Kasvava tunne.

FB:n kanssa kaikki alkoi ihan vaan kahvitteluista ja jutusteluista. Ja liukui pikkuhiljaa siihen pisteeseen jossa nyt ollaan. Siihen pisteeseen jossa on mukavampaa herätä rauhassa toisen kainalosta kuin yksin omasta sängystä. Siihen pisteeseen, jossa keittiöstä huikkaa silkkaa huomaavaisuuttaan että "otatko jotain". Siihen pisteeseen, jossa keväälle suunnitellaan parin päivän yhteistä lomaa.

Hassulta tässä tuntuu juuri tämä tunne. Kuinka se on kasvanut matkan varrella hurjasti. Muutaman kuukauden päästä tulee vuosi täyteen siitä kun ensimmäisiä kertoja tavattiin. Enemmän aikaa yhdessä on kuitenkin vietetty vasta vähän aikaa. Tunne silti on kasvanut samalla kun tähän pisteeseen on liu'uttu.

Välillä mietin sitä, onko oikeaa rakkautta jos se ei ole vienyt jalkoja alta kerta heitolla? Liukuminen tähän hyvänolontunteeseen tuntuu kuitenkin hyvältä. Ja toisesta on muodostunut hyvin tärkeä ihminen. Kaikki tämä on tapahtunut toista ihmistä opetellessa, mitä pidän siis myös positiivisena juttuna. Päivittäin kuitenkin huomaan häntä ajattelevani, sitä mitä hänelle kuuluu, mitä hän mahtaa puuhata.

Mutta todella, se kertakolahdus on puuttunut. Hetken huumasta siis ei kaiketi sillä tavalla ole kyse, vaikka huuman tunnetta välillä ilmassa onkin. Millaiseksi tunteen pitää kasvaa, jotta tietää että se todella on oikeaa? Voiko se olla oikeaa vaikka huumaa ei olekaan? Nyt ainakin tuntuu siltä..

Ajatuksia.

Tuntuu että minulla ei ole oikein mitään sanottavaa. Elämä tuntuu taas elämältä. Olen onnellinen. Minulla on niitä kaipaamiani uusia muistoja jotka saavat minut hymyilemään. Viime kesä oli kaikkiaan sellainen kaikkine seikkailuineen ja itsensä uudelleen löytämisineen. Juhannusseikkailu saa edelleen hyisenä aamuna liikennevaloissa seistessä hymyilemään. Minä uskalsin. Kai tuo oli se laastari jota minä silloin tarvitsin.

Aamulla kainalosta herääminen saa hymyilemään. Se tunne että olen jollekin jo nyt valtavan tärkeä. Se mitä ehkä tällä hetkellä hieman kaipaan, on oma aika. Ja sitten kun sitä otan, huomaan että se tuntuu ahdistavalta. En tiedä onko se kuitenkin sitten sitä pelkoa että minuun vielä sattuu. Tavallaan pieni osa minusta jopa odottaa sitä. Rysähdystä. Maailman pysähtymistä. Mikään osa minusta ei kuitenkaan kaipaa sitä.

Minun täytyy opetella nyt sitä, että kaikki ei ole ennalta suunniteltavissa ja toteutettavissa. Minä en määrää maailmaa, toisaalta maailmakaan ei kaiketi täysin määrää minua joten olkoon se vuorovaikutusta. Ja kompromisseja.

Katselen talojen seinään heijastuvaa auringonvaloa ja tunnen kevään pilkahduksen sisälläni. En odota sitä enää epätoivoisesti vaan luottaen. Haluaisin kevään tuoman tunteen jatkuvan. Se jotenkin tuntuu eheyttävän. En tarvitse sen tuomaa toivoa nyt, minulla oikeastaan on kaikki mitä tarvitsen. Koti, työ, perhe, ystävät, mies josta välitän.

Takaisin Unelmiin.

Hämmentävää miten toisen kanssa ajatusmaailmat voivat olla samankaltaisia. Ex ei koskaan ollut kiinnostunut harrastuksestani eikä kilpailumenestyksestäni. Se ei koskaan minua haitannut, sillä ajattelin että se on minun juttuni. Kyllähän niitä omiakin juttuja pitää olla. Tuntuu kuitenkin mielettömän hyvältä kun toinen ymmärtää ja on kiinnostunut minulle tärkeästä asiasta.

FB aloittaa pian talonrakennuksen. Projektin josta minä aion pysyä kaukana fyysistä apua lukuunottamatta. Tottakai hän on kertoillut suunnitelmistaan ja minä niitä kuuntelen ja kyselen miten asiat edistyvät mutta en ota kantaa mihinkään. Talossa tulee olemaan monta sellaista asiaa joita minä kaipasin silloin kun exän kanssa isompaa kotia etsittiin. Siinäkin mielessä ajatukset menevät yksiin vaikken ole sitä hänelle kertonut. Toki niitä eroavaisuuksiakin sitten löytyy esimerkiksi pihan suhteen. Mutta niinkuin sanottu, talon on hänen. Hän telee asiat niinkuin parhaaksi näkee.

Eilen saunassa yllätin kuitenkin itseni ajatusteni keskeltä kun puhetta oli talon koosta. Talossa ei tule olemaan tilaa lastenhuoneelle. Ja tuo ajatus yllätti minut. Ei sinällään että tilaa ei ole vaan se että tuo ajatus kävi mielessäni.  Näköjään haaveet perheestä ja sen mahdollisuudesta ovat kuitenkin hieman ryömineet pois mullan alta. Asiasta ei tokikaan ole puhuttu eikä se missään tapauksessa ole ajankohtaista. Ja vieläkin on sellainen olo, että josko perhettä ei sen enempää ole, en tiedä jääkö se varsinaisesti harmittamaan. Mutta yllätinpä minä vaan itseni siitä ajatuksesta. Että ehkä se sittenkin olisi kiva joskus.

Toisaalta pelottaa se, että jos kaikessa palaan siihen mitä ja kuka olin, pilaanko minä tämänkin..