kerran aika ikävää luettavaa. No elämä on. Välillä näinkin.Varsinaisesti kukaan ei taida tietää näistä kahvittelukerroista ja tapaamisista. Ei edes paras ystäväni. En oikein tiedä miten ihmiset siihen suhtautuisivat. Taitaa johtua siitä etten tiedä itsekään miten suhtautua. Tämä nyt vain tuntuu hyvältä juuri näin.

Motivaatio töiden tekoon on tällä hetkellä hieman hakusessa. Ehkä tuo viikon kesäloma ei sitten ihan kuitenkaan riittänyt akkujen lataukseen, vaikka aluksi niin kuvittelinkin. Tämä mummo nyt kuitenkin jatkaa eteenpäin tässä hangessa. Töitä on tehtävä, rahaa tarvitsee sillä kotiin pääsii ihan pian..

tiistai 14. elokuuta 2012

Vaatimuksia.

Exä näköjään antaa olla rauhassa aina kaksi kuukautta kerrallaan. Sitten tulee joku naurettava yhteydenotto. Niinkuin tälläkin kertaa. Nyt pitäisi kuulemma naamakirjan profiilikuvista poistaa hänen kuvansa. Kyllä sieltä löytyy kaks kuvaa joissa hän on. Kaksi kirkossa otettua hääkuvaa. Ja enpä muuten poista niitä. Itsepä on itsensä niihin kuviin tunkenut. Saapunut sähköposti päätyi samoin tein hänelle varattuun "paskaa" alakansioon. Ilman vastausta. Uskomattomaksi tämä muuttuu kun vähän ajan päästä yksi ystävä laittoi minusta puolitoista vuotta vanhan kuvan miehensä synttäreiltä näkyviin. Huh, sitä ylipainoista mutta nauravaa naista. Sittenpä selvisi että exä oli pyytänyt myös häntä poistamaan yhteiskuvamme noista kemukuvista. Siis paitsi että pompottaa minua, näköjään pompottaa myös muita. Ja jos jonkun pitäisi tässä kokonaan pyyhkiä elämästään pois joku, niin minun kyllä hänet. Ainoa vastaus sähköpostiin joka kävi mielessä oli "mitä vittua käyt kyttäämässä mun profiilikuvia???" Tai "aijaa, luulin että et ole enää naamakirjassa kun ei sinun profiilia siellä näy.."

Huoh. Verenpaineet nousi siis tappiin aivan välittömästi. Korvissa humisi, minkä jälkeen vaikkakin nauratti tuo lapsellisuus, iski pieni päänsärky ja uskomaton väsymys. En ymmärrä miten tuo voi vetää minusta voimat pois tuollaisilla tempuilla. En vaan käsitä. Harmitus tästäkin pelleilystä tietysti jäi. Hetken mietin josko laittaisin FB:lle jotain viestiä että saisi ajatukset muualle. Jätin laittamatta. En halua "käyttää" häntä ajatusteni siirtoon muualle vain koska se sopii minulle. Eilen olikin ensimmäinen päivä kun yhtään viestiä ei vaihdettu. Myönnän, että illalla vilkuilin puhelinta hieman odottavasti. Mutta yhtään viestiä ei saapunut. Eikä lähtenyt. Minun on vaan käveltä tämän kuran yli yksin.



maanantai 13. elokuuta 2012

Karkuun. Jos vain pystyisi.

FB:n kanssa tapaillaan enemmän ja enemmän. Tapaamiset on vaan pelkkää juttelua.  Tosin perjantai-iltana minun oli tarkoitus illan päätteeksi kävellä kotiin tapaamisesta kaverin kanssa.  No matkaa noin kuusi kilometriä. Keli oli hyvä ja napit korvissa musiikkia kuunnellen matka olisi taittnut todella helposti. Illan aikana oli viestitelty taasen. Ja hänpä totesi että tulee viemään mut kotiin. Kielloista huolimatta hän siis ajoi lähemmäs viisitoista kilometriä, viedäkseen minut kotiin ja ajaakseen sitten sen parikymmentä takaisin kotiin. Tosin täytyy myöntää että viikolla itse lähdin kahviseuraksi illalla kun hänen piti saada ajatukset pois ikävistä kotiasioista.

Kolmeen viikkoon ei ole tainnut mennä päivääkään ettei viestit olisi kulkeneet. Jollei muuta, illalla tulee viesti että miten päivä on mennyt. Yhtenä iltana juteltiin niitä näitä ja viimoinen viesti joka oli tullut, tuli niin että olin ennättänyt nukahtaa. Viestin sisältö käsitteli uninallea ja sitä millaisen nallen hän kuvitteli minulle sopivan. Aivan viaton viesti. Ei mittään ihmeellistä.  Aamulla oli kiire, enkä ollut ehtinyt aamuyhdeksään mennessä vastaamaan, jolloin tuli viesti jossa hän pahoitteli että ei ollut tarkoitus säikäyttää minua. Pyysi anteeksi. Vaikka siis todellakaan mitään anteeksipyydettävää ollut tai mitään en säikähtänyt.

Tuntuu hyvältä jutella. Nauraa. Kuluttaa aikaa. Pelkään. En ole ihan varma mitä. Ehkä sitä että vaatii rohkeutta ottaa seuraava askel. En uskalla sitä ottaa koska nyt jo haluaisin juosta karkuun. En halua rikkoa itseäni. Vielä vähemmän häntä.

keskiviikko 8. elokuuta 2012

Kuulumisia.

Tällä otsikolla mennään tämä postaus. Mitään varsinaista aihetta ei ole, ihan vaan kuulumisiani. Miten menee, mitä ajatuksia päässä pyörii. 

FB:n kanssa viestittely jatkuu. Ja kahvilla on käyty. Enpä tiedä. Pahasti näyttää siltä että tämä luisuu johonkin mihin ei ollut tarkoitus. Nähtäväksi jää kuinka paljon vihaan itseäni tämän jälkeen.

Kulkurikin otti yhteyttä kahden viikon hiljaisuuden jälkeen. Koska olen silloin pitkävihainen kun mielestäni en ole ilkeilyä ansainnut (kyllä, olen joskus vmäinen ja silloin mielestäni ansaitsen vastaavan kohtelun) vedin viesteissä aika kylmää linjaa. Kun selasin keskustelua taaksepäin niin itseasiassa juuri samanlaista linjaa kuin mitä kulkuri oli itse vetänyt aiemmin. Niin metsä vastaa kuin sinne huutaa. Ja toivottavasti en ole ollut se ensimmäinen huutaja. En ainakaan mielestäni. Yllättäen keskustelu kuivui aika nopeasti kasaan.

Kävin tuossa rakennuksellakin päivänä eräänä. Aikataulussa kuulemma on, pitäisi päästä marraskuussa muuttamaan. Vaikkakin rahatilanne hieman huolestuttaa (normaalia minulla), silti odotan jo marraskuuta aika malttamattomana. Toisaalta se toimii myös erinomaisena motivaattorina töiden tekoon.

Nyt sellainen joka alkaa pikkuhiljaa nyppiä on tämä laihtuminen. En oikeasti enää jaksaisi kuunnella päivittelyä siitä kuinka paljon olen laihtunut. Se oli aikaisempaa kivaa, mutta ei enää. Enkä ole itseasiassa enää laihtunut vaa'an mukaan helmikuun jälkeen. Kiinteytymistä on toki tapahtunut kovan treenin seurauksena. Ja himpun verran vielä ylipainon puolella vieläkin. Mutta olkoon. Ei tunnu tällä hetkellä missään.

Eilen illalla katselin vielä Sinkkuelämää. Siinä tanssittiin häitä. Ja samalla se tupsahti takaraivosta, eilen olisi ollut toinen hääpäivä. Tämä kuittaantui olankohautuksella itsekseen. Välillä en itsekään ymmärrä mitä tässä tapahtuu. Miten voin suhtautua tähän asiaan tällä tavalla. Välinpitämättömästi. Eikö se merkinnyt minulle mitään voi onko tässä kyse jostain itsesuojelumekanismista...

torstai 2. elokuuta 2012

Aito halaus

Aito halaus. Sellainen joka tulee yllättäen. Ilman mitään ajatuksia tai vaatimuksia. Siihen ei liity seksuaalista jännitettä. Se on lämmin ja suurella, täydellä sydämellä annettu. Antajalleen yhtä tärkeä kuin saajalleen. Minulle aito halaus on myös rakkautta. Kaverin halauksen ja aidon halauksen kyllä erottaa toisistaan.

Meillä ei kotona lapsuudessa juurikaan halailtu. Senpä takia kun tutustuin noin noin kymmenisen vuotta sitten erääseen ystävääni joka halaa aina nähdessään tuntui alussa ahdistavalta kun joku tunki iholle. Nyt siihen on jo tottunut. Jännää on kyllä se, että tämän kaverin kanssa tulee halattua, mutta parhaan ystävän kanssa halaamme vain silloin kun on tilanne joka sitä vaatii. Siis sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa on tullut itkettäy ja naurettua elämän ilot ja surut. Niitä halauksia ei ole montaa, mutta ne ovat kaikki olleet aitoja.

Eilen illalla sain aidon halauksen sekä toivotuksen "Hyvää yötä. Nuku hyvin.". Aamulla heti aamutuimaan sain uuden halauksen ja sanat "Huomenta! Nukuitko hyvin?". Tuntui niin hyvältä olla hetken tärkeä, kuulla nuo sanat ja vastata niihin. Tuo antoi minulle taas paljon voimaa ja uskoa asioihin. Toivottavasti voin antaa ne joskus takaisin.

Rakas seitsemänvuotias siskontyttö.

maanantai 30. heinäkuuta 2012

Ei näy perhosia ei..

Olympialaisten aika on upeaa. Että rakastan tätä. Urheilua monta tuntia päivässä. Hymyileviä ihmisiä (toki myös hyvännäköisiä), tekevät parhaansa kilpailuissa joissa raha ei puhu. Tykkään olympialaisten ajatuksesta. Ja kyllä myös tuosta silmänruoasta jota taidetaan tarjoilla kyllä molemmille sukupuolille... Valitettavasti työt haittaavat tätä harrastusta.

Lupasin kirjoittaa FB:stä. Juttuhan on nyt niin että viestejä on vaihdeltu hyvinkin paljon. Paljon. Hetkeen ei varmaan ole mennyt yhtään päivää etteivät olisi kulkeneet. Ja on tässä muutaman kerran nähtykin. Niinkuin olen jo aiemmin todennut, mukava tyyppi. Olemme samalla aaltopituudella, tykätään samoista asioista. Mikä mättää? Se että jalat ei mene alta. Sellaista perhosia vatsassa fiilistä ei ole. Ja sitä jostain syystä nyt kyllä kaipaisin. On tässä pari muutakin juttua jotka minua arveluttavat. Toinen on se, että hän on melkein kymmenen vuotta vanhempi. Asia johon voisin kuvitella tottuvani. Ehkä. Huomaan tässä olevani pinnallinen. Miksi? En tiedä, täytyy tutkiskella itseään lisää. Toinen on hänen tyttärensä. Teini-ikäinen tyttärensä. En ole tavannut, mutta isänsä puheista päätellen varsin fiksu ikäluokkansa edustaja. Mutta en vain näe itseäni tässä paketissa. En ainakaan vielä.

Ongelmia tässä aiheuttaa myös se, että luulen että minut käsitetään nyt väärin. Se, että olen sosiaalinen, juttelen kun minulle jutellaan näyttää kääntyvän minua vastaan. Ja luulen FB:n kuvittelevan enemmän kuin mitä on. Kulkurin kanssa tilanne oli mielestäni helpompi, koska tiedossa oli että jutusta ei tule mitään sen kummallisempaa. Ja se että hän lähtee pois.

Piru. Miksi tämän pitää olla näin vaikeaa? En minä itsestäni niin, mutta toisia en haluaisi loukata. Onneksi syksy tulee pian ja elämän suuntimat ottavat hieman uusia väyliä. Kiirettä tulee riittämään, joka ei siis ole huono juttu tähän saumaan.

Onko tämä sitä että minun sydämeni on hukassa?

perjantai 27. heinäkuuta 2012

Elämä kulkee eteenpäin. Kai.

Olen puolessa välissä hurjaa viikon kesälomaani. Olen keskellä korpea, poroja vilistää pihalla ja itikat inisee korvissa. Tykkään kovasti. Olen nauttinut saunan lämmöstä yksikseni joka ilta parin tunnin verran. Käynyt katsomassa muutamia nähtävyyksiä. Lukenut. Katsonut mukaan ottamiani Sinkkuelämää jaksoja. Nukkunut. Mato-onkinut. Kävellyt metsässä. Istunut yksin kodassa puita poltellen aamuyöhön.

Sinkkuelämää katsellessani olen muutamassa kohtaa huomannut nyökytteleväni hyväksyvästi. Eräs kohtaus käsitteli Carrien eron yhteydessä kihlasormusta. Kaikki olivat sitä mieltä että hänen olisi pitänyt pitää se. Hän itse oli eri mieltä. Samalta istumalta huomasin nyökytteleväni. Minähän en tosiaan sormusta ottanut mukaani. Minä en ollut rakastunut sormukseen. Enkä sitä kaivannut. Minulle SE asia oli se mitä se sormus edusti. Ja koska sitä ei kuitenkaan ollut, mitäpä sillä sormustakaan sitten säästelemään.

Mitä muuta tässä on tapahtunut? Kulkuri on nyt virallisesti menneen kesän muistoissa. Niin kovin vaikeaa juttelu hänen kanssaan nyt enää oli (minä siis juttelin ja hän vastaili yhdellä-kahdella sanalla)  että antaa olla. Otti hän yhteyttä kertaalleen tuossa välissä kyselläkseen kuulumisia. Mutta enpä jaksa hänellä enää päätäni vaivata. Kauniit muistot tuosta jäi. Ja hetki hyvänolon tunnetta. Itseasiassa tänään tässä hän naamakirjassa heitti statukseen veemäisen kommentin, ja oli viittä vaille etten lempannut häntä saman tien kaverilistalta. Out of the blue. Ilman mitään syytä. Kunnon hiljaiselon jälkeen vittuilua. Kiitos nam. Voitte jatkaa keskenänne. Viesti on tullut perille.

FB:n kanssa sen sijaan vaihdettiin puhelinnumeroita. Käytiin terassilla ja sinne eksyi pari kaveria. Hauskaa oli, naurettiin paljon, hän sanoi olleen hauskempaa kuin pitkään aikaan. Tekstiviestejä on tässä vaihdeltu. Paljon. Ja huomaamme tykkäävämme hyvin paljon samanlaisista asioista. Urheilusta, tv-sarjoista, luonnosta jne. Kuitenkin tämä vähän arveluttaa, mutta luulen että siihen palaan ihan omassa tekstissä.

Viime yönä löysin itseni laiturilta punaviinilasi kädessä itkemästä. Vaikka olin pitkin iltaa "jutellut" viestien välityksellä FB:n  kanssa. Silti. Jotenkin yksinäisyys korostui tyyntä järveä katsellessa. Pienen pienessä hiprakassa. Nämä vain ovat kai niitä hetkiä jolloin tajuaa ettei ole vieläkään ehjä. Toisaalta liian paljon pelkään antaa itsestäni yhtään enempää.


keskiviikko 18. heinäkuuta 2012

Suklaata ja sinkkuelämää

Mikäpä parempi tapa treenien, saunan ja ruoan jälkeen rentoutua kuin rojahtaa sohvalle viihteen pariin. Sinkkuelämää. Loistosarja, tykkään. Henkilöhahmot on luotu taitavasti vaikkakin stereotypisesti, jotta jokainen löytäisi itsensä ja voisi samaistua. Sohvalla löhötessäni mietin löytäväni itsestäni kaikkia hahmoja... Aiemmin ehkä enemmän Charlottea, perhekeskeisyyttä ja kotihenkeä. Nyt lähinnä naureskelen, sillä Charlotesta tulee ainoastaan mieleen kohtaus jossa hän suree sitä että on kolmekymmentä ja eronnut. Sama pyörii aika ajoin minunkin päässäni. Kolmekymmentä ja eronnut.. hilpeää. Minussa on myös hieman Mirandaa, järjestelmällisyyttä, pitkän tähtäimen toimintaa. Aina on ollut myös Carrieta, haaveilua ja analysointia, jälkimmäistä ehkä liiankin kanssa, mutta kuulunee vaa'an perusluonteeseen. Samin elämäntyylistä en tosin juuri löydä itseäni, mutta hahmon lojaalius ystäviään kohtaan löytyy myös minusta.

Samalla huomasin olevani lähes tyytyväinen omaan elämääni. Se mitä kaipaisin, on jo tuo aiemminkin puhumani seikkailu. Se tosin voi olla hetken kaipuuta, olenko oikeasti sellainen ihminen, siitä en ole varma. Toisaalta voihan olla että olen pidätellyt itseäni ja nyt vasta alan löytämään sen kuka todella olen. Vaikka kaipaan läheisyyttä, on tällä hetkellä aika iso kaipuu itsenäiseen elämään ja omaan kotiin. Siihen on matkaa enää niin vähän. Ihan kohta. Toisaalta tähän liittyy myös yksi uusi näkökulma. Olen aina ollut sitä mieltä että tavaroiden ei välttämättä tarvitse olla kauniita ja kalliita, mutta kylläkin laadukkaita. Liian monta kertaa on tullut törmättyä siihen että edulliset tavarat hajoavat käsiin. Nyt kuitenkin olen pyöritellyt ajatusta siitä, että en hankkisikaan ihan niitä laadukkaita tavaroita joita olin suunnitellut (tähän luetaan siis sohva, pesukone, mikro, kahvinkeitin yms.) vaan ehkäpä jotain edullisempaa. Aiotun summan erotuksen voisin sitten pistää sivuun ja jossain vaiheessa tulevaisuudessa toteuttaa oman seikkailuni.. Koska, sitä en vielä tiedä. Minne, sekin on vielä avoin..

sunnuntai 15. heinäkuuta 2012

Yksinäisyyttä

Kulkurista ei ole viime keskiviikon jälkeen kuulunut mitään. Tai tiedän hänen liikkuneen huudeilla, mutta yhteyttä ei ole ottanut. Enkä siis minäkään. Tuntuu että tämä oli nyt sitten taputeltu juttu. Myöskään tämä FB ei ole paljon näkynyt. Eli hiljaiseloon valahdettiin miesrintamalla.

Tämän sunnuntain vietin itsekseni. Kävin kahvilassa ja terassilla. Elokuvissa. Terassilla katselin ihmisiä jotka kulkivat ohi.. käsi kädessä. Loistaen kilpaa auringon kanssa. Penkeillä istumassa kädet kiedottuna hartioiden ympäri. Päät nojaamassa toisiaan vasten. Elokuvat täynnä pariskuntia. Ja minä. Missä Helsingin sinkut olivat?

Yksinäisyys jotenkin iski suoraan vasten kasvoja. Ja joudun taas palaamaan siihen typerään ajatukseen että kaipaan läheisyyttä mutta en parisuhdetta. No aina ei voi voittaa. Olen tietyllä tavalla varmasti liian hankala ihminen. Olen vahava persoona, ja luulen että se ei vaan sovi suurimmalle osalle miehistä. Tai en minä tiedä. Nyt vaan on jotenkin niin turhautunut olo.

Tämä on jotenkin niin älytön tilanne. Toisaalta kaipaan ihmisiä ympärilleni. Toisaalta tietyllä tavalla nautin yksinäisyydestä tällä hetkellä. Naisiako muka vaikea miellyttää..




Tähän musiikkipätkään on hyvä lopettaa tämä vatvominen. Haluan kesäkivaa ilman mitään sen suurempia oikkuja.. looking for a good time.. tänä iltana se on vain villasukat, kirja ja sateen ropina..

torstai 12. heinäkuuta 2012

Levoton

Parin viime viikon aikana paikallaanolo on ahdistanut. Paljon. Tuntuu, että koko ajan olisi pieni tarve mennä, liikkua, kulkea. En kaipaa bilettämistä tai baaria. Kaipaan liikkelle. Vapauden tunnetta. Jotenkin tuntuu että olen kahlittu tähän tilanteeseen.

Viikko sitten perjantaina ajelin 600 km. Yksin. Vietin omaa aikaa autossa stereoiden huutaessa auton kiitäessä pitkin tietä. Muutaman tunnin vapauden tunne. Yksi päivä helpotti hetkeksi. Maanantaina taas iski ahdistus. En halua olla paikoillani... Eilen ajelin illalla reilu sata kilometriä suuntaansa kavereiden mökille saunaan ja kahville. Ihan vaan kun halusin kahvia ja he ehdottivat että tule tänne. Taas pieni hetki vapauden tunnetta. Yöllä auto kiisi taas kotia kohti jotta aamulla ehdin ajoissa töihin.

En tiedä mistä tämä kumpuaa. Onko tämä jonkinlainen tarve konkretisoida vapautta? Liikkua, mennä, tehdä, tuntea? Vai onko se tämä kesä? Pitäisi saada siitä enemmän irti kuin mitä se tällä hetkellä tarjoaa..  Juokseminen helpottaa, se tuntuu samalla turhautumisen purkamiselta. Mutta ei siitä ole kuin hetkellinen apu. Tai olisiko tämä kenties vain sitä että en tiedä omaa paikkaani juuri nyt.

Nytkin on levoton olo. Pakahduttava. Haluaisin tavata uusia ihmisiä, mutta olen hiukan huono ottamaan ensimmäistä askelta vaikka tiedän että sen jälkeen juttu luistaa ihan helposti. Ehkäpä pelkään että joudun kuitenkin antamaan itsestäni enemmän kuin haluaisin. Onneksi kesää on vielä jäljellä. Kyllä sitä kai jotain keksii..

tiistai 10. heinäkuuta 2012

Entinen elämä?

Jäin miettimään tuota edellisessä tekstissäni käyttämääni sanavalintaa. Entinen elämä. Tuota kirjoittaessa en sitä sen enempää pohtinut, se vain oli jotain mikä tuntui sopivan siihen kohtaan. Mutta niin totta.

Minun entinen elämäni. Vaikka minussa on paljon samaa, pidän osittain samoja asioita tärkeänä kuin ennenkin, paljon huomaan muuttuneen. Minulle selkeät perhekeskeiset arvot ovat laskusuhdanteessa edelleen koskien oman ruokatalouden perhettä. Vanhemmat ja sisarukset ovat edelleen tärkeitä, eikä heitä tähän lueta. Mutta siinä missä aiemmin halusin olla äiti, möyriä kukkapenkissä ja laittaa ruokaa on nyt väistynyt taka-alalle. Samoin avioliiton arvostus on minun silmissäni laskenut todella paljon. Toisin sanoen aika moni siihen liittyvä arvo on mennyt uusiksi.

Kuten olen jo aiemmin sanonut en myöskään stressaa niin paljoa kuin ennen. Olen huomannut että asioilla on tapana järjestyä tavalla tai toisella. Ja ihmisiä siellä toisellakin puolella on joten ei niitäkään tarvitse pelätä. Mielipaha ja pettymykset kuuluvat mielestäni elämään -liekö se yksi syy miksi minä voin näinkin hyvin? Vai onkohan kyse vaan siitä että on tarve potkia elämää perseelle ja todeta että ähäkutti, minä muuten vien tämän erän...

En tiedä. Mutta tiedän voivani hyvin. Osaa asioista teen edelleen silkasta velvollisuudesta, mutta kuten aina kaikkialla jaksetaan kertoa, olen löytänyt itsestäni myös uusia puolia. Yksi näistä on esimerkiksi suhde Kulkuriin. Jep valitettavasti päästiin taas häneen.... Mutta tosissaan. Tässä on tapahtunut jotain mihin en ikinä olisi kuvitellut kykeneväni. Toisaalta tällä hetkellä en pysty kuvittelemaan itseäni myöskään parisuhteeseen, saati avaamaan itseäni yhtään enempää tai luottamaan toiseen niinkuin aiemmassa elämässä olen tehnyt.

Tämä kasvu on tehnyt minusta niin paljon vahvemman ihmisen. Niin kliseistä kuin se onkin. Ja vaikka olin vahva jo aiemmin. Mutta olin vain murto-osan siitä mitä olen nyt.





sunnuntai 8. heinäkuuta 2012

Viikonlopun viihdyke

Ei ollut aikuisviihdettä. Tällä erää. Perjantaina viestittelin kulkurin kanssa, hieman flirttiä taas kehissä. Samanmoista kuin ennen juhannustakin. Lauantainakin vielä jotain ja sunnuntaina sitten taas vähän jäisen puoleista. Perjantai olikin kaikin puolin mukava ja sai useaan otteeseen hymyn taas huulille. Vietin pitkästä aikaa ihan omaa aikaa. Luin kirjaa, höpöhöpö romantiikkaseikkailua. Mitä olen lukenutkin aiemmassa elämässä paljon. Mutta en yhtään lokakuun jälkeen. Usko romantiikkaan on ollut sen verran kadoksissa ettei lukeminen ole tuntunut mielekkäältä. Vielä enemmän hymyä sai huulille kun ensimmäisen viidenkymmenen sivun jälkeen kirjan päähenkilöt -mies ja nainen- tapasivat pitkän ajan jälkeen.. ja tuo hieman rentun oloinen, aika kuumaksi kuvailtu uros saapui paikalle moottoripyörällä. Täytyy sanoa että kyllä hymyilytti.

Lauantaina oli kiireinen päivä ja ilta menikin sitten juhlinnan merkeissä. Pöytäseurueeni koostui neljästä sinkkumiehestä. Jonka tässä tajusin sitten jälkikäteen. Neljä sinkkumiestä pöydässä ja mitä minä teen??? No viestittelen Kulkurin kanssa.. että tämä tyttö nappasi taas pinnat himaan ja toteaa että jälkiviisaushan se.. No itseasiassa näistä sinkkumiehistä ainoastaan yksi on tällä hetkellä yhtään enemmän kiinnostava, ja hänkin liian nuori minulle. Mutta ihan mukavaa silmänruokaa, upeat silmät ja upea hymy. Hymy jonka nähdessä väkisinkin hymyilee myös itse. Se on jotenkin niin ystävällinen ja lämmin. Ja ne harmaat silmät. On ne samat joihin taisin tammikuun lopulla tuijotella. Yksi miehistä oli aiemminkin mainitsemani miespuolinen ystäväni, jota ei siis toisaalta voi laskea mukaan. Kolmannen kohdalla olin ehkä havaitsevinani jotain pientä katsetta, mutta jotenkin ei tällä hetkellä iskenyt. Ehkä liian rauhallinen. Ujo kenties. En osaa varmaksi sanoa kun en tunne, mutta en tuntenut siis suoraa vetoakaan. Ihan mukava muutoin. Neljäs ei minun tyyppiseni laisinkaan, mukavaa juttuseuraa kuitenkin niinkuin kaikki kolme muutakin.

Kaikin puolin siis mukava viikonloppu. Tuntuu siltä että saan kesästä irti sen mitä on tarpeenkin. Tosin on tämä myös kovin väsyttävää, sen kertovat silmänalla oleilevat tummat laikut. No kuolema kuittaa univelat ja haudassa on aika levätä.

torstai 5. heinäkuuta 2012

Teinimeininkiä...

Eilen huomasin itsekseni käyttäytyväni kuin teini poikien kanssa, silloin kun ei tiedä mitä niiden päässä oikein liikkuu. Siis poikien. Minun päässäni ei luonnollisestikaan liiku enää juuri mitään, sen verran menetetty tapaus taidan olla.

Mutta siis asiaan. Vaihdoin tuossa naamakirjaan profiilikuvan. Siitäpä sitten pari kommentoijaa totesi että oletpa kuihtunut pieneksi ja että pulkannaru lähenee. (Tähän "mallin" kommentti, aika kaukana ollaan vielä, jos vaakaa -jota ei kyllä pidä uskoa- uskoo, olen vielä ylipainon puolella. Peili alkaa olla kyllä eri mieltä jo.) Ja itse olen kohtuullisen tyytyväinen kuvaan tällä hetkellä. Mutta siis pari tällaista huomautusta kommenteissa. Ja sitten privana tulee Kulkurilta viesti että "älä kuuntele kateellisia, hyvältä näytät :D". Siis mitä helvettiä???? Puolitoista viikkoa vastaukset ovat olleet hyvinkin nihkeitä, yhden-kahden sanan mittaisia jäisiä toteamuksia. Ja nyt sitten tämä? No ihan kiva viesti juu, mutta silti, mitä helvettiä????? Mihin ne jäät nyt sitten jäi, mulla tää siideri on tässä kädessä ja tarttis vähänn viilennystä..? No keskustelu ei sitten tokikaan jatkunut siitä eteenpäin.

Ja siis tietenkin naiseläjänä luonnollisesti tunnin pyörittelyn jälkeen olin keksinyt pari oikein hyvää teoriaa tapahtuneelle. Siis rivien välistä lukeminenhan on vuorovaikutusta siinä missä muukin keskustelu... toki toki. Mutta siis vaihtoehdot ovat nämä: A) Kulkuri on sitä mieltä että minulla on niin huono itsetunto että kahden läheisen ihmisen kuittailut pulkannarusta täytyy korjata privaviestillä. Etten nyt vaan keksi mitään tyhmää.. TAI B) Juhannuksena tapahtui jotain minkä takia Kulkuri haluaa pitää etäisyyttä. Olisiko voinut käydä niin, että vaikka Kulkuri oli suunnitellut vain mukavaa kesäkivaa ja pelisäännöt olivat hänen selväksi tekemiään, hänen suunnitelmansa menivät ehkä metsään? Vietimme kuitenkin aikaa pari päivää aika tiiviisti, kai se selvä yhdenillanjuttu olisi helpompi heittää mäjelle..

Mutta joo. Olisipa mukava kuulla muita aikuisten ihmisten teinivisioita. :D Laittakaahan kaikki päättömimmät keskenkasvuiset analyysinne tilanteesta kommentteihin. :P Saadaan hauskaa kesälukemista..

maanantai 2. heinäkuuta 2012

Kun huomaa itse järkyttyvänsä omista teoistaan

Nyt kun elämä alkaa juhannuksen jäljiltä tasaantua ja palata omiin uomiinsa on ollut aikaa ajatella. Esimerkiksi nyt aamulla töihin ajellessa, työmatka kun hieman piteni aikaisemmasta toiselta paikkakunnalta löytyneen väliaikaisasunnon seurauksena.

Tänä aamuna tajusin pienoisena järkytyksenä, että hitto. Mähän tosiaan hyppäsin sänkyyn sen miehen kanssa. Jotain, mikä ei tosiaan ole yhtään mun luonteelle sopivaa. Tai niin ainakin luulin. Vielä suurempi järkytys oli tajuta se, että se ei ollut edes vaikeaa. Ja, että se tuntui jotenkin paljon luontevammalta kuin exän kanssa. Toisin sanoen hommaa ei edes ajatellut vaan se vaan lipui. Aiemmin olen tuntenut itseni välillä hyvinkin epävarmaksi. Miksi, en tiedä.

En tiedä onko kyse siitä että haluan vapauttaa itseni jollain tasolla jostain kahleista. Eilen mietiskelin ajatusta jos vaikka kun täytän 34 vuotta myisin asuntoni jonka nyt ostan, pistäisin osan rahoista tuottotilille kasvamaan ja matkaisin osalla ympäri maailmaa. Mutta se olisi vasta sitten joskus. Minä olen ollut aina hirveä stressaaja, ja tuosta noin vaan maailmalle lähtö ei kyllä kuulosta minulta. Nyt haluan kuitenkin ensin selvittää tämän tilanteen loppuun ja katsoa miten näillä käteen jääneillä korteilla voi oikeastaan pelata. 

Selvästi tuntuu kuitenkin tarve uudistaa itseään. Tai onko se sitten sitä, vai enkö vain kuitenkaan ollut parisuhteessa se joka luulin olevani. Tuo kyllä kuulostaa aika älyttömältä, mutta kyllä sekin on käynyt mielessä.

sunnuntai 1. heinäkuuta 2012

Ärsyttää.

Kulkurin käytös ärsyttää. Jäitä tulee edelleen ihan urakalla. Mitään ei voi keskustella. Edes kuulumisiin ei vastaa kunnolla. Kunnon tylytystä. Nyt tekisi jo mieli kysyä että mitäs helvettiä tässä nyt oikein tapahtuu, olenko sanonut tai tehnyt jotain. Koska siltä se tällä hetkellä vaikuttaa. Juhannus ei kuitenkaan kaduta, enkä myöskään mitään parisuhdetta tästä ole haikailemassa. Mutta olisi silti kiva jutella niinkuin kavereiden kanssa jutellaan.

Olen yleensä ollut aika suora tällaisten asioiden kanssa. Nyt kuitenkin emmin, pitäisikö kuitenkin pitää mölyt mahassaan. Toisaalta menetänkö siinäkään sitten mitään, tiedä häntä. Ei tämä tilanne tästä varmaan huonommaksi muutu. Korkeintaan ehkä pilaa juhannusmuistojen fiiliksen.. Mutta sitäkään ei toisaalta halua.

Ärsyttää. Kun tietäs mitä tekis.

perjantai 29. kesäkuuta 2012

.... jäitä.

Noniin. Rikoin radiohiljaisuuden. Ja jäitähän sieltä tuli, yllättävää sinänsä. Kysyin että vieläkö häntä tänä kesänä näkee. Totesi ettei uskalla luvata mitään kun kaikkia yllärireissuja saattaa tulla. Johon totesin että eihän sitä mitään tartte luvata...

Jäitä siis. No oli odotettavissa. Ensimmäinen reaktioni oli että paskat. Lähinnä sen takia, että vaikka olinkin toitottanut itselleni ihan muuta, minussa kyti pieni toive pienestä kesälomaromanssista. Toisaalta vähän sen jälkeen huomasin oloni olevan hyvinkin helpottunut. Lähinnä siinä mielessä että kysyin tuota. Ei tarvitse jahkailla ja pohtia. Nyt mennään taas eteenpäin.

Jäät sekoitan perjantain drinksuuni. Nostan maljan itselleni ja jatkan matkaani. :)

torstai 28. kesäkuuta 2012

Onnettomana olin onnellisempi

Voi tämä ahdistus. Ihme liemeen olen itseni sotkenut. Pakko laittaa käsi maahan virheen merkiksi. Kulkuri jatkaa radiohiljaisuutta, enkä minä sitä uskalla rikkoa vaikka mieli teksisi. Todella paljon. Itsepä tämän sopan keitin, nyt se on sitten pakko syödä. Vaikka suolaa taisi lipsahtaa aikalailla rankalla kädellä.

Vielä ahdistavampaa tästä tilanteesta tekee se, että samaan aikaan kun minä varvistelen ja kuikuilen josko näkisin Kulkurista vilauksen, FB ottaa yhteyttä. Päivittäin. Tämä alkaa pikkuhiljaa ahdistaa. Mukavan tuntuinen kaveri. Mutta selvästi nyt vakavalla otteella liikkeellä. Tai niin luulen. Ja en minä halua. Toisaalta en halua myöskään loukata häntä. Ja samalla tiedän että jos itse olisin tällaisella pelilaudalla mukana satuttaisi se minua. Toisaalta koska en osaa pelata tätä peliä tuntuu kovin tylyltä sanoa suoraan että "hei, tajuuthan että kaveripohjalla tässä näin..?". Ja entäs jos FB tosiaan on vaan kaverifiiliksellä? Kuinkas tyhmä sitä sitten on..

Kummallinen olo tämmöinen. Kaipaa huomiota ja hellyyttä. Mutta ei kuitenkaan mitään vakavaa. En halaja parisuhdetta tällä hetkellä. Toisaalta joudun varmaan myös miettimään millaisen miehen oikeastaan haluaisin. Rauhallinen koti-ihminen ei nyt jostain syystä kiinnosta. Vaikka itsekin olen juuri sellainen persoona. Ja edellinen mies oli sellainen. Pidän kotona olemisesta, lämmöstä. Elämän helppoudesta. FB vaikuttaa juuri tällaiselta tyypiltä.

Toisaalta Kulkuri on saanut minut miettimään uudelleen elämääni. Ehdin jo hetken miettiä että mitä jos sitä pistäisi yrityksen pakettiin ja lähtisi maailmalle. Mitä jos sitä seikkailisi? Ei tämä työelämä, yrittäjyys ja ruisleivän syöminen välttämättä ole niin nautinnollista kuin sitä kuvittelisi. Mutta tähän minut on opetettu.  Olen aina tiennyt että olen alalla jolla en tule olemaan loppuelämääni. Mitä sitten? Uudelleen kouluttautuminen ja oravanpyöräjatkumo on taattu. Ihailen Kulkurin rohkeutta. Sitä, että hän on uskaltanut lähteä seikkailemaan ja etsimään onnea ja kokemuksia pitkin maailmaa. Itse olen aivan liian arkajalka että saisin aikaiseksi lähtemisen. Ehdin miettiä mitä kaikkea voisi mahdollisesti mennä pieleen ja mitä kamalaa saattaisi sattua. Haluaisin oppia toisenlaiseksi. Mennä ja tehdä hetken mielijohteesta. Toteuttaa unelmia. Olla pienistä asioista onnellinen.

Onnettomana olin onnellisempi. Tiesin mistä asiat johtuivat. Miten niitä tulee käsitellä. Nyt tuntuu kuin seisoisin ohuella nuoralla uskaltamatta liikkua eteen tai taakse. Luulen, että kohta kysyn itseltäni mitä menetettävää minulla on. Ja kun vastaan siihen, pelkään että tuo löysällä ollut sokka lähtee lopulta irti.

keskiviikko 27. kesäkuuta 2012

Janoan lisää

No niinhän se meni. Janoan lisää Kulkurin seuraa. Käyn hillitöntä kamppailua itseni kanssa. Toinen puoli huutaa, ota yhteyttä. Kokeile jos saisi nauttia vielä vähän lisää. Toinen puoli sanoo; se oli tässä. Anna olla. Satutat vaan itsesi.

En osaa ihan tulkita itseäni. Vaikka seura kaikin puolin onkin loistava, pelkään että hän ei enää halua tavata koska juhannus oli aivan mahtava. Latistaisiko uusi tapaaminen tuon muiston. Ja en sitä halua todellakaan latistaa. Toisaalta tiedossa on jo valmiiksi että moista ei pysty uudelleen tapahtumaan, joten asennoituminen sen suhteen pitäisi olla kunnossa.

Mutta myönnettäköön että pidin tuosta hetkellisestä tunteesta. Pienen hetken olin onnellinen ilman velvollisuuksia tai oletuksia. Haluaisin sellaisen hetken uudelleen.

Hiljaisuutta on kestänyt maanantaista lähtien. Sehän kyllä kertoo jo.. Tämä sisäinen kamppailu uuvuttaa.

maanantai 25. kesäkuuta 2012

Paras juhannus. Ikinä.

Niinkuin todettu lähdin Kulkurin mukaan seikkailemaan juhannuksen ajaksi. Niinkuin todettu, Kulkuri on pelimies. Hurmaava, ystävällinen, hauska, flirtti. Enkä aio edes yrittää kieltää etteikö hän saanut minusta sulkaa hattuunsa. Itse koen tämän tällä hetkellä vain positiivisena.

Seikkailu piti sisällään satoja ajokilometrejä. Aurinkoa, sadetta. Hyvää mieltä. Huomasin hymyileväni matkan aikana monta kertaa. Matkalla tutustuin siis myös seurueeseen jonka mukana reissasimme. He autolla, me pyörällä. Aivan upeita ihmisiä, heti alkuhetkistä lähtien kaikki ottivat mukaan porukkaan eikä kukaan missään vaiheessa katsonut nenänvartta pitkit että "kukas vittu sä luulet olevas..". Juhannuksen aikana tuli nukuttua kaikkiaan ehkä noin kymmenen tuntia.. mikä kyllä tuntui kieltämättä kotiin päästessä. Mutta olipa sen arvoista. Todella.

Mitä minuun ja Kulkuriin tulee. Mukava vajaan kolmen päivän romanssi. Niinkuin hän totesi, huippujuhannus; hyvää seuraa, ruokaa, juomaa, matkustusta ja seksiä. Ja tasan olen samaa mieltä. Huikea seikkailu sai sydämen tykyttämään ja taas tunsin itseni elävämmäksi hetken.

Tämä herätti minussa myös paljon pohdintoja joita ehdin ajomatkojen aikana pohtia tuulen humistessa kypärän ympäri. Ensinnäkin hellyydenosoitukset. Tai en tiedä voiko niitä tässä tilanteessa sellaisiksi kutsua. Halaukset, suukottelut, kainalossa pitämiset silitykset. Vajaassa kolmessa päivässä niitä tuli huomattavasti paljon enemmän kuin esim. viikkotasolla eksän kanssa. Ja mikä exään tulee, hän ei tehnyt sitä koskaan julkisesti. Toki tässä painaa juhannus ja ajatus siitä että tämä oli tällainen kertaluontoinen juttu. Mutta silti. Miksi ihmeessä minä olen itkenyt silmäni punaisiksi yhdeksän kuukautta sitten? Kun tällaistakin on olemassa.. todennäköisesti siksi, että en muusta ole tiennyt.

Tämä myös hyvin voimakkaasti vahvisti tunnetta siitä, että en todella kaipaa enää sitä mitä olen "menettänyt". Sana siirtyi nyt heittomerkkeihin. Sillä en minä kuitenkaan menettänyt kuin korkeintaan vuosia. Luulen pikkuhiljaa taas vahvistavani sitä, kuka minä olen. Toisaalta menneisyys ja ero ovat ne asiat jotka ovat sijoittaneet minut väliaikaisasumiseen toisella paikkakunnalla ja jonka takia aivan käsittämättömällä sattumalla kohtasin Kulkurin. Ilman eroa ja menneisyyttä minulla ei olisi tätä huikeaa muistoa elämäni parhaasta juhannuksesta ja seikkailusta.

torstai 21. kesäkuuta 2012

Huono omatunto

Kävin tänään kahvilla FB:n kanssa. Juteltiin niitä näitä. Pari tuntia humpsahti hetkessä. Hän tarjosi kahvit. Todettiin siinä että kumpikaan ei ole syönyt ja minä vielä reenaamaan menossa, että käydäänpä syömässä. Tarjosi senkin. Vaikka todellakin olin itse maksamassa omat syömiseni. Huono omatunto tuli tuosta, olenhan huomenaamulla Kulkurin kanssa lähdössä juhannuksen viettoon. Kyselihän tuo mitä teen jussina. Totesin että vanhan kaverin kanssa lähdetään reissuun. Enhän tuosta edes valehdellut, muotoilin ulos vaan niin että ei loukkaa.  Mutta itselle tilanteesta jäi hieman paha mieli. Mukava tyyppi on ja haluan tutustua paremmin. Ei vaan ole minun tapaistani tällaista päälekkäisyyttä pitää. Mutta toisaalta mieleni halajaa tehdä tuon seikkailun Kulkurin kanssa. Yksi viikonloppu. Ja todennäköisesti se on sitten siinä. Kahden tapaamisen jälkeen ei kuitenkaan seurustella, enkä sellaista haluakaan. Ja luulen hänen sen tietävän. Mutta jos kavereina mennään kahville ja syömään, molemmat maksaa itse. Eikö?

Kylläpä voi ihminen saada ahdistuksen pienestä aikaiseksi..

tiistai 19. kesäkuuta 2012

Tiedossa juhannusseikkailu...

No näinhän siinä sitten kävi. Kulkuri puhui minut ympäri juhannusseikkailuun. Tai tuskinpa se hänelle seikkailu on, mutta minulle se tulee kyllä olemaan sitä. Moottoripyörällä pitkin Suomea. Siinä menee mukavasti pari päivää varmasti. Hieman on perhosia vatsassa. Olen aina ollut suunnittelijatyyppi. Ja en minä tällaista todella suunnitellut. Mutta toisaalta kuulostaa niin kerran elämässä -jutulta että pakkohan tämä on katsoa ja kokeilla. Tuskin kukaan jatkossa tällaista tulee tarjoamaan.

Minulle jo pelkkä heittäytyminen seikkailuun on iso juttu. Helpoksi tämän tekee se, että Kulkuri lähtee syksyllä taas maailmalle, joten mitään paineita ei pitäisi olla. Pidetään hauskaa niinkuin kesällä kuuluukin? Tosin miten homma toimii, en tiedä koska en ole koskaan kokeillut. Takana on kuitenkin yksi ainoa parisuhde. Eikä niitä yhdenillanjuttujakaan. Mutta jostain se on kai aloitettava..

sunnuntai 17. kesäkuuta 2012

Kulkuri

On lauantai-sunnuntaivälinen yö. Kello on vähän yli kaksi. Taivas on pilvessä, on hieman hämärää. Istun punaviinin vaikutuksen alaisena parvekkeella. Jalassa villasukat, sisältä kantautuu radiosta romanttista musiikkia ja kynttilät palavat ympräillä. Tämä hetki on minun.

Juttelen kulkurin kanssa. Näyttäisi siltä että juhannus voisi saada käänteen johonkin ennalta arvaamattomaan. Moottoripyörä. Suomen kesä. Ei kuulosta huonolta.. Seikkailu johon ehkä sittenkin uskaltaisin heittäytyä. Jotain aivan käsittämätöntä minulta jos niin käy.

Mutta tämäkin hetki riittää minulle. Ympäröivät romanttiset asiat. Pieni huomio. Optio hurjaan seikkailuun jota en olisi voinut edes kuvitella. Kulkuri on selvästi peluri. Ja pelaa sellaista peliä jossa minä olen untuvikko. Silti minusta tuntuu siltä että otan sen riskin että saan siipeeni. Kuinka vahvasti voisin tuntea itseni elävän..

perjantai 15. kesäkuuta 2012

Puulla päähän lyöty

Pikapäivitys exän suhteen. Toissapäivänä taas rahakeskustelua, minä olen kuulemma valehtelija ja mitähän muuta. Tuo päättyi siihen että nikotteluitkupuhelun soitin exälle että jättäisi minut rauhaan ja mentäisiin niinkuin on helmikuussa sovittu. Ei kuulemma halua olla ilkeä mutta on rahaongelmia itselläänkin ja siksi tarvitsisi 3000 euroa minulta. No jälkikäteen mietin että miksi minä saan sen paskan niskaan, rahaa hänellä oli avioliiton aikana enkä minä sitä mukaani ottanut. No se siitä.

Mutta tämä perjantai. Aivan kummallinen. Kaksi miestä. Fb-juttukaverin tapasin livenä. Juteltiin pari tuntia, ja sain vielä kyydin kotiinkin. Yksi lainatavara unohtui, ja kun laitoin siitä viestiä vastaus oli että sittenhän pitää nähdä uudestaan.. Toinen mies. Tapasin sattumalta, ei olla nähty lähes kymmeneen vuoteen. Hän on reissannut pitkin maailmaa ja sattumalta kohdattiin aamulla bussipysäkillä kaupungissa joka ei ole meidän kummankaan kotikaupunki. Fb:n hän lisäsi minut saman tien, viestejä tullut, ehdotuksia moottoripyöräreissusta, muutoinkin pientä flirttiä.

Hämmentävää. Minä en tiedä mitä tehdä. Näin suoraa kiinnostusta ei minulle ole oikeastaan koskaan osoitettu. Näin lyhyellä aikavälillä. Vaikka exän kanssa vetoa olikin, se oli enemmän sellaista teinien valumista suhteeseen.  Ei tällaista suoraa toimintaa. Toisaalta pidän siitä ettei tavallaan tarvitse arvailla, toisaalta olen kauhuissani. En ole koskaan tällaista kokenut. Jään ihmettelemään ja katsomaan mitä tapahtuu...

tiistai 12. kesäkuuta 2012

Mitä onni on?

Olen ihmetellyt sitä, kuinka hyvinvoiva olen ollut. Siis lukuunottamatta ajoittaisia hermojenmenetyksiä koskien exää. Mutta kaikenkaikkiaan. Voin hyvin. Melkein voisi tavallaan sanoa että olen onnellinen.

Olen onnellinen siitä että minulla on ihana perhe. Ihanat vanhemmat ja ihanat sisarukset. Ilman heitä maailma olisi aika kamala paikka. Minulla on myös aivan loistoystäviä, joita en todellakaan vaihtaisi mihinkään.

Minulle on sattunut paljon hyviä asioita viimeisen yhdeksän kuukauden aikana. Hupsista saatana. Siitä on tosiaan jo yhdeksän kuukautta. Minä olen saanut asuntoasiat järjestettyä. Nähnyt ystäviä, saanut muutaman uudenkin. Olen palannut vanhojen harrastusten pariin sekä kilpailemaan. Niin siitä varmaan unohdinkin kertoa aiemmin, kilpailukausi meni varsin mallikkaasti ja kiertopalkinto koristtaa nyt kirjahyllyn päällä huonettani. Kovia nimiä kaiverettuna siihen on..

Minä olen laihtunut valtavasti, ja ei liene kellekään yllätys että pidän lähes kokonaan uudesta ulkomuodostani. Olen joutunut pistämään itseni likoon erilaisissa asioissa, vaikka paljon asioita on hoitamattakin.

Olen onnellinen siitä, että saan kirjoittaa taas oman nimeni. Nimestä luopuminen avioliiton yhteydessä oli minulle kova paikka. Enää ei tarvitse miettiä, ja toista kertaa en vaihda. Se on vaan niin vahvasti osa minuuttani.

Onni on pienet asiast jotka saavat illalla hymyilemään. Tämäkin päivä oli hyvä.

maanantai 11. kesäkuuta 2012

vuoristoradalla taas...

Exä on käynyt uuden kanssa reissussa. Ja mitä tapahtuu sen jälkeen? Minä saan sähköpostia velasta, jonka takaisinmaksusta sovittiin helmikuussa. Tulos nyt ei vaan sitten vastapuolta miellyttänyt vaikka ei siinä varsinaisesti mitään kitisemisen varaa ole. Asia on paperilla, sitä ei käy kiistäminen. No joka tapuksessa nyt neljän kuukauden hiljaiselon jälkeen hän päätti vinkua rahaa. Ja minä totta vieköön olen se todella köyhä osapuoli tässä. Elän nimittäin köyhyysrajan alapuolella. Samapa tuo. En edes viitsinyt vastata postiin. Pitkäköön tunkkinsa.

Se oli vuoristoradan alamäki. Ylämäestä löytyy iltaisin hymyn aihe. Pitkät keskustelut naamakirjassa. Tunti. Puolitoista. Kaksi. Yleistä höpinää, ei kovin kummoista ja syvällistä. Mutta pitkiä aikoja kuitenkin. Mukava on jutella niitä näitä. Ja lopettaa hyvänyön toivotuksiin. Matkassa on monta isoa muttaa ja pelkään että olen viehättynyt vain siihen että joku minut huomioi. Tästähän saisi siis oivan laastarin. Mutta koska hän on mukava ja olen vasta tutustumassa, en todella halua häntä loukata. Toisaalta en osaa erottaa sisälläni olevaa tunnetta, voisiko olla niin ettei hän ole minun tyyppiäni. Vai onko kyse vain siitä että pelkään?

perjantai 8. kesäkuuta 2012

Laukkaava mielikuvitus

Minulla on aina ollut loistava mielikuvitus. Ala-asteikäisenä kirjoitin silloisiin ainekirjoitusvihkoihin 16 sivua pitkiä tarinoita kun kotiläksy oli 3-4 sivua.. Kun luen kirjaa, näen päässäni tapahtumat kuin elokuvan valkokankaalla.

Loistava mielikuvitukseni suo myös sen mahdollisuuden että rivien väliin mahtuu tarinaa paljon paljon enemmän kuin mitä siellä oikeasti on. Mitä tarkoittaa minulle lähetetty koskettava kappale rakkaudesta. Muuta kuin että se on oikeasti hyvä kipale. Tahtookohan tuo sanoa tällä kappaleella jotain? Todennäkösesti ei, mutta kävipä mielessä... Keskustelua kahvista, yleisesti treffeistä kahvilassa.. olikos se kepillä jäätä, voiko minua pyytää kahville? Todennäköisesti ei, ihan vaan yleistä keskustelua kahvista ja kahviloista. Mutta kävipä mielessä. Tuo katsoo minua pitkään suoraan silmiin. Ihan liian pitkään. Niin pitkään että tulee tunne, että tämä on kilpailu, kumpi kääntää katseensa pois. Yrittääkö tuo viestittää tällä jotain? Todennäköisesti  ei, ihan vain katsoi minua silmiin puhuessaan.

En osaa tulkata vastakkaista sukupuolta. Ihan liian helpolla olen aiemmin päässyt. Kuten edellä olevista esimerkeistä pystyy huomaamaan, ehdin sekunnin sadasosassa miettiä miljoonaa muuta asiaa kuin sitä mikä sillä hetkellä on käsillä. Toisaalta pakokauhun vallassa pelkään sitä hetkeä, että joku ihan oikeasti, selvällä suomen kielellä jonka minkäkin ymmärrän, ehdottaa deittiä tai tapaamista kahvin äärellä. Miten treffeillä käyttäydytään, mikä on soveliasta, mikä ei (todennäköisesti minä olen kyllä niin hannari ettei tuo tuota ongelmaa). Entä jos annan huomaamattani vääriä viestejä, jotain sellaista mikä ei pidä paikkaansa? Jos joku tulkkaa minut ihan yhtä väärin kuin mitä minä olen tässä tulkannut tapahtumia? En halua ketään loukata kuitenkaan.

Tässä valossa, onpa hyvä ettei kukaan ole deittiä ehdottanut...

tiistai 5. kesäkuuta 2012

Fiiliksiä

Kuinka hyvältä tuntuvatkaan hyvän yön toivotukset. Kun ne tulevat mieheltä. Jota et juurikaan tunne. Naamakirja. Se se vasta onkin mielenkiintoinen paikka. Vanhoja ja uusia tuttavuuksia. Ja toiseen voi tutustua ilman että tarvitsee pelätä ahdistaavaa hiljaista hetkeä tai sitä että lumpsahtaako se kuuluisa kurnuttaja suusta hieman liian aikaisin. Kirjoittaessa omia tekstejä on helpompi sensuroida. Tämä tosiaan on saanut aikaiseksi mukavan olon ja iloista mieltä.

Mutta pienen tärinänkin tässä ehti eilen saada aikaiseksi. Sonisphere. Hyvää musiikkia, aurinkoa, kavereita. Ja mikään ei muuten pilaa hyvää festaria niinkuin exä kera uuden hoidon. Ovat muuten kuulemma olleet jo helmikuusta "virallisesti parisuhteessa", mikä tarkoittaa pari kuukautta ennen kuin kakkosvaihetta oli edes mahdollista hakea.

Minua itseäni ärsyttää se, että annan itseni ärsyyntyä näistä jutuista. Haluaisin olla kylmä, hieman ylimielinen ja ylenkatseinen. Mutta en pysty. Minä elän ja tunnen, toisinaan vaikka en haluaisikaan. Hetken aikaa tunsin taas eläväni kuunnellessani Metallicaa. Mukana oli tuo miespuolinen ystävä, josta aiemminkin olen kertonut. Siis ystävä, ei mitään muuta. Jonka kanssa teini-ikäisenä tuli moneen kertaan kuunneltua tuota levyä. Biisejä löytyy joka elämäntilanteeseen, ja monet niistä tuovat mieleen erilaisia muistoja.

Minä en vieläkään uskalla heittäytyä flirttailun maailmaan. Saattaa johtua siitä että en osaa. Saattaa johtua siitä että pelkään sen seurauksia. Nyt vetäydyn takaisin kuoreeni, suljen silmäni ja uneksin..

tiistai 29. toukokuuta 2012

Minä

Kesä. Vihreää, kuuman asfaltin tuoksu sateessa. Sininen rauha valoisassa kesäyössä. Kun aurinko paistaa tunnen eläväni vahvasti. Sateisena päivänä huomaan alakulon hiipivän ajatuksiin. Jännä juttu, tätä en ole koskaan aiemmin huomannut. Ehkä minä en ole ihan eheä vielä.  Täytyy välillä miettiä kuka minä olen..

Minä. Sosiaalinen, naurava, ihmisten kanssa toimeen tuleva. Herjaa, läppää, naurua pientä yllytyshulluutta. Periaatteessa pelottava mutta kun oppii tuntemaan niin helposti lähestyttävä. Se mitä minä olen ulospäin. Sisällä on pidättyväinen, varuillaan oleva ihmisenkuvatus. Kauheaa on taistella ajoittain itsensä kanssa. Huomata kuinka tuo pidättyväisyys pyrkii ottamaan vallan. Sellainen minä en oikeasti ole. Mutta tällä hetkellä pelkään uutta rikkoutumista niin paljon että tuo puoli minusta pyrkii esiin.

Minä. Vaalenruskeat hiukset, vihreät silmät. Nenässä pisamia. Vartta 170 senttiä ja painoa 75 kiloa. Tatuointeja rakkaista asioista, arpia asfaltin kyntämisestä, huulessa patti halkeamisen seurauksena.  Korvissa reiät mutta harvoin koruja. Jalassa farkut, päällä t-paita. Minä olen kovin tavallinen. En kovin yllättävä siis.

Minä. Lenkkipolulla juoksemassa. Kahvakuulaa riepottamassa. Rullaluistelemassa, pyöräilemässä paikasta toiseen. Rakkaissa lajeissa hikoilemassa. Näitä en vaihtaisi pois. Ne ovat minut pitäneet elossa. Ja pitävät edelleenkin.

Minä. Musiikkia ja elokuvia. Raskasta rokkia, heviä, reggaeta, suomipoppia, millä tuulella sitä sattuu olemaan. Hyllystä voin dvd-soittimeen valita niin piirretyn klassikkoelokuvan kuin sotaelokuvankin unohtamatta huikeita klassikoita 1900-luvun alulta. Kauhua en uskalla katsoa yksin kuin ilman ääniä ja päivällä.

Minä. Soutuveneessä, mato-onki kädessä. Puita pilkkomassa. Hiljaisuutta, takkatulta, villasukat. Punaviiniä, hyvää ruokaa. Luontoa en mihinkään vaihtaisi.

Minä. Kirjoja joissa on historiaa. Tai romantiikkaa. Jännitystä, mielikuvitusta. Tarinan lopun ja viimeiset sivut luen aina ennenkuin alan kirjaa lukemaan. 

Minä. Niin kovin tavallinen. Tavallisen tyypin tavalliset haaveet. Meitä on täällä niin monta. Miksipä minä mitään kiinnostusta herättäisin....


tiistai 15. toukokuuta 2012

Kranttuilijan dilemma

Tässä olen hieman miettinyt miehiä. Ja sitä millaisen miehen ehkä haluaisin. Enkä nyt paneudu ulkomuotoon, ammattiin tai muuhun vastaavaan, vaan sinkkumiehiin jotka jollain tasolla saattaisi kiinnostaa.

Tällä hetkellä jaan heidät kahteen kategoriaan. Tavallaan. Eronneet ja sinkut. Eronneiden kastia tässä edustavat miehet joilla on lapsia. Eli vaikka varmasti lähestulkoon jokainen kaksilahkeinen onkin todellisuudessa eronnut, tässä minulle eronneita edustavat ne, jotka ovat olleet avo- tai avioliitossa, tai välttämättä niissäkään, mutta riittävän vakavassa parisuhteessa hankkiakseen lapsia. Voisi siis kuvitella että ainakin jollain tasolla fiksuja ja turvallisia miehiä. Mutta. Se suuri Mutta. Minä en halua muiden lapsia, ikävä kyllä. Vaikka pidänkin lapsista, ja ainakin joskus halusin omiakin, en näe itseäni äitipuolena. Mielestäni lasten kasvatus on vanhempien tehtävä, ja kolme kasvattajaa ei onnistu millään. Toisaalta jos jonkun kaksilahkeisen kanssa joskus löisi hynttyyt yhteen ja joku tenava siinä pyörisi edellisestä suhteesta, tuntisin itseni todennäköisesti tietyllä tavalla ulkopuoliseksi koska en voi päättää/kommentoida lapsen kasvatuksesta silloin kun se ei ole omani. Enkä halua tässä vaiheessa enää toimittaa lapsenvahdin virkaakaan. Tällä tarkoitan siis sitä että toimin viihdyttäjänä ilman auktoriteettiä. Ja tietysti suhteeseen liittyy vielä se kuuluisa exäkin...

Mitä jää jäljelle? Oma ikäluokka, + viisi vuotta lisää. Siis sinkkumiehet 30-35 v. Ja jos siis tuon ikäinen mies ei ole vakavassa parisuhteessa tai eronnut, siinähän täytyy olla joku perustavanlaatuinen vika, eikö? Miksi se ei kelpaa kenellekään? Miksi sen pitäisi kelvata minulle? Enkai minä halua jämää joka ei kelpaa kellekään. Vai pitäisiköhän sitä hieman löysätä kriteerejä.. Ihmeellisiä asioita sitä liikkuu pienen ihmisen päässä.

Ja etenkin kun ajatuksissaan vielä toteaa että kuinka herkullinen saalis itse on; eronnut, lapseton kolmekymppinen. Just joo, varmasti jokapojan unelma.. vikalista on siis ilmeisen pitkä..