Parin viime viikon aikana paikallaanolo on ahdistanut. Paljon. Tuntuu, että koko ajan olisi pieni tarve mennä, liikkua, kulkea. En kaipaa bilettämistä tai baaria. Kaipaan liikkelle. Vapauden tunnetta. Jotenkin tuntuu että olen kahlittu tähän tilanteeseen.
Viikko sitten perjantaina ajelin 600 km. Yksin. Vietin omaa aikaa autossa stereoiden huutaessa auton kiitäessä pitkin tietä. Muutaman tunnin vapauden tunne. Yksi päivä helpotti hetkeksi. Maanantaina taas iski ahdistus. En halua olla paikoillani... Eilen ajelin illalla reilu sata kilometriä suuntaansa kavereiden mökille saunaan ja kahville. Ihan vaan kun halusin kahvia ja he ehdottivat että tule tänne. Taas pieni hetki vapauden tunnetta. Yöllä auto kiisi taas kotia kohti jotta aamulla ehdin ajoissa töihin.
En tiedä mistä tämä kumpuaa. Onko tämä jonkinlainen tarve konkretisoida vapautta? Liikkua, mennä, tehdä, tuntea? Vai onko se tämä kesä? Pitäisi saada siitä enemmän irti kuin mitä se tällä hetkellä tarjoaa.. Juokseminen helpottaa, se tuntuu samalla turhautumisen purkamiselta. Mutta ei siitä ole kuin hetkellinen apu. Tai olisiko tämä kenties vain sitä että en tiedä omaa paikkaani juuri nyt.
Nytkin on levoton olo. Pakahduttava. Haluaisin tavata uusia ihmisiä, mutta olen hiukan huono ottamaan ensimmäistä askelta vaikka tiedän että sen jälkeen juttu luistaa ihan helposti. Ehkäpä pelkään että joudun kuitenkin antamaan itsestäni enemmän kuin haluaisin. Onneksi kesää on vielä jäljellä. Kyllä sitä kai jotain keksii..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti