Tapasin FB:n jälkikasvun. Fiksunoloinen nuori, joskin tietysti jonkiverran ikäkausi tulee läpi. Vaikutti siltä että tultiin ihan hyvin toimeen, eikä tuo ollut pahoillaan vaikka parina iltana olin heidän kanssaan aikaa viettämässä. Yöksi en jäänyt. Haluan antaa jälkikasvulle aikaa tottua ajatukseen. Ja sitäpaitsi hän on aina etusijalla isänsä elämässä.
Ikuinen kakkonen kenties. Juuri nyt se ei tunnu pahalta, sillä ne hetket jotka olemme kahden, riittävät minulle. Me olemme siinä. Eikä mitään muuta. FB totesi viestissään toisena iltana poistuttuani että on iloinen että tulemme toimeen jälkikasvun kanssa. Hänen elämänsä kaksi tärkeintä. Ja jos selaa tekstejäni jonkin verran taaksepäin niin tämä kokonaisuuhan on se, mitä minä en koskaan halunnut... vanhempi mies, jolla on jo lapsia.. Näin se elämä näköjään kuljettaa.
Hän kirjoitti minulle kirjeen. Käsin. Jossa kertoi ajatuksiaan ja sitä mitä kokee. Ja sanoi että tykkää minusta. Vaikka se asema on ohitettu jo monta pysäkkiä sitten kuulemma. Sitä toista sanaa hän ei vielä aio käyttää, koska minä pelkään sitä.
Vuosi sitten en olisi ikinä uskonut että tällaista saattaisi olla olemassa. Tämä on niin monin verroin parempaa kuin se mikä minulla koskaan aiemmin oli. Vaikka sanotaan että aika kultaa muistot ja sekin saattaa vielä tulla vastaan, niin silti minusta tuntuu siltä, että tämä on jotain aika suurta.
Minä olen tärkeä.
Kuulostaa niin hyvältä, ja tutulta. Se, mitä et voinut kuvitellakaan kohdallesi, onkin nyt siinä ja tuntuu oikealta, vaikka et ikimaailmassa kyseisen kaltaista kuviota voinut edes ajatella.
VastaaPoistaMä oon niin iloinen ja onnellinen sun puolesta <3 Ja tunnustan tirauttaneeni pari onnenkyyneltäkin viimeisimpiä postauksiasi lukiessani :)