Eilen oli jotenkin tunteikas päivä. Mitään erikoista ei tapahtunut. Mutta jotenkin olin vain herkällä tuulella. TV-ohjelma sai minut herkälle tuulelle. Ystävän postaus hääjuhlista jotka vaikuttivat niin rakkauden täyteiseltä ja onnelliselta. Sai minut jopa miettimään että näkeeköhän hääjuhlasta ja morsiusparista sen, tuleeko se kestämään? Näkiköhän meistä että ei.. Ja itseasiassa padot aukaisi tv-ohjelmassa ollut kappale.
Tämän kappaleen kuulin alkuperäisversiona autossa sen jälkeen kun viimeisen kerran näin mummon elossa. Palattiin sairaalasta, jossa hän oli lonkkaleikkauksen takia. Aivan huhtikuun loppua, kevätaurinko paistoi ja sinisellä taivaalla oli vain muutama valkoinen pilvi. Jotenkin sen tiesi että se oli nyt sitten siinä. Ja joka ikinen kerta kun tämän kappaleen kuulen, olkoon versio mikä tahansa, silmät kostuvat. Ja se on tässä kahdeksan vuoden aikana kuultu useampaan kertaan. Tästä versiosta tykkään, siinä jotenkin seesteisyys korostuu.
Tietenkin siis eilenkin kyneeleet valuivat pitkin poskia kun istuin sohvalla. Ja samalla kuitenkin tuntui hyvältä. Mikä siinä lieneekään että siinä kohtaa kun kyyneleet valuvat sitä usein muistaa ettei aina tarvitse olla vahva. Ettei aina tarvitse ottaa vastaan ihan kaikkea. Ettei aina tarvitse sotia vastaan, niinkuin minä sissinä aika useasti teen. Se on kuluttavaa.
Toisaalta kyyneliä on niin erilaisia. On näitä puhdistavia. On surullisia. On vihaisia. On alistuneita. Ja joka kerta ne muistuttavat siitä että ihmisiähän tässä vain ollaan..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti