Tyhjä aukko.

Pyörin illalla sängyssä. Ajatukset sinkoilivat sinne tänne. Tuleva kolmekymmentä ikävuotta pyöri mielessä. Samoin tuleva pomminpudotuksen vuosipäivä.

Minussa on pieni tyhjä aukko. Rakkauden kokoinen. Tuntuu siltä että en pysty välittämään kenestäkään sillä tavalla että se herättäisi suuria tunteita. Mitä se sitten onkin. Niinkuin aiemmin totesin, FB:n kanssa ei ole kipinöitä. Vaikka muutoin onkin oikein mukava. Kulkurin kanssa oli sähköä, mutta vain tietynlaista. Ei sellaista "perhosia vatsassa" -tunnetta. Tämä aukko on sellainen musta aukko, joka on nielaissut minusta sen osan joka rakastaa toista ihmistä. Mistä sen huomasin? Siitä että menneellä viikolla surin nelijalkaisen poismenoa hyvin paljon enemmän kuin ihmisen poismenoa.

Ehkä tämä johtuu siitä että eläimiltä saatu rakkaus on sellaista joka ei koskaan loukkaa. Niitä voi siis rakastaa pelkäämättä. Tai niin minä ainakin ajattelen. En tiedä kuroutuuko tuo ihmisen aiheuttama musta aukko minussa koskaan umpeen.  Ja opinko rakastamaan vielä uudelleen. Joka tapauksessa oli hämmentävää huomata itsessään tämä tunnepuolen vamma jota en aiemmin huomannut olevan olemassa. En minä välinpitämätön ole muita kohtaan. Huomasin vain itsessäni tämän tunteettomuuden.

Ja voiko rakastamaan ylipäänsä oppia? Entä jos se olikin jotain mitä minusta riipaistiin pois enkä saa sitä koskaan takaisin?