Kai meillä jokaisella on omat pelkonsa. Kokemukset ja tapahtumat aiheuttavat hyvää ja pahaa. Minussa se on aiheuttanut arkuutta. Pelko ja ahdistus ovat kulkeneet selkäni takana koko ajan, joskin kun keksin mikä todellinen syy on, myös pelko otti askeleen taaksepäin.
Minä pelkään että en riitäkään. Minä pelkään antaa itsestäni kaiken, etenkin kun edellinen kerta päättyi toteamukseen että minä en arvostanut toista riittävästi. Tässä vaiheessa lienee paikallaan myös todeta että enpä näköjään myös mitään exältä saanutkaan. Mutta tähän perustuu minun arkuuteni tässä suhteessä. Mutta on hetkiä, välähdyksiä jolloin pelko unohtuu ja uskon että se antaa uskoa myös toiselle että kyllä se pelkokin minusta laantuu. Tai oikeastaan tiedän että toisella on uskoa. Sillä edelleen hän lukee minua kuin avointa kirjaa ja on myös sanonut miten takanani ollut pitkä parisuhde on minuun vaikuttanut niinkuin on vaikuttanut. Minun on kovin vaikea sanoa mitä haluan. Siis konkreettisesti. Että haluan lähelle. Tai suudelman. Tai vaan olla. Hän sanoi että on aika opetella. Opetella pyytämään ja vaatimaan. Tulee olemaan aika vaikea rasti..
Hän pelkää menettävänsä minut. Edellisenä viikonloppuna oli törmännyt palaan menneisyyttänsä. Ja kertonut kuinka asiat nyt ovat. (Minä olin hänen luonaan nukkumassa.) Heräsin siihen että hän istui sängyn laidalla katselemassa. Kertoi, mitä oli tapahtunut. Joka oli siis ei mitään. Hän oli puhunut sellaisen ihmisen kanssa jonka kanssa on ollut vipinää. Ja oli kertonut minun olemassaolostani. Ja kertoi sen minulle ja pelkäsi että minä lähden sen takia pois. Mitä minä en ymmärrä. Eikai sen takia tarvitse pois lähteä..
Hän sanoi miettineensä mitä hänen pitäisi tehdä ettei menetä minua. Ja tuleensa siihen lopputulokseen että olla juuri se joka hän on. Sellainen kuin hän on. Niin totta.
Kumpikin on ääneen sanonut pelkonsa. Ja se tuntuu helpottavalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti