Alistuneen kyynel.

Eilen olisi ollut tilaisuus kysyä. En kysynyt. En vain saanut sanoja tulemaan ulos suustani vaikka tuossa keskustelussa se olisi ollut luontevaa. Ei sillä ajatuksella että "ruvetaan nyt lisääntymään". Vaan enemmänkin yleistä keskustelua lapsista ja niiden kasvamisesta. Siihen olisi ollut helppo tölväistä yksinkertainen lause; "oletko koskaan ajatellut että sinulla olisi enemmän kuin yksi lapsi?". Mutta ei. Keskustelu oli jälleen napakkaa. Ja pikkulasten aiheuttamat negatiiviset asiat pinnassa. Tuo lause ei yksinkertaisesti tullut ulos suustani saunan lauteilla. Ehkä pelkään vastausta. Oli se mikä tahansa.

Jäin hetkeksi yksin istumaan saunanlauteille. Samalla päätin että keskustelun kirvoittanut ihoon hakattava elinikäinen muisto saa minun kohdallani seuraavan kerran sisältää myös pienen yksityiskohdan, muiston siitä jota ei koskaan ollut, jota ei koskaan tullut. Vaikka se muistuttaisikin exästä. Silti. Se joku, joka näkyi hetken kahtena haaleana viivana tikussa. Se joku joka päätti seitsemän viikon jälkeen ettei maailma ole paikka johon haluaa tulla. Seuraavassa tatuoinnissa on pienenpieni yksityiskohta hänelle. Sellainen jonka vain minä ja kuvan hakkaaja tiedämme olevan, muutoin se katoaa kuvan kokonaisuuteen. Syksyllä. Yksi asia lisää jota mies ei voi ymmärtää.

Yksin saunan lauteilla istuessa vierähti pari kyyneltä. Ajatellessani tuota kolmen vuoden takaista tapahtumaa. Ehkäpä luovutan tämän asian suhteen toistaiseksi. Ilmeisesti minusta huomasi fiiliksenmuutoksen kuitenkin, koska mies tuli vielä erikseen saunalle. Ja aamulla kyseli mikä harmittaa. Ei mikään. Elämä on, ja sen kanssa on elettävä.

Haikeus.

En pidä tästä olotilasta. En näistä ajatuksista. Ristiriidoista joita tähän pääkoppani sisälle mahtuu. Uusia vauvauutisia. Ja tuo sai haikean olon, tyhjän tunteen vatsanpohjassa.

Itseäni häiritsee tämä olotila. Se, että juuri nyt kun pitäisi valmistautua elämäni tärkeimpiin kilpailuihin, koen haikeutta toisten vauvauutisista. En pidä itsestäni sen takia, että tämä tietyllä tavalla kertoo, että se mihin tahtotilani panostaa, ei ole se josta oikeasti haaveilen. Jakomielitautiseksi tässä kai kohta tulee, kun tällaisia ajatuksia pyörittelee.

Tästä ei kai selviä muulla kuin ottamalla asia puheeksi miehen kanssa. Mutta koska? Miten? Onko se ajankohtaista? Mitä hän ajattelee? Pitääkö kertoa että aiemmin lisääntyminen on ollut haasteellista? Kai tuo miehen todellisten ajatusten selvittäminen on yksi joka sitten todellisuudessa kääntää asioita suuntaan tai toiseen. Tai pistää miettimään asioita suurella vakavuudella. Minähän en oikeasti näitä asioita ole kysynyt vaan ne ovat vilahdelleet sivukeskusteluissa ja minä olen niistä omat johtopäätökseni tehnyt.

Pelkään sitä, mitä tuo keskustelu tuo mukanaan. Pelkään sitä, että haaveilta katkaistaan siivet, vaikka toisaalta ehkä hieman sitä odotankin. Silloin joudun puntaroimaan sitä, mitä asioita elämässä todella haluan, ja mitä olen valmis uhraamaan katumatta sitä jälkeenpäin. Typerältä tuntuu että mietin ja suren näitä asioita jo etukäteen.

Toisaalta haaveiden alasampuminen ei olisi kilpailuihin valmistautumisen kannalta tällä hetkellä kovin järkevää. Mutta onko sitten tämä vatvominenkaan.

Kamalaa ruikutusta. Pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja ryhdistäytyä. Kiitos ja anteeksi.

Armonisku haaveelle?

Haaveet. Ne jotka saavat hymyilemään. Tovomaan. Ajatukset leikkimään pilvilinnoissa joissa aurinko paistaa aina ja paha pysyy piilossa. Haaveilu on mielelleni terapiaa. Unelmia joista toiset on tarkoitettu toteutettaviksi, toiset ei.

Mies antoi armoniskun haaveelle. Tietämättään. Tai ainakin se haave kituu enää hyvin pienesti. Mies ei voi sietää pikkulapsen ääntelyä. Ei jokeltelua, itkua tai kalkatusta. Vaikka kuulemma tietää ettei pieni lapsi kommunikoi muulla tavoin. Ei voi kertoa nälästä tai kivusta muulla kuin itkulla.

Eikai ketään pidä altistaa vastenmieliselle asialle. Ei se tuone kummallekaan silloin nautintoa.

Yksi haave ja unelma siis askeleen kauempana. En vain tiedä onko se haave jonka kuitenkin haluan kaikesta huolimatta toteuttaa.

Epätäydellisyyttä.

Mietin tässä iltana eräänä onko täydellistä suhdetta olemassakaan. Koska ihmiset eivät ole täydellisiä, miksi parisuhteen pitäisi olla. Ja jos suhteessa kasvetaan yhdessä, opitaan sietämään ja käsittelemään toisen puutteet ja viat. Kysymys kuuluukin, onko se tarpeen, vai tulisiko etsiä sitä täydellistä?

Itse uskon epätäydellisyyteen. Hyväksymällä toisten puutteet ja viat, voi hyväksyä myös oman epätäydellisyytensä. Täytyy kasvaa ihmisenä. Sen huomasin eilen illalla, kun jo toistamiseen huusimme miehen kanssa toisillemme. Tämä on asia jota minä en ollut koskaan aiemmin tehnyt. Kummallista on huomata että toinen tarvitsee sitä. Sitä, että huutaa vastaan ja herättelee. Minä joudun opettelemaan pois mukavuusalueella pysymisestä ja joustamisesta. Sitä minä olin aiemmin. Sopeutuva. En huutanut. Sanoin napakasti mielipiteeni jos se oli tarpeen. Luovin tilanteessa niin että lopputulos oli jonkinlainen kompromissi ajatuksissani. Jos ei muuta, totesin itselleni että katsotaan tätä asiaa toisesta näkökulmasta.

Minä en pidä huutamisesta. En äänen volyymitasosta. (Olen itse varsin kovaääninen ja ääneni tarvittaessa kuuluu kyllä..) En siitä kuinka kiukussa sanotaan asioita joilla halutaan loukata toista. Riidat kuitenkin puhdistavat ilmaa, sanotaan. Kai se on tottakin, mutta minullese on hankalaa ja vastoin omaa ajatusmaailmaani.

Minulle epätäydellisyys ei kuitenkaan ole pelkästään tuudittautumista siihen mitä on, vaikka sen käsityksen ehkä ensimmäisestä kappaleesta saakin. Minulle epätäydellisyys on myös itsensä tutkiskelua ja muokkaamista uusien näkökulmien mukaan. Toivottavasti paremmaksi ihmiseksi ja kohti täydellisyyttä. Vaikka en tiedä voiko sitä tavoittaa.