Pakottava tarve onneen

Onni on.. Mitä onni on? Miksi aina pitää olla onnellisempi? Vaikka sanoisikin että on hyvä näin, silti sisimmässään haluaisi että olisi jotenkin toisin. Tarkoittaako se sitä että ei sitten ole onnellinen. Vai että onko vain päähänpinttymään että onnellisempikin voisi olla. Niinkuin rikkaampikin.

On vaikea välillä tehdä eroa sille, olisiko onnellisempi jos jokin olisi toisin vai miettiikö muutosta siksi että aiemminkin elämä petti vaikka oli hyvä olla. Onni on sitä että tietää voivansa luottaa.

Miten onnellisuudesta on tullut yleisesti käytetty mittari? Vähän niinkuin valo on kesän mittari. Neljän viikon päästä on kesäpäivän seisaus ja päivä alkaa taas lyhentyä. Kaikki miettivät kauhulla sitä että joko se kesä meni. Vaikka todellisuudessa se kesä vasta on tuloillaan. Lämpö ja varsinainen aurinko. Mutta meille kesä on valoa ja juhannuksena se alkaa hävitä. Onni on hallintaa ja hallinnan menetyksen pelko tuo ahdistusta. Ainakin minulle selvästi.

FB heittelee pieniä juttuja suuntaan ja toiseen. Talolla pitäisi ottaa kantaa jotta ei voi todeta "että keittiössä ei voi lämmittää makkarapannua kun laatat on väärin laitettu". Toisaalta kun katsastelin männäviikolla siskolle mennessä heidän metsästään tulevaa joulukuusta tokaistiin ratin takaa että "mitä veljelläsi mahtaa olla siihen sanomista". (Veljeni asuu minun asunnossani tällä hetkellä kun pistivät sielläkin lusikat jakoon. Asunnostani on muodostunut eronneiden turvapaikka..)

Ehkäpä onnea olisi jos tietäisi mihin kuuluisi. Tai sitten sitä keksisi uuden asian että olisin onnellisempi jos.. 

Same old, same old...

Eilinen oli raskas päivä henkisesti. Suljin facebookin tietoisesti aamulla kun tiesin joka paikassa onniteltavan äitiä. Voi sitä riemua joka joka suunnasta kohoaa.

Lauantaina oli lapsettomien lauantai. Vaikka tuo päivä onkin enemmän tahattomasti lapsettomien, niiden joille lasta ei toiveista kuulumatta kuulu, suljin minäkin silmäni iltapäivällä ja annoin itselleni luvan olla osa tuota päivää.

Näköjään se iskee rajummin rajummin. Eilen illalla pakenin keittiöön pimeyden turvin kun itku tuli väkisin. FB nukkui jo ja koirakin oli vallannut osan sängystä. Mietin pimeydessä kuinka minun vanhuuteni on vanhainkodissa.. yksi kököttäisin huoneessani eikä kukaan hoitajia lukuunottamatta käy katsomassa. Pohdin saisinko katsoa edes Sinkkuelämää.. (jep... elämän tärkeät seikat..)

Rakennusväsymys tuntuu molemmissa.. yritän olla valittamatta ja niuhottamatta tyhjänpäiväisyyksistä. FB sanoi että jouluun mennessä pitäisi olla muuttolupa.. saa nähdä. Skeptisesti suhtaudun. Nyt kun oma terveys vielä tähän päälle vähän kiukuttelee niin hermo on välillä tiukassa.

Mitään varsinaista uutta ei siis missään suunnassa..