perjantai 20. syyskuuta 2013

Sitten kun.

Katselimme sohvalla ohjelmaa jossa ihmiset etsivät vanhempiaan. Kaksi adoptoitua etsivät äitiään, molemmat oli annettu adopitioon hankalassa tilanteessa hyvin nuorena.

Mies sanoi että identiteettiään etsivät. Sitä ketä he ovat. Siitä keskustelua sitten. Itse jotenkin ajattelen, että identiteetti muodostuu niistä tekijöistä ja siitä ympäristöstä, jotka ovat kasvussa ja kehityksessä läsnä. Tietääkö ihminen että ei kuulu jonnekin jos sitä ei hänelle kerrota? (poissuljettuna tietenkin selkeät esim. ulkonäölliset tekijät yms. ) Mielenkiitoinen keskustelu jonka mies päätti lauseeseen "et sä voi sitä ymmärtää kun sulla ei oo omaa lasta. Sitten kun sulla on lapsi, sä ymmärrät sen."

Voi olla. Sitten kun. En osannut tuohon mitään sanoa. Kysymystulva olisi ollut kovinkin suuri mutta se vaijentui tehokkaasti. Olisin kysynyt että oletko sinä siinä kuvassa? Jotenkin olen ymmärtänyt että ei välitä pikkulapsista, ja onhan se kai iänkin puolesta pikkuhiljaa karkaamassa oleva asia - meillä molemmilla.

Ehkä joskus uskallan sitä kysyä. Sitten kun. On rohkeutta. On uskallusta. Eikä enää pelkää särkymistä.

sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Polttamattomat Sillat.

Olin illalla baarissa Hyvän Miespuoleisen Ystävän kanssa. Baarissa  näin ex-mieheni siskonmiehen, jota en ollut nähnyt kunnolla pitkiin aikoihin. Ainoastaan niin, että on ehtinyt tervehtiä. Hyvä Miespuoleinen ystävä lähti kohti viimeistä kotiin vievää junaa, minä sanoin että jään vielä, käyn moikkaamassa Tuttua.

Kävin moikkaamassa. Pitkästä aikaa ehdimme jutella muutakin kuin perinteiset pikaisesti heitetyt moikat. Hän oli humalassa, minä vain pari nauttineena. Juteltiin kuulumisia. Vajaa kymmenen minuuttia. Lopuksi halasi minua muutamankin kerran. Kyynel nelikymppisen miehen silmässä ja toteamus "joistakin vanhoista asioista vain pitää enemmän. Ei mulla muuta, en mä muuta voi sanoa." Eikä hän sanonut. Vielä kerran halasin, kyynel omassakin silmässä poistuin.

Onneksi kaikkia siltoja ei tarvitse polttaa.

torstai 5. syyskuuta 2013

Onni.

Viikolla  ehdin itsekseni miettimään kuinka tällä hetkellä olen elämääni varsin tyytyväinen. On katto pään päällä, auto joka tarvittaessa liikuttaa, ruokaa jääkaapissa, työpaikka, harrastus. Ja Mies.

Olen siis taas mukana oravanpyörässä. Siinä, jossa normaalilla ihmisellä on parisuhde (parin suhteen sijaan..) ja elämän perusasiat hallinnassa. Tämä on se mikä minulle tekee turvallisen olon. Ehkä siksi myös näitä päivityksiä tulee pienellä viiveellä kun ei ole tarvetta purkaa itseään ja tuntojaan.

Yleensä sitä tulee miettineeksi mikä kaikki mättää. Liian pienet tulot, kiire, tekemättömät rästihommat, oma laiskuus. Viime aikoin olen yrittänyt miettiä mihin olen tyytyväinen ja silloin palaudun edellä mainittuihin asioihin. Olen onnellinen tästä aurinkoisesta syksystä, sinisestä taivaasta ja kellertyvistä puista. Sylistä johon voin käpertyä.

Just nyt, just tää, tää riittää mulle mainiosti.