Kaksi Minää.

Paskat. Kulkuri on tunkeutunut viestien muodossa takaisin kuvioihin. Peittojen heiluttelu kelpaisi kuulemma, vaikkakin on samaan aikaan kiinnostunut toisesta. En ole ihan varma mitä asiasta ajattelen. Sinänsä minua ei haittaa hänen toimintansa koska suhdetta en ole etsimässä. Mutta tämän kolmannen osapuolen asema arveluttaa.  Hän kuvittelee, että minulla on miehiä jonoksi asti, mikä ei siis pidä paikkaansa. Toisaalta minä kuvittelin samaa hänestä, minkä hän kyllä kielsi. FB sen sijaan on ollut selkeästi hiljempaa, liekö syksy ja arki tavoittanut..

Kaksi minää paljastuu viestien avulla. Kulkurin viesteihin vastaa villi minä. Joka vihjailee, sanoo suoraan, miettii seksiä. Villi minä edelleen heittäytyy touhuun varmasti osin siksi että tietää Kulkurin poistuvan pian. Ehkäpä kokeilen ja opettelen tässäkin omia rajojani. Välillä miettien tekevätkö ihmiset tällaista ja että minkäköhänlaisen kuvan minä itsestäni annan. En kiellä etteikö tämä olisi kyllä osin minua, en vain ole ehkä koskaan päästänyt sitä aiemmin ulos. Enemmän kokeilunhalua ja hulluttellua etenkin kun tietää ettei seurauksia tule. Ainoa mikä minua tässä hieman arveluttaa on se, että hän pitää minua vitsinä.

FB:n kanssa keskustelee pidättyvä minä. Olemme keskustelleet paljon. Hyvin paljon kaikenlaisista asioista. Paitsi oikeastaan seksistä. Joka ei siis myöskään ole mukana kuvioissa toistaiseksi. Minä pidän itseni kuoressa, vaikka hän tietää minusta paljon, ei hän silti pääse lähelle. Minä pidän hänet käsivarren mitan päässä itsestäni. Mietin ja analysoin mahdollisuuskia ja seurauksia. Enkä missään tapauksessa heittäydy. Voiko fyysisen vetovoiman puute olla syy tähän? Osin pelkään että juuri tämä muurin ylläpito on se joka on saanut FB:n osin hiljenemään. Katsotaan mitä perjantai tuo tullessaan.

Jos nämä kaksi minää yhdistyisi. Olisin siis itsevarma, hauska, yllytyshullu, kuitenkin fiksu ja keskusteluun kykenevä kolmekymppinen (no melkein!) nainen. Kuulostaa kivalta paketilta, eikö. Mutta valitettavasti kaikkia ominaisuuksia ei toistaiseksi saada ulos yhtäaikaa. On tehtävä valintoja. Mutta ehkä joskus jonain päivänä minä olen kaikkea tuota kerrralla. On siis niin että "I still haven't found what I'm looking for.."

Päätös.

Palasin juuri tapaamasta juhannusporukkaa. Mukaanlukien Kulkuria. Oli mielettömän mukavaa nähdä kaikki "pitkästä" aikaa, vaikka eihän tuosta ole kuin pari kuukautta. Jutustelu kulki, vaihdettiin kuulumiset missä kukakin on menossa ja mitä tekemässä.

Kulkuri. Hymyjä. Juttelua. Yksi nopea tanssi. Kaksi lämmintä halausta. Ei sen kummempia kosketuksia tai hellyydenosoituksia. Tämä oli selvästi päätös jonka minä tarvitsin. Nyt minulla on hyvä olo. En tiedä miksi koko ajan tuntui siltä että homma ei ollut päätöksessä, vaikka mitään ei varsinaisesti ollutkaan. Ehkä tässä oli se että nyt tapaaminen oli aivan täysin kaveripohjalta. Ainakin minun puoleltani. Minä voin nyt kulkea eteenpäin ilman sitä tunnetta että ei ole varma että jäikö jostain paha mieli tai jäikö jotain käsittelemättä.

Päätös. Ja juhannus tuntuu vielä rakkaammalta ja tärkeämmältä kokemukselta.



EDIT: Hmm.. Kulkuri palasi linjoille vielä yöllä. Harmitteli, että lähdin niin nopeasti. Oli kuulemma "juhannus tullut mieleen... .. ja olis kyllä kelvannu. :)  "  Edelleen olen itse kuitenkin sitä mieltä että näin on hyvä.

Ulkonäkökeskeisyys

Jokin aika sitten kirjoittelin siitä, että olen varsin tyytyväinen tällä hetkellä olevaan ulkomuotooni. Muutos on ollut ilmeisen suuri vielä kesän aikanakin, sillä nyt kun arki syksyn myötä palaa uomiinsa näen enemmän ihmisiä joita en ole hetkeen nähnyt. Ja poikkeuksetta saan kuunnella päivittelyä siitä kuinka paljon olen laihtunut.

Nyt alkaa pinna ihan oikeasti kiristyä myös tämän asian suhteen. En enää jaksa sitä kuunnella. Niin hullulta kuin se kuulostaakin. Hoikkuus tuntuu olevan edelleen se olomuoto johon lähes kaikki ajatuksen tasolla pyrkivät, ja kun jossakussa muutos näkyy, kaikki tarttuvat siihen. Vaikka painoa on lähtenyt aika paljon, ainoastaan kaksi ihmistä on ollut huolissaan jaksamisestani. Siis fyysisesti. Toinen oli sitä mieltä että ajoittain näytän hieman riutuneelta, mitä en henkisten paineiden vuoksi pidä minään ihmeenäkään. Elämääni liittyy nimittäin paljon vastuualueita, joista täällä en yksityisyyden takia kirjoita.

FB:n kanssa viestittelyssä myös päädyttiin ulkonäkökeskusteluun erinäisten tapahtumasarjojen myötä. Joskin pintapuolista mutta osin myös syvällistäkin pohdintaa minäkuvasta ja sen harhaisuudesta. Esimerkkinä mainittakoon nyt tietty kohublondi ministerisuhteestaan jolla ei tosiaan taida olla mitään käsitystä siitä mitä peilistä tuijottaa takaisin. Mutta tiedättekö. Vuosi sitten olin itse lähes samassa tilanteessa. En pitänyt itseäni mitenkään erityisen rumana, vaikka ylipainoa olikin lähes kaksikymmentä kiloa. Ja eikai sen ihan niin tarvitse ollakkaan. Mitään ylimääräistä täytettä en itseeni ole ollut koskaan laittamassa mikä totki erottaa minut tuosta lööppirimpuilijasta.  Mutta myös vuosi sitten olin kohtuullisen tyytyväinen ulkonäkööni. Se mikä ajoi painonpudotuksen puolta oli vaakalukemat ja yleinen paasaus ylipainoista ja sen haitoista. Varsinaista haittaa painosta minulla ei ollut, olen aina ollut perusterve ja kivuton.

Yritämme kaikki sopia siihen sopivan muottiin. Jos on ylipainoa, se pitää saada pois. Jos on alipainoinen, painoa pitää saada lisää. Milloin tukka on väärän värinen, silmienkin väriä voi linsseillä vaihtaa. Ja täytettä saa huuliin, poskiin, rintoihin, pakaroihin. Toisaalta miksi ihmisellä ei saisi olla oikeutta itsensä muokkaamiseen, remontoidaanhan sitä asuntojakin sellaisiksi että ne miellyttävät. (Okei, aika karu vertaus.) Mutta siis myönnän itsekin hieman paheksuvani ihmisiä jotka muokkaavat itseään tiettyjen kauneusihanteiden mukaisiksi. Miksi? En tiedä, eikä asia oikeasti minulle edes kuulu. Periaatteessa olen sitä mieltä että jokainen saa kropallaan ja naamallaan tehdä mitä haluaa. Tosin ongelmien ilmetessä on sitten parempi olla hiljaa..

Tavallista.

Viimeviikolla piti hakea tavaraa isosta kaupungista. Inhoan kaupungissa ajamista, etenkin silloin kun en ole reitistä aivan varma. Maanteitä voin ajella ristiin rastiin, siinä ei ole mitään ongelmaa. FB lähti matkaan mukaan, henkiseksi tueksi ja naviksi apparin paikalle. Ihan mukava tarjous, ja käytiinpä sitten myös hänen ehdotuksestaan merenrannassa kahvilla. Sanoi tietävänsä hienon paikan, ja olihan tuo. Keli oli mainio, mukava pieni irtiotto arkeen tuokin.

Ja mukavaa oli jutella ihan niitänäitä ilman mitään sen suurempaa. Ihan niinkuin kaikilla muillakin kahvittelukerroilla. Tosin tällä kertaa tuli puheeksi myös erot ja tosiaan paljastin taustat omalta kohdaltani. Hän on koko ajan tiennyt erosta, mutta tuskin sen syistä. Ei ole kysynyt, enkä minä ole kuuluttanut. Nyt tuli esille ja koska en ole aktiivisesti sitä keltään muultakaan salannut niin miksi sitten nytkään. Aihe käytiin läpi ja jutustelu jatkui siitä sitten eteenpäin.

Tekstiviestit kulkevat edelleen ja puhelinlasku taitaa olla seuraavan kerran aika ikävää luettavaa. No elämä on. Välillä näinkin.Varsinaisesti kukaan ei taida tietää näistä kahvittelukerroista ja tapaamisista. Ei edes paras ystäväni. En oikein tiedä miten ihmiset siihen suhtautuisivat. Taitaa johtua siitä etten tiedä itsekään miten suhtautua. Tämä nyt vain tuntuu hyvältä juuri näin.

Motivaatio töiden tekoon on tällä hetkellä hieman hakusessa. Ehkä tuo viikon kesäloma ei sitten ihan kuitenkaan riittänyt akkujen lataukseen, vaikka aluksi niin kuvittelinkin. Tämä mummo nyt kuitenkin jatkaa eteenpäin tässä hangessa. Töitä on tehtävä, rahaa tarvitsee sillä kotiin pääsii ihan pian..

Vaatimuksia.

Exä näköjään antaa olla rauhassa aina kaksi kuukautta kerrallaan. Sitten tulee joku naurettava yhteydenotto. Niinkuin tälläkin kertaa. Nyt pitäisi kuulemma naamakirjan profiilikuvista poistaa hänen kuvansa. Kyllä sieltä löytyy kaks kuvaa joissa hän on. Kaksi kirkossa otettua hääkuvaa. Ja enpä muuten poista niitä. Itsepä on itsensä niihin kuviin tunkenut. Saapunut sähköposti päätyi samoin tein hänelle varattuun "paskaa" alakansioon. Ilman vastausta. Uskomattomaksi tämä muuttuu kun vähän ajan päästä yksi ystävä laittoi minusta puolitoista vuotta vanhan kuvan miehensä synttäreiltä näkyviin. Huh, sitä ylipainoista mutta nauravaa naista. Sittenpä selvisi että exä oli pyytänyt myös häntä poistamaan yhteiskuvamme noista kemukuvista. Siis paitsi että pompottaa minua, näköjään pompottaa myös muita. Ja jos jonkun pitäisi tässä kokonaan pyyhkiä elämästään pois joku, niin minun kyllä hänet. Ainoa vastaus sähköpostiin joka kävi mielessä oli "mitä vittua käyt kyttäämässä mun profiilikuvia???" Tai "aijaa, luulin että et ole enää naamakirjassa kun ei sinun profiilia siellä näy.."

Huoh. Verenpaineet nousi siis tappiin aivan välittömästi. Korvissa humisi, minkä jälkeen vaikkakin nauratti tuo lapsellisuus, iski pieni päänsärky ja uskomaton väsymys. En ymmärrä miten tuo voi vetää minusta voimat pois tuollaisilla tempuilla. En vaan käsitä. Harmitus tästäkin pelleilystä tietysti jäi. Hetken mietin josko laittaisin FB:lle jotain viestiä että saisi ajatukset muualle. Jätin laittamatta. En halua "käyttää" häntä ajatusteni siirtoon muualle vain koska se sopii minulle. Eilen olikin ensimmäinen päivä kun yhtään viestiä ei vaihdettu. Myönnän, että illalla vilkuilin puhelinta hieman odottavasti. Mutta yhtään viestiä ei saapunut. Eikä lähtenyt. Minun on vaan käveltä tämän kuran yli yksin.

Karkuun. Jos vain pystyisi.

FB:n kanssa tapaillaan enemmän ja enemmän. Tapaamiset on vaan pelkkää juttelua.  Tosin perjantai-iltana minun oli tarkoitus illan päätteeksi kävellä kotiin tapaamisesta kaverin kanssa.  No matkaa noin kuusi kilometriä. Keli oli hyvä ja napit korvissa musiikkia kuunnellen matka olisi taittnut todella helposti. Illan aikana oli viestitelty taasen. Ja hänpä totesi että tulee viemään mut kotiin. Kielloista huolimatta hän siis ajoi lähemmäs viisitoista kilometriä, viedäkseen minut kotiin ja ajaakseen sitten sen parikymmentä takaisin kotiin. Tosin täytyy myöntää että viikolla itse lähdin kahviseuraksi illalla kun hänen piti saada ajatukset pois ikävistä kotiasioista.

Kolmeen viikkoon ei ole tainnut mennä päivääkään ettei viestit olisi kulkeneet. Jollei muuta, illalla tulee viesti että miten päivä on mennyt. Yhtenä iltana juteltiin niitä näitä ja viimoinen viesti joka oli tullut, tuli niin että olin ennättänyt nukahtaa. Viestin sisältö käsitteli uninallea ja sitä millaisen nallen hän kuvitteli minulle sopivan. Aivan viaton viesti. Ei mittään ihmeellistä.  Aamulla oli kiire, enkä ollut ehtinyt aamuyhdeksään mennessä vastaamaan, jolloin tuli viesti jossa hän pahoitteli että ei ollut tarkoitus säikäyttää minua. Pyysi anteeksi. Vaikka siis todellakaan mitään anteeksipyydettävää ollut tai mitään en säikähtänyt.

Tuntuu hyvältä jutella. Nauraa. Kuluttaa aikaa. Pelkään. En ole ihan varma mitä. Ehkä sitä että vaatii rohkeutta ottaa seuraava askel. En uskalla sitä ottaa koska nyt jo haluaisin juosta karkuun. En halua rikkoa itseäni. Vielä vähemmän häntä.

Kuulumisia.

Tällä otsikolla mennään tämä postaus. Mitään varsinaista aihetta ei ole, ihan vaan kuulumisiani. Miten menee, mitä ajatuksia päässä pyörii. 

FB:n kanssa viestittely jatkuu. Ja kahvilla on käyty. Enpä tiedä. Pahasti näyttää siltä että tämä luisuu johonkin mihin ei ollut tarkoitus. Nähtäväksi jää kuinka paljon vihaan itseäni tämän jälkeen.

Kulkurikin otti yhteyttä kahden viikon hiljaisuuden jälkeen. Koska olen silloin pitkävihainen kun mielestäni en ole ilkeilyä ansainnut (kyllä, olen joskus vmäinen ja silloin mielestäni ansaitsen vastaavan kohtelun) vedin viesteissä aika kylmää linjaa. Kun selasin keskustelua taaksepäin niin itseasiassa juuri samanlaista linjaa kuin mitä kulkuri oli itse vetänyt aiemmin. Niin metsä vastaa kuin sinne huutaa. Ja toivottavasti en ole ollut se ensimmäinen huutaja. En ainakaan mielestäni. Yllättäen keskustelu kuivui aika nopeasti kasaan.

Kävin tuossa rakennuksellakin päivänä eräänä. Aikataulussa kuulemma on, pitäisi päästä marraskuussa muuttamaan. Vaikkakin rahatilanne hieman huolestuttaa (normaalia minulla), silti odotan jo marraskuuta aika malttamattomana. Toisaalta se toimii myös erinomaisena motivaattorina töiden tekoon.

Nyt sellainen joka alkaa pikkuhiljaa nyppiä on tämä laihtuminen. En oikeasti enää jaksaisi kuunnella päivittelyä siitä kuinka paljon olen laihtunut. Se oli aikaisempaa kivaa, mutta ei enää. Enkä ole itseasiassa enää laihtunut vaa'an mukaan helmikuun jälkeen. Kiinteytymistä on toki tapahtunut kovan treenin seurauksena. Ja himpun verran vielä ylipainon puolella vieläkin. Mutta olkoon. Ei tunnu tällä hetkellä missään.

Eilen illalla katselin vielä Sinkkuelämää. Siinä tanssittiin häitä. Ja samalla se tupsahti takaraivosta, eilen olisi ollut toinen hääpäivä. Tämä kuittaantui olankohautuksella itsekseen. Välillä en itsekään ymmärrä mitä tässä tapahtuu. Miten voin suhtautua tähän asiaan tällä tavalla. Välinpitämättömästi. Eikö se merkinnyt minulle mitään voi onko tässä kyse jostain itsesuojelumekanismista...

Aito halaus

Aito halaus. Sellainen joka tulee yllättäen. Ilman mitään ajatuksia tai vaatimuksia. Siihen ei liity seksuaalista jännitettä. Se on lämmin ja suurella, täydellä sydämellä annettu. Antajalleen yhtä tärkeä kuin saajalleen. Minulle aito halaus on myös rakkautta. Kaverin halauksen ja aidon halauksen kyllä erottaa toisistaan.

Meillä ei kotona lapsuudessa juurikaan halailtu. Senpä takia kun tutustuin noin noin kymmenisen vuotta sitten erääseen ystävääni joka halaa aina nähdessään tuntui alussa ahdistavalta kun joku tunki iholle. Nyt siihen on jo tottunut. Jännää on kyllä se, että tämän kaverin kanssa tulee halattua, mutta parhaan ystävän kanssa halaamme vain silloin kun on tilanne joka sitä vaatii. Siis sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa on tullut itkettäy ja naurettua elämän ilot ja surut. Niitä halauksia ei ole montaa, mutta ne ovat kaikki olleet aitoja.

Eilen illalla sain aidon halauksen sekä toivotuksen "Hyvää yötä. Nuku hyvin.". Aamulla heti aamutuimaan sain uuden halauksen ja sanat "Huomenta! Nukuitko hyvin?". Tuntui niin hyvältä olla hetken tärkeä, kuulla nuo sanat ja vastata niihin. Tuo antoi minulle taas paljon voimaa ja uskoa asioihin. Toivottavasti voin antaa ne joskus takaisin.

Rakas seitsemänvuotias siskontyttö.