Hädässä ystävä..

Eilen vilkaisin profiiliani. Hetken tunsin itseni täysin ulkopuoliseksi, mietin puolikkaan sekunnin; olenko tuo todella minä. Olenko minä jo kohta kolmekymmentä? Olenko minä eronnut nainen? (Se muuten särähtää korvaan vaikka ihan normaalia tuntuu olevan tänäpäivänä..).  Olenko minä ollut olemassa nuo 11 vuotta, vai elänyt jossain kuvitelmassa, sillä olen pystynyt painamaan ainakin toistaiseksi hyvin monet asiat pois mielestäni. Ehkä elän jonkinnäköistä kieltämisen vaihetta, tunnen olevani täysin ulkopuolinen omassa tilanteessani. Aivan kuin katselisin elämääni jonkun muun silmin.

Hetkeksi olen painanut oman tilanteeni taka-alalle ja auttanut suuren surun keskellä olevaa ystävääni. Tuntuu ihmeelliseltä olla jollekulle tärkeä, etenkin kun tämä ihminen on minulle tärkeä. Olemme olleet ystäviä lähes 25 vuotta, ja se on pitkä aika se.. Hän oli minun tukenani pari kuukautta sitten ja nyt on vastapalveluksen aika. Hänen menetyksensä vain on lopullista sorttia. Tämän myötä löysin sisältäni hetkeksi sen ihmisen joka on vähän aikaa ollut kadoksissa. Vein ruokaa, keitin kahvia. Istuin sohvalla seurana tv:tä katselemassa. Ihan vaan ettei tarvitse olla yksin. Vaikka kyseessä ei olekaan parisuhde, on mieletöntä huomata miten sanoja ei tarvita. Kumpikin tietää sanomatta. Ja minä tunsin olevani se ihminen joka olen ollut; välittävä, toisen parasta tahtova.

Ehkä minä vielä jonain päivänä olen kokonainen, mutta muuri ja vallihauta ovat vain vähän isommat...

Elämä huomauttaa

Sunnuntaina juttelin erään ystäväni kanssa. Hän on periaatteessa samassa tilanteessa kuin minä, mutta sillä toisella puolella. Hänestä mahdollisesti tulee se parisuhteen rikkoja.. Hän on rakastunut, ja toinen osapuoli on siis suhteessa. En kysellyt sen enempää asiasta, annoin hänen kertoa sen mitä kerrottavaa hänellä oli.

Pystyin yllättävän rauhallisesti ja järkevästi suhtautumaan tilanteeseen. Näin jälkikäteen ihmettelen että pysyin niinkin tyynenä. Olisin voinut tietysti todeta, että ajatteletko yhtään ja lähteä lätkimään. Mutta näin en siis tehnyt. Kuuntelin, mutta neuvoja en kyllä antanut. Kai jokaisen meistä on tehtävä omat virheensä. Mietin kyllä että sanonko, kuinka paljon he loukkaavat läheisiään.. Heidän tiiviissä piirissään tuo nimittäin kuulosti olevan jo ystävien tiedossa, ilmeisesti vaan parisuhteen toinen osapuoli ei kaiketi tiedä..

Se mikä ehkä tässä avasi minun silmiäni, on tuo heidä tilanteensa. Se kuinka riutuvalta ystäväni vaikutti kertoessaan tilanteesta ja ahdistuksestaan. Rakastuneena, peläten menettävänsä jotain mikä ei edes vielä ole hänen. Hän oli jo miettinyt kaikkien yhteyksien katkomista rakkautensa kohteeseen koska tämä ei ilmeisesti ole valmis pistämään omaa suhdettaan katkolle. Näin oletan, tarkkaa tietoa kun minulla ei ole. Minulle itselleni oma tilanteeni tuli puskista, rysäyksellä ja aiheutti toki kovan järkytyksen. Mutta entäpä kun toiset ovat kärvistelleet keskenään jo kuukausia? Ei kai sekään helppoa ole, tosin en sen suokaan olevan. Mutta mikä rooli on tuollaisella painostuksella, ja voiko siitä koskaan seurata mitään lopullisesti hyvää?

Tyrmistyneenä minun on kai vain todettava että tätä näköjään tapahtuu luvattoman paljon. Vanha sanonta kuuluu; Usko, toivo ja rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus. Minä epäilen. Luulen sen kuitenkin olevan toivo sillä rakkauden suuruuteen en enää usko..

Piti nukkua, mutta...

Pankista olivat taas yhteyksissä.. jälkipanttia tarkistetaan, sen jälkeen katsotaan lainalupausta.. Vielä en uskalla huokaista mutta vähän jo hymyilyttää. Ehkä minä kuitenkin jotenkin selviän tästä suurimmasta ongelmasta. Olisi aika mahtava joululahja kyllä.. Kai sitä saa vähän toivoa..

Perjantaina olin Helsingissä katsomassa Mokoman akustista keikkaa. Olipa loistava. Tykkäsin kovasti. Ja vaikka siitä sitten kolmen tunnin yöunilla mentiin seuraava päivä 13h:n toiminnot. Ei paha. Illalla ei sitten uni meinannutkaan tulla, liekö taas se pahin väsymys ohitettu, vai alkaakohan kroppa tottumaan siihen että unta ei vaan tule ihan niin paljoa. Kyllähän tässä vähän väsyttää juuri nytkin, mutta hyvin pystyy toimimaan. Koira kiukuttelee tuossa vieressä, kerroin sille äsken että tontut liikkuu ikkunan takana.. ei se uskonut ja jatkaa kiukuttelua :P

Tähän loppuun vähän Mokomaa. Kaunista. http://www.youtube.com/watch?v=tQTbWiBy5Eg

Tasaantumista

Viime lauantain tappelun jälkeen en hänestä ole kuullut. Pidin viikonloppuna hauskaa kavereiden kanssa eri muodoissa, mutta useampaa ihmistä tuli nähtyä. Alkuviikko käynnistyi uusien bisnesjuttujen myötä, täytyy katsoa mitä tästä tulee.. Toivottavasti jotain loistavaa! :)  Vaikkakaan mikään pankki ei ole vielä vihreää valoa minulle näyttänyt, oloni on rauhallisempi, vaikkakin tiedän että tammikuun loppu lähenee uskomattoman kovaa vauhtia..

Eilen olin niin väsynyt ettei edes urheilemaan kyennyt. Unta tuli nautittua melkein yhdeksän tuntia, mutta siitä huolimatta väsyttää. En tiedä onko tämä jatkuva liikkeellä pysyminen sitä, että pelkään pysähtyä paikoilleni. Mutta kai se on okei, niin kauan kuin on hyvä olla.. Tulevaa joulua odotan pienellä haikeudella, mutta myös ilolla. Tämä piti olla ensimmäinen joulu, jonka me järjestäisimme ja johon tulisi perhettä kummankin puolelta.. no nyt joulu menee oman perheen parissa, turvallisissa ja rakkaissa perinteissä. Ja ne ovat jotakin jota todella odotan! Olen perhekeskeinen ihminen ja nautin tuosta punaisen, vihreän, kullan ja hopean värittämstä perhejuhlasta, jossa on lämpöä, rauhaa ja hyvää oloa.

Tänään ja huomenna urheilua, ja viikonloppukin on jo täynnä ohjelmaa. Välillä tuntuu siltä että pitäisi seisahtua, mutta en jostain syystä halua. Tunnen olevani enemmän elossa kun olen menossa. Sohvalle jääminen, vaikka siitäkin pidän, ei tunnu nyt oikealta. Ehkä minä jatkan tätä kunnes tipun suorilta jaloilta..

Minun nimeni

Lauantaina tuli sähköpostin välityksellä tapeltua exän kanssa. Alan olla sen verran turta häneen, ettei tuo pientä käsien tärinää suurempaa aiheuttanut. En jaksa tapella hänen kanssaan, haluaisin vain yhteydenpidon loppuvan, eli se että saataisiin kaikki asiat järjestykseen. Kaivoinpahan verta nenästäni ja sitä saa mitä tilaa. Ei siitä sen enempää.

Minulle on koko ajan ollut selvää että vaihdan tyttönimeni takaisin kun eroprosessi on selvä. Odotan sitä jo kovasti, sillä naimisiin mennessä omasta nimestä luopuminen tuntui pahalta. Ennen häitä jopa itkin sitä. Se oli jotain mikä oli ollut osa minua jo 28 vuotta. Olin ylpeä sukunimestäni ja siitä perheestä johon kuulun.  Toisaalta olen sen verran vanhoillinen, että kun meillä kerran oli puhetta lapsista, koko perheellä pitää olla mielestäni sama sukunimi. Tämä on vain minun mielipiteeni, ja minun perheeni, eikä tarkoita sitä että se on ainoa vaihtoehto joka pitää sopia kaikille. Ja samoilla linjoilla olimme tuon asian kanssa. Jotenkin oli selviö että minä vaihdan nimeä.

Muutamille ihmisille, kuten exän sisarelle, oli selvästi pieni järkytys että vaihdan sukunimeni takaisin. Minä en ymmärrä miksi. Tarkoitukseni ei ole salata sitä että olen ollut naimisissa. Muutan jotain, mikä ei ollutkaan sitä mitä luulin. Minulla ei ole mitään syytä jäädä tälle nimelle. Tilanne olisi toinen jos meillä olisi ollut lapsia. Silloin olisin ehkä saattanut jäädä miehen nimelle. En tiedä. Tällä hetkellä en osaa ehkä kuvitella koko tilannetta joka kannalta.

Onneksi näitä asioita ei tarvitse enää uudelleen miettiä. Mutta se mikä on varmaa, nimeäni en enää ikinä vaihda. Ja ainakin nyt tuntuu siltä, että jos minulle lapsi joskus suodaan, hän tulee minun nimelleni. Ja tietysti siellä mietitään jo että älä koskaan sano ei koskaan.. no en sano...

Ylämäkeen

Juoksen ylämäkeen. Nautin verenmausta suussa. Hymyilen. Tästä pääsee huipulle. Varmasti.

Hetkellinen hyvänolonpuuska siis perjantaiaamun alkuun. Yksi asia joka vaikuttaa mahdollisesti rahatilanteeseen on järjestetty. Eli toiminimi on kaupparekisterissä. Jeah baby! Hetkeksi painuu taakse ne ikävät tosiasiat jotka kuitenkin on olemassa ja vaikuttavat. Tänään en anna niiden häiritä, vaan nautin siitä että jokin asia onnistui niinkuin kuuluu. Sain myös tuon toiminimen "omalle" nimelleni, eli tyttönimelle. Tähän asiaan palaan myöhemmin. Tänään hymyilen ja illalla urheilen, juoksen oikeasti verenmaun suuhun.

Kuvitelmia ja pilvilinnoja

Kun elää pilvilinnassa niin sitä luonnollisesti tulee alas tällaisessa tilanteessa. Rytinällä.

Olen pysähtynyt miettimään muutaman kerran tätä koko juttua. Olen miettinyt sitä, olenko ollut 11 vuotta itsekeskeinen, tyhmä ämmä. Olinko syöttänyt tuolle exälle mukamas kaikki ne asiat joista kuvittelin meidän olevan yhtä mieltä. Siis kuvittelinko minä ihan kaiken ja nyt sitten maksan korkoja siitä. Luulin tuon olleen unelmamies, luulin väärin.

Meillä käsittääkseni oli aikalailla samankaltaiset ajatusmaailmat perheen yms. suhteen. Kumpikin oli sitä mieltä, että lapset hoidettaisiin kotona niin pitkään kuin mahdollista. Olimme kumpikin saaneet viettää lapsuuden kotona ilman päiväkotia. Ja pidimme tuota rikkautena. Kummallakin on sisaruksia, joten myös sen suhteen perhekeskeisyys korostui. Asumisen suhteen olimme myös samoilla linjoilla, löysimmehän vuosi sitten kodin johon suunnittelimme perheen perustamista. Pidimme samantyyppisistä asioista, toki poikkeuksiakin tietysti löytyi. Oli yhteisiä harrastuksia, mutta myös omia. Mutta lähinnä suuret linjat tuntuivat olevan molemmilla samanlaiset. Ja minun oli hyvä olla. Taisin keskittyä liiaksi itseeni...

Oliko hän todella unelmamies vai keksinkö minä hänet? Oliko hän todella olemassa vaik kuvittelinko vaan? Jos oli, muokkasinko minä häntä sellaiseksi kuin halusin, eikö hän oikeasti ollutkaan sitä mitä luulin. Miksi hänellä ei ollut munaa sanoa sitä?

cv:tä ja työpaikkailmoituksia

Vaikeaa on löytää oheistyötä oman työn rinnalle. No nyt kuitenkin tässä näpyttelen ja kirjoittelen cv:tä, katsotaan joskos onnistaisi. Toivottavasti. Jotenkin on pakko päästä tästä nyt ylös. Potkia itseänsä perseelle, eihän nämä voivottelemalla parane. Asioille täytyy tehdä jotain. Itkun kera etsin epätoivoisesti tuolta laatikkomerestä vanhoja työtodistuksia jotta voin täydentää cv:tä. Hitsi, ei tuollaistakaan ole tarvinnut tehdä kuin joskus opiskeluaikoina. No jospas sitä nyt jotain kuitenkin löytyisi.

Haluaisin jotain fyysistä, ns. aivot narikkaan -hommaa. Eli työnkuva olisi selkeä, ilman turhia ylimääräisiä sosiaalisia kontakteja. Niitä kuitenkin kertyy sitten normaalin työpäivän aikana.  Toivottavasti onnistaa. Ihan hirmusummia en tarvitsisi kuukaudelle lisää jotta tuo lainajuttu nyt onnistuisi. On periaatteessa niin pienestä kiinni että oikein ärsyttää!! Minä tahdon näyttää että minä selviän tästä. Nyt kun taas paha olo on itketty ulos, jaksan asennoitua tähän hieman paremmin. Ehkä. Ennen seuraavaa paskalastia joka iskee jostain takavasemmalta ja hautaa minut alleen ilman sen kummempaa ennakkovaroitusta.

Minä

Tiedän, että en ole kovin helppo ihminen. Tietyllä tavalla. Kun olen perustellusti jotain mieltä jostain asiasta, pysyn kannassani. Inttämällä minua ei saa vaihtamaan mielipidettäni. Hyvien perustelujen avulla sen sijan kyllä. Olen muutosvastarintainen, enkä mielelläni lähde vaan kokeilemaan uusia juttuja ellei alla ole jotain informaatiota, käyttökokemusta tai suosituksia. Kuvittelisin siis että minulle ei suoraan voi syöttää mitä tahansa mielipiteitä.

Juttelin yhden miespuolisen kaverin kanssa perjantaina lyhyesti kun odoteltiin toista kaveria saapuvaksi. Hän totesi että olen mielenkiintoinen ihminen; kuori on helvetin kova, mutta pinnan alla on lämmin ja uskomattoman herkkä ihminen. Ja totesipa hän että ei todellakaan haluaisi olla viholliseni, osaan kuulemma olla myös helvetin inhottava, kylmä ja vittumainen niitä ihmisiä kohtaan joista en pidä. Allekirjoitan tuon täysin. Ihmisiä joiden kanssa en tule toimeen missään muodossa ei ole kovin montaa. Yleensä mielummin kuitenkin poistun tilanteesta jos se on mahdollista näiden ihmisten kohdalla. Välttelen yhteistyön tekemistä heidän kanssaan jotta tilanne olisi molemmille helpompi. Järkeä vai ei, tiedä häntä. 

Itseäni miettiessäni mietin myös sitä, miten olen aina vaistonnut tietyistä ihmisistä, että he eivät pidä minusta. Olen sosiaalinen ihminen, ja pystyn aika hyvin lukemaan ihmisiä, vaikkakin tämän yhden sankarin kohdalla meni mopo rotkoon niin että kolahti.  Mietin sitä yhdistävää tekijää joka näissä henkilöissä on. Kaikki ovat auktoriteettiammateissa. Armeijan puolella tai muutoin vaan hallitsevassa ammatissa. Tietoisesti en ihmisiä pyri ärsyttämään, mutta ärsyynnyn itse helposti "typeryyksistä", siitä jos ihmisiä lokeroidaan laatikoihin ennakkoasentein tai ei osata käyttää maalaisjärkeä. Tai jos joku kuvittelee olevansa maailman napa.

Toisaalta niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa tulen toimeen, olen myös varsin sopeutuvainen. Tai ainakin haluan kuvitella niin. Pystyn helpostikin joustamaan asioista, toki oletan että niin metsä vastaa kun sinne huudetaan, ainakin jossain vaiheessa. Toisaalta esimerkiksi edesmenneessä parisuhteessa annoin kaiken sen mitä minussa on tuohon suhteeseen 110 %:sti. Epäilemättä hetkeäkään. Minun ajatusmaailmassa niin kuuluukin tehdä, toimia yhteisen hyvän saavuttamiseksi. Tietenkään ei saa unohtaa omaa itseään, mutta toisaalta huonoista asioista pitää puhua koska jos kaksi ihmistä rakentaa yhteistä elämää, täytyy yhteisiäkin asioita olla.

Olen varmasti ollut sokea omille virheilleni, ja niistä on varmasti vaikea oppia etenkin tässä tilanteessa kun en aio väleissä olla exän kanssa. Eli toisin sanoen, en varsinaisesti vieläkään tiedä missä menin metsään. Minusta tuntuu siltä, jos nöyrryn ja lähden keskustelutasolle, minusta osoitetaan vikoja joita en juuri nyt halua kuulla. "Sinä olit niin paska että sinun kanssasi ei ollut hyvä olla. Sinussa oli vikaa."  Toki olen jo myöntänyt että jotain on mennyt pieleen koska tässä tilanteessa ollaan. Kuitenkaan vielä en pysty tuota hänen edessään myöntämään, en nöyrtymään osoiteltavaksi. Vielä haluan rakentaa uudelleen kuoreni joka kestää syyttävät sanat. Se suojaa sydämeni rippeet jotta voin ehkä jonain päivänä vastaanottaa sen mihin nyt en pysty.

Miksi?

Miksi hän meni kanssani naimisiin jos ei kerran ollut onnellinen? (väitti kyllä että silloin oli..)
Miksi hän oli tekemässä kanssani lapsia? 
Miksi hän halusi ottaa minulta nuo kaksi edellä mainittua asiaa, etenkin kun tiesi kuinka paljon ne minulle merkitsevät?
Miksi hän puoli vuotta sitten osti "kanssani" uuden, isomman asunnon?
Miksi hän valehteli minulle?
Miksi hän syyllisti minua?
Miksi hän ei näytä pätkääkään katuvalta?
Miksi hän käytti minua hyväkseen?
Miksi hän teki asioita kanssani ja antoi ymmärtää että se on kivaa?
Miksi hän ei puhunut minulle?
Miksi hän antoi minun elää ja kuvitella että kaikki on hyvin? (Joo, tiedän näin jälkikäteen että oli niitä merkkejä..)
Miksi hän loppuun asti yritti pompottaa ja sanella, vaikka ei ole sellainen ihminen?
Miksi minä pelkään tulevaa elämää?
Miksi tämä fyysinen pahoinvointi ei lopu jo?
Miksi asioiden pitää olla näin vaikeita?
Miksi minä olen valinnut väärät tiet?
Miksi minä en voi unohtaa?
Miksi olin niin sinisilmäinen ja luotin täysin?
Miksi pelkät tunteet voi satuttaa näin pahasti?
Miksi en osaa kääntää selkääni tälle niinkuin niin moni muu?
Miksi en arvostanut ystäviäni aiemmin näin paljon?
Miksi en ollut vahvempi, vielä tässä olisi asioita hoidettavana?
Miksi yritin sopeutua niin että hänellä on hyvä olla?
Miksi mikään ei riittänyt?
Miksi olin valmis antamaan ja "uhraamaan" kaiken?
Miksi minä olen nyt kuukauden pyörittänyt näitä asioita mielessäni eivätkä ne siitä miksikään muutu?
Miksi ihmisen pitää mennä rikki näin?

Alan olla väsynyt näihin mielessäni pyöriviin kysymyksiin ja kaikkeen tähän paskaan. En vaan jaksa.. No ehkä tuo aamun pakkasilma herättää minut tajuamaan. Tai sitten ei. Voisin kömpiä karhun viereen nukkumaan ja herätä kun maailma on parempi paikka...

Takki tyhjänä

Pankkijuttuja osa kaksi. Ei näytä lupaavalta ei. Tunnin pankkitapaamisen jälkeen olin niin poikki että simahdin sohvalle. Onneksi isä oli juuri koiran kanssa ulkona. Väsymys tuntuu nyt ottavan vallan minusta, en jaksa enää pitää yllä -no kai näitä kulisseiksi voi jollain tasolla sanoa. Ensi viikolla on muutaman päivän loma. Meidän piti lähteä kylpylään ja tavata mahdollisesti exän sukulaisia. No minäpä vietän tuon loman "kotona". Täällä oleminen on tietyllä tavalla raskasta koska tiedän mitä vanhempani minulta normaalitilanteissa odottaisivat. Ehkä osin odottavat nytkin. Tiettyä osallistumista kodinhoitoon ja ruokakustannuksiin. Ja tämä on mielestäni ihan selviö. Mutta en jotenkin nuku täällä kovin levollisesti. Viikonloppuromahduksen yhteydessä exän siskon luona nukuin ehkä jopa paremmin. En tiedä. Ehkä pelkään sitä että ymmärtävät etten ole niin vahva kuin annan ymmärtää.

Mutta pankkiasioista. Tulot ovat liian pienet. Ihan niinkuin tiesinkin. Selvitellään vielä takauksen onnistumista. Rahaa on siirretty korkeakorkoiselle tilille "kasvamaan" ja odottamaan asioiden selviämistä. Tuntuisi vaan hoopolta jotenkin maksaa yhtä suurta vuokraa kuin lainanlyhennystä. No pian tämäkin selviää suuntaan tai toiseen. Sitten sitä on taas vähän viisaampi. Kai. Luulisin. Tällä hetkellä siis vain odottelua ja sekin vie voimia.

Eilen kävin hakemassa tavaroita. Ja otin pienet kilahdukset. Latasin auton penkit täyteen tavaraa, ja talvirenkaat takakonttiin. Kävin sisällä pesemässä kädet ja totesin että tulen huomenna jatkamaan. Ja hänellä oli pokkaa todeta että etkö voi ottaa kaikkia tavaroita kerralla? Mihin ? Narunpäähän autonperään? Kilahdin, huusin ja totesin ettei hänellä noita älykkäitä ehdotuksia ole oikein viime aikoina löytynyt.. Tuskin kannatti mutta aika lailla sama tällä hetkellä. Sen verran keskusteltiin, että totesin hänelle hänellä olevan kaksi vaihtoehtoa; joko käy myymässä "kultarahksi" liikkeessä minulle hankkimansa korut (vihkisormus, huomenlahja, synttärilahja..) tai sitten antaa minulle korut jotka olen hänelle hankkinut. Hän totesi että haluaa lähtökohtaisesti pitää minulta saamansa korut. Ja että voin itse kiikuttaa omat koruni liikkeeseen. Totesin että minulla on paskaa kertynyt riittävästi tästä hommasta jo. Sinulla on kaksi edellä mainittua vaihtoehtoa. Todellisuus on ehkä enemmänkin -valitettavasti- se, että hänen korunsa pystyisin sinne viemään, en niitä jotka häneltä olen saanut. Liian kova paikka. Mutta mukaani niitä en myöskään ota, koska en niitä voi katsella.

Toivon todella että saan kaikki tavarat tällä kertaa mukaan. Sittenpä ei tarvitsisi enää mennä eikä olla yhteyksissä.

Muutoin odotan (?) asioiden selviämistä suuntaan tai toiseen. Ahdistaa kun langat eivät ole varsinaisesti minun käsissäni...

Romahdus

Eilen illalla olin exän siskon kanssa liikenteessä. Heti tilanteemme selvittyä hän soitti ja toivoi että voisimme pysyä ystävinä. Totesi että jos se minulle sopii niin siinä tapauksessa hän ei kerro asioitani exälle eikä exän asioita minulle. Ja se muutama kerta mitä olemme tavanneet ja jutelleet tämän kuukauden (!!!) aikana, näin on todella ollut. Ja olen iloinen siitä. Kuten hänelle silloin totesin, hän ei ole tehnyt mitään, eikä tilanteeseen ole vaikuttanut millään tavalla. Veljensä on aikuinen ihminen ja itse tehnyt ratkaisunsa.

Istuimme aluksi iltaa hänen luonaan hieman alkoholia ja viiniä nauttien ja sivusilmällä nenäpäiväshowta katsellen. Siitä sitten paikalliseen jonne hänen miehensäkin tuli, mukava ilta kaikin puolin vaikka välillä kyyneleet nousivatkin silmiin. Humala oli pieni, ei missään tapauksessa mielestäni känni. Kotiin lähtiessä tapahtui sitten romahdus. Jostain keskustelusta se lähti liikkeelle, ajatukset juoksivat päässä. Lopulta tajusin istuvani puiston penkillä kaksin kerroin, hyperventiloiden ja parkuen kuin pieni kakara. Totaalinen romahdus. Exän sisar piti minusta kiinni ja rauhoitteli, toisaalta sanoi että anna tulla vaan.. Hän laittoi äidilleni kuulemma tekstiviestin siinä samalla ja vei minut kotiinsa nukkumaan. Ei siis päästänyt kotiin toikkaroimaan.

Muutamien tuntien unien jälkeen aamulla oli paljon parempi olo periaatteessa, vaikkakin henkisesti takki on nyt aivan tyhjä. Kuukauden yllä pitämäni muuri murtui eilen, ja kaikki valui pois. Iltapäivällä katsoessani meikittömiä kasvojani peilistä, tajusin kuinka väsyneeltä näytän. Kuinka väsynyt todella olen. Ihmettelin itsekseni sitä, miten olen pystynyt tuon väsymyksen työntämään pois ja puskemaan eteenpäin. Vaikkakin torstaina jo eräs ystäväni totesi minulle että näytän todella, todella väsyneeltä.

Nyt minusta tuntuu avuttomalta. Enää ei ole muuria suojana, tai ainakin joudun sen kokoamaan uudelleen. Ja se vienee oman aikansa. Kai tämä on osa jonkinlaista selviytymisprosessia. Avuttoomuus, tyhjyys sisällä, tunne siitä että nyt voisin vain itkeä, itkeä, itkeä ja ulvoa tuskaa ulos. Olenko koskaan enää minkään arvoinen?

Väsynyttä

Nyt tuntuu että hihat alkaa olla aika tyhjät.. En saa sähköposteihin vastauksia muutamilta ihmisiltä. Ahdistaa kun kyseessä on asioiden järjestely. No eipä mahda minkään, täytyy tehdä asiat vähän vaikeamman kautta. Ja aikaa vievällä tavalla. Eihän kellään tokikaan ole velvollisuutta auttaa minua, sen ymmärrän. Nukkunut olen edelleen ihan kohtuullisesti, tuntimäärät jäävät vaan jostain syystä vähäisiksi. Liekö tuo kellojen kääntö nyt sitten vaikuttamassa. Tänäänkin olisi voinut hieman pidempään nukkua niin puoli seitsämän heräilin jo.

Eilen illalla pimeässä kotiin ajaessa vilahti mielessä, entäpä jos sitä painaisi vaan kaasua ja tösäyttäisi päin liikenteenjakajaa? Helpottaisiko se rysähdys tätä olotilaa? En niinkään ajattele tuota itsetuhoiselta kannalta, tätä ei saa nyt ymmärtää väärin. En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka esim. viiltelevät itseään. No, nyt ymmärrän ehkä heitäkin hieman paremmin. Ei, en ole itseäni viillellyt, enkä todella aio tehdä moista (inhoan teräaseita), mutta ymmärrän paremmin sen tunteen ja tarpeen kun haluisi tämän sisällä vellovan tuskan jollain tavalla konkreettiseksi kivuksi. Ajatus siitä, että tuntisi selvää kipua tuntuu jotenkin helpottavalta ajatukselta tähän paineentunteeseen rinnassa. Tätä kun ei oikein tunnu helpottavan mikään.

Toinen asia on unohtaminen. Inhottavaa, kun iltaisin nukkumaan mennessä yrittää miettiä jotain mukavaa, esim. upeita reissuja mitä on tehnyt ympäri maailmaa. Ja aina niihin liittyy tuo yksi ihminen. Kivoja konsertteja, joissa on ollut hauskaa, taas se sama kummitus. Hyvää ruokaa tai leffoja, kappas kuka se siellä. En tiedä mitä ajattelisin  jotta ex ei valuisi salakavalasti pilaamaan jokaista hetkeä. Kaikki kun tuppaa päättymään ajatukseen, "ehkä sekin oli vaan valetta ja teeskentelyä..".

Harmaata..

Pankkihommat ei nyt kuulosta kovin lupaavalta. No ensiviikolla vielä toiseen pankkiin, täytyy kattoa josko sieltä saisi sumplittua jotain.. Mutta ei hyvältä näytä. Kohta joudun vuokra-asunnon etsintään. Ajatus vuokralla asumisesta ei sinänsä ole huono, mutta jotenkin kartan ajatusta että maksaisin saman summan tyhjään kun voisin samaan aikaan lyhentää lainaa ja siis hankkia pääomaa. No kuten tässä on todettu, aina ei saa kaikkea mitä haluaa.

Filthy mouth, no excuse.. laitoin aika inhottavan sähköpostin kun kysyin koska seuraavan kerran sopii mennä hakemaan kamoja.. kun vuorokauteen vastausta ei kuulunut laitoin uuden ja totesin että koita pelle nyt antaa niitä aikoja.. Ja sopiviahan oli vasta ensi maanantaille tai tiistaille.. Ja taasen on sellainen olo että minä pompin juuri niinkuin hän haluaa. Inhottavaa.

Luottamustehtävät pitävät tosiaan kiireisenä. Ja itseasiassa nyt on tosiaan sellanen tunne että mitään järkyttävää romahdusta ei tule tapahtumaan. Viha järkytyksen jälkeen on kasvanut sen verran suureksi..

Mutta tokikin tunteet velloo edelleen. Etenkin iltaisin..
Tämä sai itkun aikaiseksi..

Tiedätkö miltä tuntuu kun yrität pyytää anteeksi eikä silmiin edes katsota?
Tiedätkö miltä tuntuu kun itket eikä sinua haluta kuunnella?
Tiedätkö miltä tuntuu halata ihmistä joka työntää sinut pois kokonaan?
Tiedätkö miltä tuntuu kun lohtua ei saa silloinkun sitä eniten tarvitsee?
Tiedätkö miltä tuntuu kun ihminen ketä rakastat ei koskaan antanut edes yrittää? 

Tiedätkö miltä tuntuu kun et olekaan niin tärkeä kun annetaan ymmärtää?
Tiedätkö miltä tuntuu kun ei huvita nousta sängystä vaikka uni ei ole tulossakaan? 

Tiedätkö miltä tuntuu kun olo pahenee joka sekunnin jälkeen?
Tiedätkö miltä tuntuu kun sattuu niin että toivoo vain kuolevansa?
Tiedätkö miltä tuntuu kun jäät aina ilman vastarakkautta?