Olympialaisten aika on upeaa. Että rakastan tätä. Urheilua monta tuntia päivässä. Hymyileviä ihmisiä (toki myös hyvännäköisiä), tekevät parhaansa kilpailuissa joissa raha ei puhu. Tykkään olympialaisten ajatuksesta. Ja kyllä myös tuosta silmänruoasta jota taidetaan tarjoilla kyllä molemmille sukupuolille... Valitettavasti työt haittaavat tätä harrastusta.
Lupasin kirjoittaa FB:stä. Juttuhan on nyt niin että viestejä on vaihdeltu hyvinkin paljon. Paljon. Hetkeen ei varmaan ole mennyt yhtään päivää etteivät olisi kulkeneet. Ja on tässä muutaman kerran nähtykin. Niinkuin olen jo aiemmin todennut, mukava tyyppi. Olemme samalla aaltopituudella, tykätään samoista asioista. Mikä mättää? Se että jalat ei mene alta. Sellaista perhosia vatsassa fiilistä ei ole. Ja sitä jostain syystä nyt kyllä kaipaisin. On tässä pari muutakin juttua jotka minua arveluttavat. Toinen on se, että hän on melkein kymmenen vuotta vanhempi. Asia johon voisin kuvitella tottuvani. Ehkä. Huomaan tässä olevani pinnallinen. Miksi? En tiedä, täytyy tutkiskella itseään lisää. Toinen on hänen tyttärensä. Teini-ikäinen tyttärensä. En ole tavannut, mutta isänsä puheista päätellen varsin fiksu ikäluokkansa edustaja. Mutta en vain näe itseäni tässä paketissa. En ainakaan vielä.
Ongelmia tässä aiheuttaa myös se, että luulen että minut käsitetään nyt väärin. Se, että olen sosiaalinen, juttelen kun minulle jutellaan näyttää kääntyvän minua vastaan. Ja luulen FB:n kuvittelevan enemmän kuin mitä on. Kulkurin kanssa tilanne oli mielestäni helpompi, koska tiedossa oli että jutusta ei tule mitään sen kummallisempaa. Ja se että hän lähtee pois.
Piru. Miksi tämän pitää olla näin vaikeaa? En minä itsestäni niin, mutta toisia en haluaisi loukata. Onneksi syksy tulee pian ja elämän suuntimat ottavat hieman uusia väyliä. Kiirettä tulee riittämään, joka ei siis ole huono juttu tähän saumaan.
Onko tämä sitä että minun sydämeni on hukassa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti