Nyt kun elämä alkaa juhannuksen jäljiltä tasaantua ja palata omiin uomiinsa on ollut aikaa ajatella. Esimerkiksi nyt aamulla töihin ajellessa, työmatka kun hieman piteni aikaisemmasta toiselta paikkakunnalta löytyneen väliaikaisasunnon seurauksena.
Tänä aamuna tajusin pienoisena järkytyksenä, että hitto. Mähän tosiaan hyppäsin sänkyyn sen miehen kanssa. Jotain, mikä ei tosiaan ole yhtään mun luonteelle sopivaa. Tai niin ainakin luulin. Vielä suurempi järkytys oli tajuta se, että se ei ollut edes vaikeaa. Ja, että se tuntui jotenkin paljon luontevammalta kuin exän kanssa. Toisin sanoen hommaa ei edes ajatellut vaan se vaan lipui. Aiemmin olen tuntenut itseni välillä hyvinkin epävarmaksi. Miksi, en tiedä.
En tiedä onko kyse siitä että haluan vapauttaa itseni jollain tasolla jostain kahleista. Eilen mietiskelin ajatusta jos vaikka kun täytän 34 vuotta myisin asuntoni jonka nyt ostan, pistäisin osan rahoista tuottotilille kasvamaan ja matkaisin osalla ympäri maailmaa. Mutta se olisi vasta sitten joskus. Minä olen ollut aina hirveä stressaaja, ja tuosta noin vaan maailmalle lähtö ei kyllä kuulosta minulta. Nyt haluan kuitenkin ensin selvittää tämän tilanteen loppuun ja katsoa miten näillä käteen jääneillä korteilla voi oikeastaan pelata.
Selvästi tuntuu kuitenkin tarve uudistaa itseään. Tai onko se sitten sitä, vai enkö vain kuitenkaan ollut parisuhteessa se joka luulin olevani. Tuo kyllä kuulostaa aika älyttömältä, mutta kyllä sekin on käynyt mielessä.
Joo, miten tää kuulostaa taas ihan multa! Just kävin panemassa tuolla takametsässä autossa ihan vierasta miestä, ihan yllättäen. Ei kuulu kyllä tapoihin, mutta hauskaa oli. Voi kauheeta! En kehtaa edes omaan blogiin kirjoittaa näitä kaikkia töppäilyjä!
VastaaPoistaKävin taas kurkistelemassa :)
VastaaPoistaJuhannuskuvio kuulosti aivan loistavalta, jälkilöylyistä ehkä jäi kuivahtaneen hien haju... Mutta hienoa on, että kokeilee jotain uutta, kaavoja rikkovaa. Ehkä sitä kautta löytyy se oikea minä - tai se, mitä ei ainakaan ole.
Maailmalle lähtöä itsekin aikoinaan suunnittelin (kuten myös luostaria, kun oikein ketutti miesten puuhat, vaikka näillä meriiteillä olisi varmasti ovet jääneet kiinni ;) ), mutta rohkeus ei riittänyt. Mitähän elämä olisikaan nyt, jos olisin valinnut toisin..? En kuitenkaan valita. En todellakaan. Kai se vain on otettava tietty määrä paskaa niskaan, jotta todella oppii arvostamaan itseään ja sitä mitä saa. Toisaalta oppii myös vaatimaan ja säilyttämään itsekunnioituksensa.
Ennen nykyistä elämääni listasin kolme tärkeintä ominaisuutta, jotka kumppanista täytyy löytyä, joista en suostu joustamaan. Laadin suunnitelman: treffit/vko puolen vuoden ajan, ja jos ei mikään johda minnekään, teen uudet suunnitelmat elämälle. Kahlasin läpi fb:n appsit, Cityn deitin ja Suomi24:n.
Onni taisi tulla vastaan viidennellä viikolla tai ehkä seitsemännellä, kun eräälle annoin parikin mahdollisuutta. Saattoi tuo olla kahdeksaskin viikko, kun itse venytin tapaamista viikonlopun yli. Väliin mahtui myös yksi peluri, joka toi perhosia vatsaan kokonaisen tropiikin verran, mutta sitten järki korotti ääntään.
No, tuo onni kuitenkin on ollut rinnalla nyt reilut kaksi vuotta, enkä aio päästää irti. Ja tähän pakettiin kuuluu mukaan juhannusseikkailuusikin sisältyneet julkisetkin huomionosoitukset, mitä jaksan äimistellä edelleen :)
Toisin sanoen: Kokeile, älä kadu! Sulla on lupa vaatia, mutta ei pakkoa myöntyä. Ja ennen kaikkea nauti siitä, että voit elää itsellesi, omien halujesi mukaan.