Oma koti.

Vihdoin. Oma koti. Vuoden jälkeen. Pienenpieni paritalomuodossa oleva yksiö. Oma sauna. Oma sänky. Voi laittaa itse ruokaa, pestä pyykkiä. Istua sohvalla ja vaan olla. Vaikka vanhempien luona on ollut kohtuullisen mutkatonta olla, nyt on hyvä olla. Vaikka kun yksi ahdistuksen aihe siirtyy pois, toinen tulee tilalle, mikä tässä nyt on tietysti raha. Täytyy siis toivota että työtilanne pysyy hyvänä.

Olen purkanut laatikoita ja laittanut tavaroita paikoilleen. Samalla tuntuu että osa minuutta tulee vuoden jälkeen taas takaisin. Sitä löytyy laatikoista esineiden muodossa.  FB on ollut apuna. Onpa muuten mukavaa kun on  mies joka osaa laittaa pesukoneen vaateriin ettei tarvitse soittaa isää  paikalle. Mies joka osaa tehdä "miesten työt". Tosin minua harmitti suuresti etten osannut tehdä sitä itse. Mutta ehkä on syytä opetella se että toinenkin voi tehdä asioita.

Toissailta oli aivan kamala. Purin laatikoita, laitoin ruokaa. FB istuskeli sohvalla ja juteltiin. Käytiin pikkuriikkisessä saunassani. Melkein puolilleöin kuunneltiin musiikkia ja istuttiin sohvalla koska tv:tä ei vielä ollut. Ja sitten. FB:n oli aika lähteä kotiin. Koska hänellä on lemmikki -ihan niinkuin minullakin- ei poissa voi olla loputtomiin. Hän lähti, mikä tuntui aivan järkyttävän pahalta. Silmiin nousi kyyneleet joita hän ei onneksi nähnyt. Ensimmäisen kerran hän oli se joka lähti ja minä jäin. Aiemmin tilanne on ollut juuri toisinpäin. Lähteminen on näköjään ehdottomasti helpompaa kuin kotiin jäävän osa. Eilen ei enää tuntunut ihan niin pahalta, vaikka pahalta tuntuikin.

Toisaalta tuntuu myös hyvältä istua aamulla omalla sohvalla, omassa rauhassa kahvikuppi kädessä..

Kahden pelko.

Kai meillä jokaisella on omat pelkonsa. Kokemukset ja tapahtumat aiheuttavat hyvää ja pahaa. Minussa se on aiheuttanut arkuutta. Pelko ja ahdistus ovat kulkeneet selkäni takana koko ajan, joskin kun keksin mikä todellinen syy on, myös pelko otti askeleen taaksepäin.

Minä pelkään että en riitäkään. Minä pelkään antaa itsestäni kaiken, etenkin kun edellinen kerta päättyi toteamukseen että minä en arvostanut toista riittävästi. Tässä vaiheessa lienee paikallaan myös todeta että enpä näköjään myös mitään exältä saanutkaan. Mutta tähän perustuu minun arkuuteni tässä suhteessä. Mutta on hetkiä, välähdyksiä jolloin pelko unohtuu ja uskon että se antaa uskoa myös toiselle että kyllä se pelkokin minusta laantuu. Tai oikeastaan tiedän että toisella on uskoa. Sillä edelleen hän lukee minua kuin avointa kirjaa ja on myös sanonut miten takanani ollut pitkä parisuhde on minuun vaikuttanut niinkuin on vaikuttanut.  Minun on kovin vaikea sanoa mitä haluan. Siis konkreettisesti. Että haluan lähelle. Tai suudelman. Tai vaan olla. Hän sanoi että on aika opetella. Opetella pyytämään ja vaatimaan. Tulee olemaan aika vaikea rasti..

Hän pelkää menettävänsä minut. Edellisenä viikonloppuna oli törmännyt palaan menneisyyttänsä. Ja kertonut kuinka asiat nyt ovat. (Minä olin hänen luonaan nukkumassa.) Heräsin siihen että hän istui sängyn laidalla katselemassa. Kertoi, mitä oli tapahtunut. Joka oli siis ei mitään. Hän oli puhunut sellaisen ihmisen kanssa jonka kanssa on ollut vipinää. Ja oli kertonut minun olemassaolostani. Ja kertoi sen minulle ja pelkäsi että minä lähden sen takia pois. Mitä minä en ymmärrä. Eikai sen takia tarvitse pois lähteä..

Hän sanoi miettineensä mitä hänen pitäisi tehdä ettei menetä minua. Ja tuleensa siihen lopputulokseen että olla juuri se joka hän on. Sellainen kuin hän on. Niin totta.

Kumpikin on ääneen sanonut pelkonsa. Ja se tuntuu helpottavalta. 

Testi.

Viimeviikon loppupuolella sattuma ja kohtalo tekivät yhteistyö- ja avunantosopimuksen ja liittoutuivat minua vastaan. Jo keskiviikkona tunsin itseni hieman kipeäksi (selkäkipua) ja pienen lämmönnousun myötä soitin terveyskeskukseen kun flunssaoireista ei ollut kyse, enkä minä
I K I N Ä   ole kipeänä. Siis ikinä. Kuumeessa ja flunssassa viimeksi noin viisi vuotta sitten.. Puhelimen päässä olleen sairaanhoitajan mukaan tilanne ei ollut akuutti jotta olisin ollut päivystysasiakas eikä lääkäriaikoja ollut muutenkaan. Soita aamulla uudestaan ja olo on yhtä huono.

Keskiviikkoiltana käytiin tapaamassa FB:n äitiä. Mukava, lämmin ihminen. Ovesta sisäänmennessä yritin kätellä, vastaan tuli halaus. Siinä sitten kahviteltiin, istuttiin sohvalla. Käytiin sen jälkeen hakemassa tavaroita ja yöksi fb:n luokse. Autossa hirmuinen palelu ja väsymys. Buranaa nassuun, toinen haki peiton ja sohvalle syliin. Ja siitä vähän ajan päästä nukkumaan.

Yöllä vessassa käydessäni totesin että ei ole kohdillaan ei. Ylösnoustessa kuupassa vippasi oikein kunnolla. Hieman vettä ja takaisin sänkyyn odottelemaan aamua jotta voisi soittaa tk:hon aikaa. Kellon soitua ja hieman heräiltyään FB sytytti valot ja ensimmäisenä totesi että "voi hyvä luoja..". Kertonee kunnostani. Sitten etsittiin kuumemittari joka kertoi kehonlämmön nousseen normaalista 35,5 aina 38,9 lukemiin. Ilmankos oli hieman hutera olo... Hieman viinirypäleitä nassuun, sitten vettä ja burana jotta kuume alas. Siitä töihin perumaan asiakkaat ja soittamaan tk:n ajanvaraukseen. Nyt kelpuutettiin jo asiakkaaksi mutta kas kas, päivän ajat oli jo jaettu kahdeksassa minuutissa. Ohjattiin soittamaan päivystykseen. Sinne sitten näytteenantoon ja kaksi ja puoli tuntia myöhemmin todettiin että tulehdusarvojen ollessa 132 ja kyseessä ollessa munuaisaltaantulehdus buranaa ei sitten nautittu enempää ja siirryttiin 10 päivän antibioottikuurille ja viikon sairaslomalle.

Testi. Minä, joka olen "kiitos vaan, selviän aivan hyvin tästä itsekin autolla tk:n" jouduin taipumaan aika monessa kohtaa ja ottamaan tarjotun avun vastaan. Ja sitä todella oli. FB otti perjantaiksi myös lomapäivän jotta pystyi vahtimaan että varmasti pysyn paikoillani enkä ala esim. pakata (muutto on ylihuomenna..)  tai touhuta jotain muuta järjetöntä.

En osaa olla huolehdittavana. Aina olen itse joutunut itsestäni huolehtimaan. Ovella on kyllä käyty kysymässä tarvitsenko jotain, mutta siihen se on jäänyt. "Nyt opettelet" oli tyly toteamus kun sanoin että on muuten aika vaikea rasti..

Minä opettelen. Ja toivon että tällaisia testejä ei tule enempää..

Kaksi tärkeintä.

Tapasin FB:n jälkikasvun. Fiksunoloinen nuori, joskin tietysti jonkiverran ikäkausi tulee läpi. Vaikutti siltä että tultiin ihan hyvin toimeen, eikä tuo ollut pahoillaan vaikka parina iltana olin heidän kanssaan aikaa viettämässä. Yöksi en jäänyt. Haluan antaa jälkikasvulle aikaa tottua ajatukseen. Ja sitäpaitsi hän on aina etusijalla isänsä elämässä.

Ikuinen kakkonen kenties. Juuri nyt se ei tunnu pahalta, sillä ne hetket jotka olemme kahden, riittävät minulle. Me olemme siinä. Eikä mitään muuta. FB totesi viestissään toisena iltana poistuttuani että on iloinen että tulemme toimeen jälkikasvun kanssa. Hänen elämänsä kaksi tärkeintä. Ja jos selaa tekstejäni jonkin verran taaksepäin niin tämä kokonaisuuhan on se, mitä minä en koskaan halunnut... vanhempi mies, jolla on jo lapsia.. Näin se elämä näköjään kuljettaa.

Hän kirjoitti minulle kirjeen. Käsin. Jossa kertoi ajatuksiaan ja sitä mitä kokee. Ja sanoi että tykkää minusta. Vaikka se asema on ohitettu jo monta pysäkkiä sitten kuulemma. Sitä toista sanaa hän ei vielä aio käyttää, koska minä pelkään sitä.

Vuosi sitten en olisi ikinä uskonut että tällaista saattaisi olla olemassa. Tämä on niin monin verroin parempaa kuin se mikä minulla koskaan aiemmin oli. Vaikka sanotaan että aika kultaa muistot ja sekin saattaa vielä tulla vastaan, niin silti minusta tuntuu siltä, että tämä on jotain aika suurta.

Minä olen tärkeä.

Se tunne.

Nyt mennään rytisemällä. Olen yrittänyt jarruttaa siinä onnistumatta. Tuo mies on valloittanut minut, joskin tähän liittyy pieniä pelkotiloja. Omat tunteeni kasvavat koko ajan. Ainoa negatiivinen asia jonka tällä hetkellä keksin on se, että minusta tuntuu että hän tuntee liian paljon. Ja hän kertoo sen. Jotenkin sisälläni kalvaa pelko, että omat tunteeni eivät olisi yhtä vahvoja. Hän kertoo sen päivittäin sanoin ja teoin. Nyt jo. Minä jäykistyn paikalleni ja odotan kuolettavaa iskua. Tämä ahdistus hieman syö minua, ja ikävää tässä on vielä se että tuo mies lukee minua kuin avointa kirjaa. Hän vaistoaa välittömästi jos jokin asia painaa minua ja    k a i v a a    sen minusta ulos. Ei kukaan tee niin. Eihän? Aina olen saanut olla itsekseni omien ajatusteni kanssa, ja jakaa ne jos siltä tuntuu.

Hämmästelen jatkuvasti kosketusten määrää. Sitä että toinen haluaa tuntea minut. Minun ajatukseni. Hän on nauranut minulle. Sanoo että olen ihan käsittämätön ihmetykseni kanssa. Ja toisaalta vakavalla ilmeellä ja hieman surullisena todennut että minua on käsitelty ihan väärin.

Kosketus. Sitä janoan lisää ja hämmästelen kun niitä tulee. (Niitähän hämmästelin jo Kulkurin kanssa..) Kuulemma minusta näkee kuinka paljon nautin pienistä hipasuista, halauksista ja sylissä pitämisestä. Yöllä kuulemma takerrun kainalossa käteen epätoivoisen tuntuisesti, jos vähän yrittää liikkua.
En epäile hetkeäkään.
Exän kanssa läheisyys sängyssä (jos seksiä ei lasketa) oli hyvin usein sitä että hän käänsi selkänsä minulle ja kaikki kosketus jonka sain, oli se, että nojasin päätäni hänen selkäänsä. Tiedän, kaikki eivät pidä läheisyydestä. Itse pidän siitä, mutta yritin parhaani mukaan kunnioittaa toista joka ei siitä selvästikään pitänyt.

Perhoset ovat löytäneet vatsaan vielä kun pelon saa karistettua pois hartioilta.