Elämä kulkee eteenpäin. Kai.

Olen puolessa välissä hurjaa viikon kesälomaani. Olen keskellä korpea, poroja vilistää pihalla ja itikat inisee korvissa. Tykkään kovasti. Olen nauttinut saunan lämmöstä yksikseni joka ilta parin tunnin verran. Käynyt katsomassa muutamia nähtävyyksiä. Lukenut. Katsonut mukaan ottamiani Sinkkuelämää jaksoja. Nukkunut. Mato-onkinut. Kävellyt metsässä. Istunut yksin kodassa puita poltellen aamuyöhön.

Sinkkuelämää katsellessani olen muutamassa kohtaa huomannut nyökytteleväni hyväksyvästi. Eräs kohtaus käsitteli Carrien eron yhteydessä kihlasormusta. Kaikki olivat sitä mieltä että hänen olisi pitänyt pitää se. Hän itse oli eri mieltä. Samalta istumalta huomasin nyökytteleväni. Minähän en tosiaan sormusta ottanut mukaani. Minä en ollut rakastunut sormukseen. Enkä sitä kaivannut. Minulle SE asia oli se mitä se sormus edusti. Ja koska sitä ei kuitenkaan ollut, mitäpä sillä sormustakaan sitten säästelemään.

Mitä muuta tässä on tapahtunut? Kulkuri on nyt virallisesti menneen kesän muistoissa. Niin kovin vaikeaa juttelu hänen kanssaan nyt enää oli (minä siis juttelin ja hän vastaili yhdellä-kahdella sanalla)  että antaa olla. Otti hän yhteyttä kertaalleen tuossa välissä kyselläkseen kuulumisia. Mutta enpä jaksa hänellä enää päätäni vaivata. Kauniit muistot tuosta jäi. Ja hetki hyvänolon tunnetta. Itseasiassa tänään tässä hän naamakirjassa heitti statukseen veemäisen kommentin, ja oli viittä vaille etten lempannut häntä saman tien kaverilistalta. Out of the blue. Ilman mitään syytä. Kunnon hiljaiselon jälkeen vittuilua. Kiitos nam. Voitte jatkaa keskenänne. Viesti on tullut perille.

FB:n kanssa sen sijaan vaihdettiin puhelinnumeroita. Käytiin terassilla ja sinne eksyi pari kaveria. Hauskaa oli, naurettiin paljon, hän sanoi olleen hauskempaa kuin pitkään aikaan. Tekstiviestejä on tässä vaihdeltu. Paljon. Ja huomaamme tykkäävämme hyvin paljon samanlaisista asioista. Urheilusta, tv-sarjoista, luonnosta jne. Kuitenkin tämä vähän arveluttaa, mutta luulen että siihen palaan ihan omassa tekstissä.

Viime yönä löysin itseni laiturilta punaviinilasi kädessä itkemästä. Vaikka olin pitkin iltaa "jutellut" viestien välityksellä FB:n  kanssa. Silti. Jotenkin yksinäisyys korostui tyyntä järveä katsellessa. Pienen pienessä hiprakassa. Nämä vain ovat kai niitä hetkiä jolloin tajuaa ettei ole vieläkään ehjä. Toisaalta liian paljon pelkään antaa itsestäni yhtään enempää.