Tapasin tänään tuttavan, joka meni naimisiin samana vuonna ja samana päivänä kuin minäkin. Siitähän tosiaan on jo vähän yli pari vuotta aikaa. Hänen vasenta nimetöntään edelleen koristi vihkisormus. Samassa tapahtumassa oli useita muitakin tuttavia ja itseasiassa vain kolmella viidestätoista sormus oli merkkinä liitosta, vaikka porukan keski-ikä oli varmaankin minusta katsoen 35 kauemmalla puolella.
Vasemman käden nimetöntä koristava sormus sai minut ajattelemaan, että se on merkki siitä että kantajalla on joku jota rakastaa, ja joku jolta saada vastarakkautta. Tokihan näin voi olla ja onkin, myös ilman sormuksia, eikä sormus tietenkään onnellisuutta takaa -sehän tässä on nähty.
Mutta silti tuo sai ajattelemaan että sormus on eräänlainen merkki onnellisuudesta. Ehkä se on sitä, että on löytänyt paikkansa. On tärkeä.
Mutta minäkin olen onnellinen. Olen onnellinen monista pienistä asioista, kokemuksista ja haaveista. Mutta minä en voi kantaa mitään merkkiä onnellisuudestani. Onko sellaista edes olemassakaan? Eipä taida. Ja tuolloin voin vaan ääneen vakuutella olevani onnellinen, ja toinen puoli voi samalla ajatella että niin varmaan. Mitään ulkoista merkkiä ei taida meille sinkuille olla olemassa. Paitsi sädehtivät silmät ja leveä hymy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti