Minun paikkani.

Olen kyllästynyt tähän sisuskaluja kalvavaan pelkoon.  Ahdistavaan tunteeseen ja päässä takovaan entäs jos. Omia ajatuksiahan  ne, miksi ne niin sitkeästi minua kuitenkin piinaavat vaikka haluan niistä eroon?

Viikonloppuna Miehen rakennuksella ehdin monasti olla omien ajatuksieni kanssa kahden. Useamman kerran mietin, miten erottaa että tämä on aitoa? Oikeaa? Luulin niin edelliselläkin kerralla. Haluaisin varmuuden. Mutta sitä ei taida millään saada.

Eilen illalla hän työnsi minut leikkisästi sivuun ja totesi että kakis asiaa pitää aina muistaa; älä koskaan mene portsarin ja hänen kahvikuppinsa väliin. Ja älä koskaan mene miehen ja hänen sohvansa väliin. Olin väsynyt ja halauksen  tarpeessa. Mies jäi sohvalle, itse menin nukkumaan. Asia harmitti kovin ja pohdin lopulta myös sitä, mikä on minun paikkani. Minun paikkani on jossain kaukana. Lapsen (tietenkin, en muuta oletakaan), koiran (no joo, paljon on se pieni eläin pitkän elämänsä aikana nähnyt ja kuullut) ja nyt sohvan jälkeen. Vaikka tuo olikin vitsiksi tarkoitettu, tuntui se puolittain todelta.

Tiedän että tarkoitus ei ollut loukata, mutta on vaan asia joka minuun kolahtaa kovasti. Tällaisten asioiden takia tuntuu että otan isoja askelia takaisinpäin omaan kuoreeni. Toisaalta se samalla vahvisti tunnetta että minun ei tarvitse enää uhrata minulle tärkeitä asioita toisen vuoksi. Ei enää, se on tehty jo.

Ehkä minun paikkani vielä löytyy.

Kaksi vuotta.

Tänään. Päivälleen. Kaksi vuotta. Kahteen vuoteen on mahtunut paljon asioita. Mitä niistä on jäänyt mieleen? Vuoden sisään kolme muuttoa. Tavaroiden läpi käymistä, järjestelyä ja sijoittelua. Lopultakin tavaraa on vielä liikaa. Viimenen muutto 11 kuukautta sitten juuri valmistuneeseen omaan ihanaan kotiin. Asia jota arvostan suuresti, mutta hyödynnän aivan liian vähän.

Kahteen vuoteen mahtuu kaksi miestä. Toinen KesäKolli, toinen FB. KesäKolli oli tietoisesti itsetunnon nostatusta vaikka epätoivoisen naisen mieli jossain kohdassa janosi lisää jotain mitä ei ollut saatavilla. FB oli ja on edelleenkin puolestaan turvallisuutta. Mutta myös pelkoa.

Tämän kahden vuoden sisään on mahtunut myös vanhan yrityksen pyörittämistä, luonnollisesti. Mutta myös uusi, enemmän harrastustoimintana kulkeva yrittäjyys jota voi tehdä  varsin vapaasti silloin kun siltä tuntuu. Lisätienisti ei missään tapauksessa ole huono asia.

Elokuussa urheilijaelämäni saavutti tähänastisen huippunsa. Kolmas maaedustus toi painavaa tavaraa kaappiin, joskin se kirkkain jäi saavuttamatta. Matka tähän saavutukseen kesti itseasiassa lähes sen kaksi vuotta, sillä ajatus maajoukkuepaikan tavoittelusta syttyi tammikuussa 2012.

Kahden vuoden aikana tietyt ystävyyssiteet ovat vain vahvistuneet. Mukaan luettuna Paras Ystävä sekä Hyvä Miespuoleinen Ystävä. Muutama tuttava on matkan varrella kadonnut, mutta mukaan on tullut myös kourallinen lisää.

Matkaan on mahtunut vuoristorataa, itkua, naurua, raivoa. 

Mitä minä olen kahden vuoden jälkeen? Ehdottomasti vahvempi. Tiedän selviäväni lähestulkoon mistä vaan, enkä usko sellaiseta estettä olevan jota en ylittäisi vaikka se sattuisi. Varovaisempi. Sormiaan ei tietentahtoen tahdo polttaa. Pelokkaampi. On asioita joita FB miehelle en edelleenkään uskalla puhua. Sillä se tarkottaisi sitä, että minä antautuisin täysin alttiiksi  haavoittamiselle enkä edelleenkään tiedä olenko koskaan halukas siihen enää.

Naisen mieli.

En ole koskaan ajatellut omaavani "perusnaisen" ajatusmaailmaa. Nalkuttavaa. Marttyyria. Jolle Minä on tärkeintä. mutta täytyy myöntää, että nyt kun tuossa synttäreitä vietin ja Mies ne kokonaan unohti, se tuntui yllättävän pahalta.

Hän on kertonut että ei huomaa jos hiukset leikataan tai hiustenväri muuttuu. Ja totta on, olen huomannut ettei hän huomaa. Se ei edes haittaa itseasiassa minua. Se on vaan jotain mikä on, ei sillä ole sen suurempaa merkitystä. Mutta hän unohti tosiaan synttärit. Ihan kokonaan. Ei onnitteluja, ei lahjaa, ei mitään. Naisen mieli, joka näköjään myös minun kovakalloni sisältä löytyy ihmetteli itsekseen että enpä taida siis juuri mitään merkitä. Kyllä. Juuri tuo klassinen kävi mielessä. En merkitse mitään, kun ei se edes muistanut.

Kohta vuoden verran on siis pyöritty yksissä. Joulu meni samaisissa merkeissä. Eli eihän nyt kyse siitä ole, ettenkö olisi tärkeä. Mutta kyllä se kummasti kävi mielessä. Nyt se vaan tarvitsee unohtaa ja ymmärtää että tämä kuuluu tähän suhteeseen.

Sitten kun.

Katselimme sohvalla ohjelmaa jossa ihmiset etsivät vanhempiaan. Kaksi adoptoitua etsivät äitiään, molemmat oli annettu adopitioon hankalassa tilanteessa hyvin nuorena.

Mies sanoi että identiteettiään etsivät. Sitä ketä he ovat. Siitä keskustelua sitten. Itse jotenkin ajattelen, että identiteetti muodostuu niistä tekijöistä ja siitä ympäristöstä, jotka ovat kasvussa ja kehityksessä läsnä. Tietääkö ihminen että ei kuulu jonnekin jos sitä ei hänelle kerrota? (poissuljettuna tietenkin selkeät esim. ulkonäölliset tekijät yms. ) Mielenkiitoinen keskustelu jonka mies päätti lauseeseen "et sä voi sitä ymmärtää kun sulla ei oo omaa lasta. Sitten kun sulla on lapsi, sä ymmärrät sen."

Voi olla. Sitten kun. En osannut tuohon mitään sanoa. Kysymystulva olisi ollut kovinkin suuri mutta se vaijentui tehokkaasti. Olisin kysynyt että oletko sinä siinä kuvassa? Jotenkin olen ymmärtänyt että ei välitä pikkulapsista, ja onhan se kai iänkin puolesta pikkuhiljaa karkaamassa oleva asia - meillä molemmilla.

Ehkä joskus uskallan sitä kysyä. Sitten kun. On rohkeutta. On uskallusta. Eikä enää pelkää särkymistä.

Polttamattomat Sillat.

Olin illalla baarissa Hyvän Miespuoleisen Ystävän kanssa. Baarissa  näin ex-mieheni siskonmiehen, jota en ollut nähnyt kunnolla pitkiin aikoihin. Ainoastaan niin, että on ehtinyt tervehtiä. Hyvä Miespuoleinen ystävä lähti kohti viimeistä kotiin vievää junaa, minä sanoin että jään vielä, käyn moikkaamassa Tuttua.

Kävin moikkaamassa. Pitkästä aikaa ehdimme jutella muutakin kuin perinteiset pikaisesti heitetyt moikat. Hän oli humalassa, minä vain pari nauttineena. Juteltiin kuulumisia. Vajaa kymmenen minuuttia. Lopuksi halasi minua muutamankin kerran. Kyynel nelikymppisen miehen silmässä ja toteamus "joistakin vanhoista asioista vain pitää enemmän. Ei mulla muuta, en mä muuta voi sanoa." Eikä hän sanonut. Vielä kerran halasin, kyynel omassakin silmässä poistuin.

Onneksi kaikkia siltoja ei tarvitse polttaa.

Onni.

Viikolla  ehdin itsekseni miettimään kuinka tällä hetkellä olen elämääni varsin tyytyväinen. On katto pään päällä, auto joka tarvittaessa liikuttaa, ruokaa jääkaapissa, työpaikka, harrastus. Ja Mies.

Olen siis taas mukana oravanpyörässä. Siinä, jossa normaalilla ihmisellä on parisuhde (parin suhteen sijaan..) ja elämän perusasiat hallinnassa. Tämä on se mikä minulle tekee turvallisen olon. Ehkä siksi myös näitä päivityksiä tulee pienellä viiveellä kun ei ole tarvetta purkaa itseään ja tuntojaan.

Yleensä sitä tulee miettineeksi mikä kaikki mättää. Liian pienet tulot, kiire, tekemättömät rästihommat, oma laiskuus. Viime aikoin olen yrittänyt miettiä mihin olen tyytyväinen ja silloin palaudun edellä mainittuihin asioihin. Olen onnellinen tästä aurinkoisesta syksystä, sinisestä taivaasta ja kellertyvistä puista. Sylistä johon voin käpertyä.

Just nyt, just tää, tää riittää mulle mainiosti.

Sietokyky.

Eilen lähdin kotiin vastoin suunnitelmia riidan päätteeksi. Tai tiedä nyt sitä oliko varsinaista riitaa, kovaäänistä sanomista siitä miten koiraa saa komentaa. Ei saa samalla tavalla kuin omaa koiraa. Mies on vanhan lemmikkinsä suhteen herkkänahkainen.

Paisui ehkä suuremmaksi tämä kuin olisi kummallakaan ollut tarkoitus. Otan vastaan paljon, mutta kun henkilökohtaisiin loukkauksiin mennään niin niitä en nyt jäänyt kuuntelemaan. Tässä tilanteessa puhuttiin koiran kiduttamisesta (minä nostin niskasta kynnyksen yli karkulaisen joka ei totellut. Saman olen ja olisin tehnyt omallekin koiralle. Tämä ei kuitenkaan sopinut.) ja minusta samassa lauseessa.

Sietokyky. On madaltunut valtavasti. Päässä takoo vaan ajatus että tällaista ei tarvitse kuunnella. Ei ole mikään pakko. Naurettavan pieni asia ja suuremmistakin ihmiset huutavat toisilleen. Mutta jotenkin itsellä on sellainen olo, että ei tarvitse. Toisaalta tietää, että jos joskus aikoo jonkun kanssa saman katon alle niin tarvitsee kyllä. Erimielisyyksiä on aina. Eikä niitä silloin pääse näin pakoon.

Nyt sietokyky etenkin kun mennään henkilökohtaisuuksiin tuntuu olevan aika matalalla. En muutenkaan pidä riitelystä (kukapa siitä pitäisi..) mutta jotenkin ei vaan jaksa puolustaa omia ajatuksiaan, tekojaan ja näkemyksiään.

Paikalta poistuminen oli myös paikallaan siinä mielessä että oma sähisevä kieli ei pääse latomaan asiattomuuksia takaisin. Paljonkin olisi ollut kielenkärjellä ilkeitä letkautuksia jotka nyt kaikessa hiljaisuudessa painuvat pois. Juuri sellaisia viiltäviä sanoja jotka tuntuvat inhottavilta vaikka puoliakaan niistä ei tarkoita.. Ja jos en kerran halua niitä itse kuulla, eikai sitä tarvitse toisellekaan sanoa.

Ehkä sietokyky joskus kasvaa..

Itseinho.

Mietin äsken asioita ja iski suunnaton itseinho. Erosta on ihan pian kaksi vuotta aikaa. Silti aina välillä mietin sitä kuinka paljon minua loukattiin. En päivittäin. En viikoittain. Mutta sillointällöin se tupsahtaa jostain mielen syövereistä. Ihan pian kaksi vuotta. Kaksi vuotta. Eikö se ole jo sellainen aika että asioiden pitäisi olla jo kaukana takana.

Siitä tuli ajatus. Entä jos se  ei koskaan häviä? En halua elää lopunelämääni sillointällöin miettien kuinka minua loukattiin. Onko tämä nyt sitten sitä että en ole asiaa käsitellyt loppuun asti vai mikä. Päähän palaavat ajatukset eivät saa minua itkemään tai suremaan, eivät surkuttelemaan. Vihan tapaista tunnen välkähdyksen ajoittain, mutta niin pientä etten pidä sitä ongelmana.

Itseasiassa asia, joka sen vihanpilkahduksen on pari kertaa saanut pintaan on puhe Siitä Naisesta. Ihan lyhyen ajan sisällä kaksi ex-miehelle läheistä naisihmistä jotka selvästi kokeilevat kepillä jäätä ovat saaneet sen aikaiseksi. Vähän kierrellen ja kaarrellen on kyselty mahtuisinko samaan tilaan tai että jos kadulla vastaan tulisi niin tervehtisinkö. Ensimmäinen juu mahtuu mutta mitään ei tartte tulla sanomaan. Ja ei, en tervehtisi. Näissä keskusteluissa on kummassakin pilkahtanut "mutta eihän Se Nainen ollut siihen syyllinen. Ei se ole sua pettänyt. "  Jaa ei vai? Kyllä valitettavasti luen sen kummankin osapuolen toteuttamaksi petokseski kun selän takana vahdataan tietoisesti naimisissa olevan miehen kanssa. Suurempi syyllinen on kaksilahkeinen, mutta koska toinen tiesi parisuhdetilanteen eikä asiaa toppuutellut on minun silmissäni yhtä syyllinen.

 Nämä asiat saavat aikaan itseinhoa. Näiden pitäisi olla jo käsiteltyjä. Ohi. Toivottavasti jonain päivänä. Pidän itsestäni sataprosenttiseti.

Paluu arkeen.

Pientä hiljaiseloa ollut tällä rintamalla vaikka todellisuudessa on rytissyt ja eilen sai palata töihin lepäämään. Kilpailut on kilpailtu tällä erää ja sen verran jäi kaivelemaan että ylimenokaudella täytyy miettiä että joskos sitä vielä. Seuraava kierros on parin vuoden päästä, ehkä neljän.. Vaikka kaappiin tuli hieman täytettä, se kirkkain jäi uupumaan.

Mitä maailmassa on tapahtunut. Exän taloudessa on kuulemma lisäännytty. Nyt siellä saralla on saavutettu kaikki se mitä minulta riistettiin. Mutta yllättäen tuo lisääntymistieto ei kirpaise. Tuon lisäksi kuulin että tämä nykyinen on hieman sellaista vahtivampaa tyyppiä.. töihin kuulemma soitellaan monta kertaa päivässä. Ehkäpä raskauskilojen keskellä mietityttää löytääkö se sieltä työpaikalta jälleen uuden.. Ehkäpä ehkäpä. Lähinnä tuo minussa herättää huvittuneisuutta. Hienoa jos siitä pitää, itsellä menisi kyllä hermot tuollaiseen vahtaamiseen.

Mitäpä omassa elämässä. Oma ihana koti on valitettavan paljon tyhjillään. Miehen luona olen ollut paljon, siellä on hyvä olla. Mies rakentaa. Omaa kotia omalle tontille. Ja aina joskus hänen suustaan lipsahtaa "me rakennetaan". Tekisi mieli aina korjata että ei me, sinä. Sinä rakennat. Minä autan missä voin, mutta sinä rakennat. Sinä olet lainan ottanut, suunnitellut talon, hankkinut laitteet. Sinä rakennat, minä autan. Mutta en kehtaa. Kertaalleen on jo kovin sanoin keskusteltu siitä pitääkö mielipiteet ja ajatukset sanoa suunnitelmista ja pohjaratkaisuista. Edelleen mietin sitä, että uskaltaako heittäytyä täysin. Yritän uskotella että miksikäs ei, mitään menetettävää ei ole. Silti vaan hirvittää. 

Ikuinen kaipaus.

Kesä on kulunut hirvittävällä vauhdilla. Urheilu on vienyt valtavasti aikaa, mutta muutaman viikon päästä sekin loppuu ja tavallinen arki palaa. Kesälomaa en ole ehtinyt vielä pitää, sekin on vasta viikon kuluttua edessä. Huimat kaksi viikkoa. Yrittäjänä ei paljon pidempään pysty.

Työssäni kohtaan ajoittain vanhuksia. Ja ajoittain heidän kotonaan. Usein kyse on jo yksinäisistä ihmisistä jotka ovat jo pitkällä elämän ehtoopuolella. Useilla heistä on kuitenkin yhdistävä tekijä johon olen kiinnittänyt huomiota. On joko pöytä tai kirjahyllyn yksi hylly. Tuolla pöydällä tai hyllyllä on usein jo edesmenneen puolison kuva, mahdollisesti kynttilä toisinaan myös kukkia. Mutta hyvin usein tuo valokuva löytyy. Ihmiset jotka ovat solmineet vuosikymmeniä kestäneitä ihmissuhteita jäävät kaipaamaan toisiaan. Niin paljon että laittavat päivittäisen muistutuksen esille. Useimmat myös puhuvat edesmenneistä puolisoista usein ja hyvin kaipaavasti.

Ihailen tuota yhteenkuuluvuutta ja sen tuottamaa kaipuuta. Minusta siinä kiteytyy "Me" jonka tässä yhteiskunnassa on jo syrjäyttänyt "Minä". Tällä et tarkoita sitä etteikö puolisoilla voi olla omia kiinnostuksenkohteita ja harrastuksia. Vaan sitä että toista arvostetaan ja ollaan tyytyväisiä siihen että toinen on lähellä ja jakaa tämänkin hetken..

Mörkö.

Se luikahti ajatuksiin. Pimeästä syöveristä, takaraivon takamailta. Yritti syöttää katkeraa juurta josta suurena kasvaisi pahoja hedelmiä kantava puu.

Mies ei vastannut puhelimeen. Parikin kertaa yritin soittaa, vaikka sovittuun tapaamisaikaan oli vielä parikymmentä minuuttia. Sinne olin menossa ja meninkin. Ei ollut autoa pihassa. Ensin huoli, onko jotain sattunut. Sisällä työpuhelin, on hän täällä käynyt.

Silloin se mönki. Ensimmäisen kerran ikinä. Kävi mielessä, onkohan hän toisen kanssa. Miksi ei vastaa, miksi ei ollut kertonut mihin menee. Onko jotain salattavaa? Olenko minä taas tyhmä ja naiivi. Eikai näin käy uudelleen.

Viiden minuutin päästä puhelin soi. Mies oli treenaamassa. Tulee pian kotiin.

En halua tuota mörköä. En halua olla tällainen ihminen. En halua tuntea tuollaista tunnetta ikinä uudelleen, en halua ajataella tuollaisia ajatuksia päähäni toistamiseen.

Juurelle ei annettu vettä eikä valoa. Se ei kasva vaan revitään kasvupaikastaan.  Mörkö painuu takaisin eikä toivottavasti koskaan palaa.

Alistuneen kyynel.

Eilen olisi ollut tilaisuus kysyä. En kysynyt. En vain saanut sanoja tulemaan ulos suustani vaikka tuossa keskustelussa se olisi ollut luontevaa. Ei sillä ajatuksella että "ruvetaan nyt lisääntymään". Vaan enemmänkin yleistä keskustelua lapsista ja niiden kasvamisesta. Siihen olisi ollut helppo tölväistä yksinkertainen lause; "oletko koskaan ajatellut että sinulla olisi enemmän kuin yksi lapsi?". Mutta ei. Keskustelu oli jälleen napakkaa. Ja pikkulasten aiheuttamat negatiiviset asiat pinnassa. Tuo lause ei yksinkertaisesti tullut ulos suustani saunan lauteilla. Ehkä pelkään vastausta. Oli se mikä tahansa.

Jäin hetkeksi yksin istumaan saunanlauteille. Samalla päätin että keskustelun kirvoittanut ihoon hakattava elinikäinen muisto saa minun kohdallani seuraavan kerran sisältää myös pienen yksityiskohdan, muiston siitä jota ei koskaan ollut, jota ei koskaan tullut. Vaikka se muistuttaisikin exästä. Silti. Se joku, joka näkyi hetken kahtena haaleana viivana tikussa. Se joku joka päätti seitsemän viikon jälkeen ettei maailma ole paikka johon haluaa tulla. Seuraavassa tatuoinnissa on pienenpieni yksityiskohta hänelle. Sellainen jonka vain minä ja kuvan hakkaaja tiedämme olevan, muutoin se katoaa kuvan kokonaisuuteen. Syksyllä. Yksi asia lisää jota mies ei voi ymmärtää.

Yksin saunan lauteilla istuessa vierähti pari kyyneltä. Ajatellessani tuota kolmen vuoden takaista tapahtumaa. Ehkäpä luovutan tämän asian suhteen toistaiseksi. Ilmeisesti minusta huomasi fiiliksenmuutoksen kuitenkin, koska mies tuli vielä erikseen saunalle. Ja aamulla kyseli mikä harmittaa. Ei mikään. Elämä on, ja sen kanssa on elettävä.

Haikeus.

En pidä tästä olotilasta. En näistä ajatuksista. Ristiriidoista joita tähän pääkoppani sisälle mahtuu. Uusia vauvauutisia. Ja tuo sai haikean olon, tyhjän tunteen vatsanpohjassa.

Itseäni häiritsee tämä olotila. Se, että juuri nyt kun pitäisi valmistautua elämäni tärkeimpiin kilpailuihin, koen haikeutta toisten vauvauutisista. En pidä itsestäni sen takia, että tämä tietyllä tavalla kertoo, että se mihin tahtotilani panostaa, ei ole se josta oikeasti haaveilen. Jakomielitautiseksi tässä kai kohta tulee, kun tällaisia ajatuksia pyörittelee.

Tästä ei kai selviä muulla kuin ottamalla asia puheeksi miehen kanssa. Mutta koska? Miten? Onko se ajankohtaista? Mitä hän ajattelee? Pitääkö kertoa että aiemmin lisääntyminen on ollut haasteellista? Kai tuo miehen todellisten ajatusten selvittäminen on yksi joka sitten todellisuudessa kääntää asioita suuntaan tai toiseen. Tai pistää miettimään asioita suurella vakavuudella. Minähän en oikeasti näitä asioita ole kysynyt vaan ne ovat vilahdelleet sivukeskusteluissa ja minä olen niistä omat johtopäätökseni tehnyt.

Pelkään sitä, mitä tuo keskustelu tuo mukanaan. Pelkään sitä, että haaveilta katkaistaan siivet, vaikka toisaalta ehkä hieman sitä odotankin. Silloin joudun puntaroimaan sitä, mitä asioita elämässä todella haluan, ja mitä olen valmis uhraamaan katumatta sitä jälkeenpäin. Typerältä tuntuu että mietin ja suren näitä asioita jo etukäteen.

Toisaalta haaveiden alasampuminen ei olisi kilpailuihin valmistautumisen kannalta tällä hetkellä kovin järkevää. Mutta onko sitten tämä vatvominenkaan.

Kamalaa ruikutusta. Pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja ryhdistäytyä. Kiitos ja anteeksi.

Armonisku haaveelle?

Haaveet. Ne jotka saavat hymyilemään. Tovomaan. Ajatukset leikkimään pilvilinnoissa joissa aurinko paistaa aina ja paha pysyy piilossa. Haaveilu on mielelleni terapiaa. Unelmia joista toiset on tarkoitettu toteutettaviksi, toiset ei.

Mies antoi armoniskun haaveelle. Tietämättään. Tai ainakin se haave kituu enää hyvin pienesti. Mies ei voi sietää pikkulapsen ääntelyä. Ei jokeltelua, itkua tai kalkatusta. Vaikka kuulemma tietää ettei pieni lapsi kommunikoi muulla tavoin. Ei voi kertoa nälästä tai kivusta muulla kuin itkulla.

Eikai ketään pidä altistaa vastenmieliselle asialle. Ei se tuone kummallekaan silloin nautintoa.

Yksi haave ja unelma siis askeleen kauempana. En vain tiedä onko se haave jonka kuitenkin haluan kaikesta huolimatta toteuttaa.

Epätäydellisyyttä.

Mietin tässä iltana eräänä onko täydellistä suhdetta olemassakaan. Koska ihmiset eivät ole täydellisiä, miksi parisuhteen pitäisi olla. Ja jos suhteessa kasvetaan yhdessä, opitaan sietämään ja käsittelemään toisen puutteet ja viat. Kysymys kuuluukin, onko se tarpeen, vai tulisiko etsiä sitä täydellistä?

Itse uskon epätäydellisyyteen. Hyväksymällä toisten puutteet ja viat, voi hyväksyä myös oman epätäydellisyytensä. Täytyy kasvaa ihmisenä. Sen huomasin eilen illalla, kun jo toistamiseen huusimme miehen kanssa toisillemme. Tämä on asia jota minä en ollut koskaan aiemmin tehnyt. Kummallista on huomata että toinen tarvitsee sitä. Sitä, että huutaa vastaan ja herättelee. Minä joudun opettelemaan pois mukavuusalueella pysymisestä ja joustamisesta. Sitä minä olin aiemmin. Sopeutuva. En huutanut. Sanoin napakasti mielipiteeni jos se oli tarpeen. Luovin tilanteessa niin että lopputulos oli jonkinlainen kompromissi ajatuksissani. Jos ei muuta, totesin itselleni että katsotaan tätä asiaa toisesta näkökulmasta.

Minä en pidä huutamisesta. En äänen volyymitasosta. (Olen itse varsin kovaääninen ja ääneni tarvittaessa kuuluu kyllä..) En siitä kuinka kiukussa sanotaan asioita joilla halutaan loukata toista. Riidat kuitenkin puhdistavat ilmaa, sanotaan. Kai se on tottakin, mutta minullese on hankalaa ja vastoin omaa ajatusmaailmaani.

Minulle epätäydellisyys ei kuitenkaan ole pelkästään tuudittautumista siihen mitä on, vaikka sen käsityksen ehkä ensimmäisestä kappaleesta saakin. Minulle epätäydellisyys on myös itsensä tutkiskelua ja muokkaamista uusien näkökulmien mukaan. Toivottavasti paremmaksi ihmiseksi ja kohti täydellisyyttä. Vaikka en tiedä voiko sitä tavoittaa.

Kaiherruksia

Häähumu oli ja meni. Juhla oli juuri parin näköinen (niinkuin aina). Olin varsin otettu että olin saanut kutsun tuohon pieneen, noin kolmenkymmenen hengen porukkaan johon kuului myös sukulaisia. Ylättävää kyllä, pari kertaa tunsin poltetta silmissä ja kirvelyä kurkussa. Ehkäpä takaraivossa vielä kerran kituvana sätki omat tuntemukset petoksesta joka tuohon päivään omalla kohdalla liittyi.

Toinen kaiherrus joka tuli ja meni oli sunnuntaipäivänä. Kaunis ilma ja moottoripyörät ovat kaivautuneet talleista. Tuo sai mieleen Kesäkollin ja viime kesän seikkailun. Haikean hymyn se nosti huulille. Mitään aikomusta ei ole moiseen enää lähteä vaikka tilanne olisikin toinen. Niin huikean hyvät muistot siitä jäi, enkä halua niitä lähteä vertailemaan.

Vaikka. Puhumattomat asiat jäänevät edelleen puhumattomiksi, sillä aika kovin sanoin Mies minua kuvaili mielipiteettömkäsi ja intohimottomaksi elokuvareissumme jälkeen. Tuo oli aika kova paikka minulle. Ensimmäistä en edelleenkään aio myöntää, mielipiteetön en ole. Enkä mielestäni intohimotonkaan. Mutta ei, en ole sellaista tyyppiä joka repii vaatteet toisen päältä. Ehkä sitäkin täytyy joskus sitten vaikka väkisin tehdä, jos se on kerran ainoa tapa jolla toinen ymmärtää että haluan häntä. Tokihan tämäkin hieman kaihertaa, etten kelpaa ihan sellaisena kuin olen. Mutta kompromissejahan tässä on kaiketi aina välillä tehtävä..

Puhumattomia asioita I

Edellisessä postauksessa kirjoitin kuinka ne asiat jotka tuntuvat juuri sillä hetkellä tärkeiltä tunkevat esiin joka paikassa.

No nyt tällä hetkellä ne ovat vauvat. Niitä syntyy joka puolella, on taaperoita, on vastasyntyneitä, juuri syntymässä olevia ja raskauden alkuvaihetta. Tämä ajatus näköjään palaa pikkuhiljaa minun pieneen pääkoppaani, ja tuntuu vaikealta estellä sitä. Sen verran suuri haave se on ollut.

Mutta. Tämä on aihe jota ei ole käsitelty tai josta ei ole puhuttu. Niinkuin ei monesta muustakaan "vakavammasta" aiheesta. Asiat soljuvat eteenpäin, ja tuntuu että tiettyjä aiheita jopa vältellään. Itse teen niin, mutta tuntuu että myös toinen.. Vaikka lapset tuntuvat jälleen hieman luonnollisemmalta ajatukselta, tuntuu se myös hyvin pelottavalta. En tiedän onko pelko enemmän sitä että mietityttää tähän maailmaan viattoman olennon tuominen vai pelkoa siitä että entäs jos tämä ei kestäkään. Toisaalta yksinhuoltajat eivät ole mikään ihmeellinen asia, heitä on paljon ympärillä, miksi minä en pärjäisi? (Aina täytyy ajatella worst case scenario..) Toisaalta edellinen projekti ei ottanut tulta alleen, ehkä minun ei ole edes tarkoitus saada lapsia. Kuka tietää.

Aihe ei tällä hetkellä ole kuitenkaan ajankohtainen, tiukka harjoittelu ja arvokisat vievät jonkin aikaa elämästäni ison osan. Kerran olen arvokisat uhrannut vauvaprojektille, toista kertaa en sitä tee. Kuitenkin, itse vanhenen, samoin kuin toinen osapuoli. Kai asia täytyy joskus ottaa puheeksi. Koska ja miten, en tiedä..

Häähumua

Pian juhlitaan ystävien hääjuhlaa. Kun kutsu tupsahti postilaatikosta, hymy nousi välittömästi kasvoille. Vaikkakaan kutsu ei ollut avec. Nämä ystävät ovat seikkaileet vuodentakaisissa pääsiäispostauksissa sekä kesäloman extempore-saunavierailuissa.

Huomasin olevani vilpittömän onnellinen heidän puolestaan. Ja miksipä en olisi. Samalla ymmärsin että menneet tapahtumat eivät sittenkään todella ole murtaneet uskoani hyviin asioihin ja onnelliseen parisuhteeseen.

Joskus pohdin sitä kuinka sitä kiinnittää huomiota sellaisiin asioihin jotka itselle ovat sillä hetkellä kovin tärkeitä. Häitä suunnitellessa tuntui että tv:stä ei muuta tullutkaan kuin hääohjelmia tai sarjoissa mentiin koko ajan vain naimisiin. Kun exän kanssa yritettiin huonolla menestyksellä (onneksi) jälkikasvua, tuntui että raskausvatsat ja hyökkäysvaunut pomppivat eteen jokaisessa kadunkulmassa. Eron hetkellä tuntui että joka puolella joku eroaa, en minä siinäkään ollut yksin.

Tällä hetkellä mikään ei oikein tunnu erottuvan erityisesti. En tiedä onko elämä sitten sopivassa uomassa ilman suuria virstanpylväitä.

Odotan noita juhlia innolla. Ne ovat ensimmäiset häät sitten oman eroni. Janoan sitä onnellisuuden tunnetta joka huokuu parista. Sitä lämmintä ja onnelisuutta jakavaa ilmapiiriä joka vallitsee vieraiden keskuudessa.

Vaikka yleensä häät ovatkin nykyään suuria juhlia, olen joka kerta (ja niitä on itseasiassa ollut harvoin) todella otettu kutsun saadessani.On hienoa että saan olla juhlistamassa tuota hienoa ja onnellista päivää.

Pimeys.

Pimeys.

Pimeys on turvallista. Ei näe pahaa. On jollain tavalla pahan ja pelottavien asioiden  ulottumattomissa. Pimeyteen voi piiloutua ja siihen voi eksyä.

Minulle pimeys on turvallista. Pimeässä, miehen kainalossa uskalsin kertoa osan peloistani, siitä mikä ahdistaa. Se, että pelkään hänen kyllästyvän minuun. Että hän pitää minua lapsellisena.  Ja mitä sain vastaukseksi... Haluat varmaan tietää.. "Pörriäinen, olet ihan hassu. Elä huoli  moisista." Se kuulosti hyvältä ja turvalliselta. Kainaloon oli hyvä taas nukahtaa.

Pimeydessä on jotenkin turvallista kertoa siitä mitä ajattelee ja tuntee. Omista peloista ja ehkä joskus vielä toiveista. Edelleen usein mietin sitä, onko tämä liian nopeasti ja liian paljon. Onko tämä sitä todellista tunnetta vai vaan sitä että haluaa tuntea jotain. Tuota viimeistä ehkä pelkään eniten. Välillä se hiipii ajatuksiin mutta aamulla kainalosta herätessä se tuntuu kovin kaukaiselta. Pimeys luo jotenkin turvallisen tunteen. Ihan kuin valon vallitessa voisi kieltää sanoneensa tai ajatelleensa mitään ajatuksia tai tunteita.

Pimeys luo mahdollisuuksia. Tuijottaa hiljaa tyhjyyteen pohtia pelottavia asioita ilman että toinen sitä huomaa. Pimeyden viitta luo suojaa hyvässä ja pahassa.

Pimeys on ystävä, jota pitää pitää hyvänä ihan yhtä lailla kuin valoakin. Minulle se edustaa enemmän alastomuutta ja totuutta kuin valo. Valossa on laskelmoivuutta jota pimeydessä ei voi toteuttaa. En voi toisen eleistä tai ilmeistä lukea rivien väliä ja  muuttaa omaa tarkoitustani. Sanon sen mitä ajattelen ja olen alttiina sanoille.

Pimeys. Minun ystäväni. Minun johdattajani.

Pelkoja

Jännä tunne tämä. Olla onnellinen ja samalla vetää käsijarrua kaikin voimin. Mies on kultainen, haastava ja toisaalta tavallinen. Minä pelkään etten riitäkään. Että hän kyllästyy. Toisaalta tiedän että tätä ei voi katsoa pelkäämällä vaan pitäisi astua vuoristoradalle mukaan. Huomaan miettiväni taas niitä minulle tavallisia asioita. Entäs jos. Entäs jos joskus kuitenkin olisi perhe. Entäs jos joskus kuitenkin asuisi tuon miehen kanssa saman katon alla. Entäs jos lakkaisi pelkäämästä. Entäs jos rohkeasti puhuisi näistä asioista eikä vain pyörittäisi niitä pienessä mielessään. Entäs jos lopettaisi arvailemisen mitä toinen mahtaa sanoa tai ajatella. Kysyisi suoraan. Entäs jos tämä ei kestäkään.

Toisaalta pitää miettiä että mitä ihmettä minä pelkään. En minä edellisestäkään palasiksi jäänyt vaikka kipeää tekikin. Ymmärrän varsin hyvin että tämä jarrujen kiskominen käy toisella hermoon. Kävisi minullakin. Täytyy kai rohkaistua ja puhua..

Eilen tein pienen liikkeen. Monta yötä on tullut vietettyä hänen luonaan. Nyt ostin sinne jätettäväksi muutamia päivittäistavaroita, jottei aina tarvitse miettiä mitä pitää ottaa mukaan. Kaupasta autolle kävellessä mietin Sinkkuelämää -sarjan tilannetta jossa Carrie piilottaa kaappiin muutamia tavaroita jotka mies sitten palauttaa hänelle kassissa. Ainakaan vastalauseita ei tuosta tullut kun pyysin pientä koria mihin voisin tavarat laittaa...

Ensimmäinen kränä.

Tai ei se varsinaisesti ollut kränä. Eikä riitelyä. Eikä erimielisyyttä. En edes tiedä mikä se varsinaisesti oli. Nukkumaan mennessä leikkimielisesti valtasin molemmat peitot koska palelin. Molemmat kiskoivat peittoja ja yrittivät vallata ne. Lopulta pienempänä hävisin, ja käperryin siihen viereen ilman peittoa. Missään vaiheessa en siis itse ollut vihainen tai mitään muutakaan, olinhan itse aloittanut tuon pelleilyn. Enkä olettanut toisenkaan olevan, yhdessä kuitenkin pelleiltiin. Jossain vaiheessa toinen osapuoli nousi ja poistui. Aikani ihmettelin, ja lähdin kysymään etteikö uni kuitenkaan tullut. Toinen oli sohvalla ja totesi että eipähän tarvitse kinata peitoista. Kiskoin toisen kanssani takaisin sänkyyn. Peiton alle. Mietiskelin hetken asiaa ja itkuhan siitä tuli.

Minulle voi huutaa, räyhätä ja sättiä. Siihen osaan vastata. Siinä olen jopa osittain hyvä.  Jos toinen paiskoo ovia, siitä vaan, minä en sitä tee. Mutta jos toinen kääntää sängyssä selän tai lähtee pois. Sillä saa minua satutettua. Siihen en osaa vastata. Avuttomuuden ja syyllisyyden tunne siinä tilanteessa on niin suuri, että se tuntuu erittäin pahalta. Se saa minut myös käpertymään kuoreeni, eikä se suinkaan tarkoita sitä että olisin suuttunut tai mököttäisin. Pyydän anteeksi ja varon toistamasta sitä virhettä joka kyseisen tilanteen aiheutti.

Olen valitettavan sovitteleva ja luoviva muutoinkin. En pidä riitelystä, napakoista keskusteluista ja erimielisyydestä toki. Minua on vaikea saada riitakaveriksi, tosin sitten kun räjähdys tapahtuu niin se tapahtuu.

Se mistä olen varsin ylpeä, on se, että en koskaan kaivele menneitä. Koskaan en riidan yhteydessä ole ottanut esille vanhoja asioita. Enkä toivottavasti niin tee vastaisuudessakaan. On toki asioita, jotka ovat jääneet harmittamaan, mutta ne joko on selvitetty aikanaan ja lopputulos ei ollut minulle mieleinen, tai jos ei ole selvitetty, on se oma mokani jos en aisaa ole aikanaan ottanut puheeksi.

Nyt kaikki tuntuu kuitenkin olevan hyvin. Toivon sen jatkuvan näin.

Kasvava tunne.

FB:n kanssa kaikki alkoi ihan vaan kahvitteluista ja jutusteluista. Ja liukui pikkuhiljaa siihen pisteeseen jossa nyt ollaan. Siihen pisteeseen jossa on mukavampaa herätä rauhassa toisen kainalosta kuin yksin omasta sängystä. Siihen pisteeseen, jossa keittiöstä huikkaa silkkaa huomaavaisuuttaan että "otatko jotain". Siihen pisteeseen, jossa keväälle suunnitellaan parin päivän yhteistä lomaa.

Hassulta tässä tuntuu juuri tämä tunne. Kuinka se on kasvanut matkan varrella hurjasti. Muutaman kuukauden päästä tulee vuosi täyteen siitä kun ensimmäisiä kertoja tavattiin. Enemmän aikaa yhdessä on kuitenkin vietetty vasta vähän aikaa. Tunne silti on kasvanut samalla kun tähän pisteeseen on liu'uttu.

Välillä mietin sitä, onko oikeaa rakkautta jos se ei ole vienyt jalkoja alta kerta heitolla? Liukuminen tähän hyvänolontunteeseen tuntuu kuitenkin hyvältä. Ja toisesta on muodostunut hyvin tärkeä ihminen. Kaikki tämä on tapahtunut toista ihmistä opetellessa, mitä pidän siis myös positiivisena juttuna. Päivittäin kuitenkin huomaan häntä ajattelevani, sitä mitä hänelle kuuluu, mitä hän mahtaa puuhata.

Mutta todella, se kertakolahdus on puuttunut. Hetken huumasta siis ei kaiketi sillä tavalla ole kyse, vaikka huuman tunnetta välillä ilmassa onkin. Millaiseksi tunteen pitää kasvaa, jotta tietää että se todella on oikeaa? Voiko se olla oikeaa vaikka huumaa ei olekaan? Nyt ainakin tuntuu siltä..

Ajatuksia.

Tuntuu että minulla ei ole oikein mitään sanottavaa. Elämä tuntuu taas elämältä. Olen onnellinen. Minulla on niitä kaipaamiani uusia muistoja jotka saavat minut hymyilemään. Viime kesä oli kaikkiaan sellainen kaikkine seikkailuineen ja itsensä uudelleen löytämisineen. Juhannusseikkailu saa edelleen hyisenä aamuna liikennevaloissa seistessä hymyilemään. Minä uskalsin. Kai tuo oli se laastari jota minä silloin tarvitsin.

Aamulla kainalosta herääminen saa hymyilemään. Se tunne että olen jollekin jo nyt valtavan tärkeä. Se mitä ehkä tällä hetkellä hieman kaipaan, on oma aika. Ja sitten kun sitä otan, huomaan että se tuntuu ahdistavalta. En tiedä onko se kuitenkin sitten sitä pelkoa että minuun vielä sattuu. Tavallaan pieni osa minusta jopa odottaa sitä. Rysähdystä. Maailman pysähtymistä. Mikään osa minusta ei kuitenkaan kaipaa sitä.

Minun täytyy opetella nyt sitä, että kaikki ei ole ennalta suunniteltavissa ja toteutettavissa. Minä en määrää maailmaa, toisaalta maailmakaan ei kaiketi täysin määrää minua joten olkoon se vuorovaikutusta. Ja kompromisseja.

Katselen talojen seinään heijastuvaa auringonvaloa ja tunnen kevään pilkahduksen sisälläni. En odota sitä enää epätoivoisesti vaan luottaen. Haluaisin kevään tuoman tunteen jatkuvan. Se jotenkin tuntuu eheyttävän. En tarvitse sen tuomaa toivoa nyt, minulla oikeastaan on kaikki mitä tarvitsen. Koti, työ, perhe, ystävät, mies josta välitän.

Takaisin Unelmiin.

Hämmentävää miten toisen kanssa ajatusmaailmat voivat olla samankaltaisia. Ex ei koskaan ollut kiinnostunut harrastuksestani eikä kilpailumenestyksestäni. Se ei koskaan minua haitannut, sillä ajattelin että se on minun juttuni. Kyllähän niitä omiakin juttuja pitää olla. Tuntuu kuitenkin mielettömän hyvältä kun toinen ymmärtää ja on kiinnostunut minulle tärkeästä asiasta.

FB aloittaa pian talonrakennuksen. Projektin josta minä aion pysyä kaukana fyysistä apua lukuunottamatta. Tottakai hän on kertoillut suunnitelmistaan ja minä niitä kuuntelen ja kyselen miten asiat edistyvät mutta en ota kantaa mihinkään. Talossa tulee olemaan monta sellaista asiaa joita minä kaipasin silloin kun exän kanssa isompaa kotia etsittiin. Siinäkin mielessä ajatukset menevät yksiin vaikken ole sitä hänelle kertonut. Toki niitä eroavaisuuksiakin sitten löytyy esimerkiksi pihan suhteen. Mutta niinkuin sanottu, talon on hänen. Hän telee asiat niinkuin parhaaksi näkee.

Eilen saunassa yllätin kuitenkin itseni ajatusteni keskeltä kun puhetta oli talon koosta. Talossa ei tule olemaan tilaa lastenhuoneelle. Ja tuo ajatus yllätti minut. Ei sinällään että tilaa ei ole vaan se että tuo ajatus kävi mielessäni.  Näköjään haaveet perheestä ja sen mahdollisuudesta ovat kuitenkin hieman ryömineet pois mullan alta. Asiasta ei tokikaan ole puhuttu eikä se missään tapauksessa ole ajankohtaista. Ja vieläkin on sellainen olo, että josko perhettä ei sen enempää ole, en tiedä jääkö se varsinaisesti harmittamaan. Mutta yllätinpä minä vaan itseni siitä ajatuksesta. Että ehkä se sittenkin olisi kiva joskus.

Toisaalta pelottaa se, että jos kaikessa palaan siihen mitä ja kuka olin, pilaanko minä tämänkin..