Pimeys.

Pimeys.

Pimeys on turvallista. Ei näe pahaa. On jollain tavalla pahan ja pelottavien asioiden  ulottumattomissa. Pimeyteen voi piiloutua ja siihen voi eksyä.

Minulle pimeys on turvallista. Pimeässä, miehen kainalossa uskalsin kertoa osan peloistani, siitä mikä ahdistaa. Se, että pelkään hänen kyllästyvän minuun. Että hän pitää minua lapsellisena.  Ja mitä sain vastaukseksi... Haluat varmaan tietää.. "Pörriäinen, olet ihan hassu. Elä huoli  moisista." Se kuulosti hyvältä ja turvalliselta. Kainaloon oli hyvä taas nukahtaa.

Pimeydessä on jotenkin turvallista kertoa siitä mitä ajattelee ja tuntee. Omista peloista ja ehkä joskus vielä toiveista. Edelleen usein mietin sitä, onko tämä liian nopeasti ja liian paljon. Onko tämä sitä todellista tunnetta vai vaan sitä että haluaa tuntea jotain. Tuota viimeistä ehkä pelkään eniten. Välillä se hiipii ajatuksiin mutta aamulla kainalosta herätessä se tuntuu kovin kaukaiselta. Pimeys luo jotenkin turvallisen tunteen. Ihan kuin valon vallitessa voisi kieltää sanoneensa tai ajatelleensa mitään ajatuksia tai tunteita.

Pimeys luo mahdollisuuksia. Tuijottaa hiljaa tyhjyyteen pohtia pelottavia asioita ilman että toinen sitä huomaa. Pimeyden viitta luo suojaa hyvässä ja pahassa.

Pimeys on ystävä, jota pitää pitää hyvänä ihan yhtä lailla kuin valoakin. Minulle se edustaa enemmän alastomuutta ja totuutta kuin valo. Valossa on laskelmoivuutta jota pimeydessä ei voi toteuttaa. En voi toisen eleistä tai ilmeistä lukea rivien väliä ja  muuttaa omaa tarkoitustani. Sanon sen mitä ajattelen ja olen alttiina sanoille.

Pimeys. Minun ystäväni. Minun johdattajani.

Pelkoja

Jännä tunne tämä. Olla onnellinen ja samalla vetää käsijarrua kaikin voimin. Mies on kultainen, haastava ja toisaalta tavallinen. Minä pelkään etten riitäkään. Että hän kyllästyy. Toisaalta tiedän että tätä ei voi katsoa pelkäämällä vaan pitäisi astua vuoristoradalle mukaan. Huomaan miettiväni taas niitä minulle tavallisia asioita. Entäs jos. Entäs jos joskus kuitenkin olisi perhe. Entäs jos joskus kuitenkin asuisi tuon miehen kanssa saman katon alla. Entäs jos lakkaisi pelkäämästä. Entäs jos rohkeasti puhuisi näistä asioista eikä vain pyörittäisi niitä pienessä mielessään. Entäs jos lopettaisi arvailemisen mitä toinen mahtaa sanoa tai ajatella. Kysyisi suoraan. Entäs jos tämä ei kestäkään.

Toisaalta pitää miettiä että mitä ihmettä minä pelkään. En minä edellisestäkään palasiksi jäänyt vaikka kipeää tekikin. Ymmärrän varsin hyvin että tämä jarrujen kiskominen käy toisella hermoon. Kävisi minullakin. Täytyy kai rohkaistua ja puhua..

Eilen tein pienen liikkeen. Monta yötä on tullut vietettyä hänen luonaan. Nyt ostin sinne jätettäväksi muutamia päivittäistavaroita, jottei aina tarvitse miettiä mitä pitää ottaa mukaan. Kaupasta autolle kävellessä mietin Sinkkuelämää -sarjan tilannetta jossa Carrie piilottaa kaappiin muutamia tavaroita jotka mies sitten palauttaa hänelle kassissa. Ainakaan vastalauseita ei tuosta tullut kun pyysin pientä koria mihin voisin tavarat laittaa...