Sietokyky.

Eilen lähdin kotiin vastoin suunnitelmia riidan päätteeksi. Tai tiedä nyt sitä oliko varsinaista riitaa, kovaäänistä sanomista siitä miten koiraa saa komentaa. Ei saa samalla tavalla kuin omaa koiraa. Mies on vanhan lemmikkinsä suhteen herkkänahkainen.

Paisui ehkä suuremmaksi tämä kuin olisi kummallakaan ollut tarkoitus. Otan vastaan paljon, mutta kun henkilökohtaisiin loukkauksiin mennään niin niitä en nyt jäänyt kuuntelemaan. Tässä tilanteessa puhuttiin koiran kiduttamisesta (minä nostin niskasta kynnyksen yli karkulaisen joka ei totellut. Saman olen ja olisin tehnyt omallekin koiralle. Tämä ei kuitenkaan sopinut.) ja minusta samassa lauseessa.

Sietokyky. On madaltunut valtavasti. Päässä takoo vaan ajatus että tällaista ei tarvitse kuunnella. Ei ole mikään pakko. Naurettavan pieni asia ja suuremmistakin ihmiset huutavat toisilleen. Mutta jotenkin itsellä on sellainen olo, että ei tarvitse. Toisaalta tietää, että jos joskus aikoo jonkun kanssa saman katon alle niin tarvitsee kyllä. Erimielisyyksiä on aina. Eikä niitä silloin pääse näin pakoon.

Nyt sietokyky etenkin kun mennään henkilökohtaisuuksiin tuntuu olevan aika matalalla. En muutenkaan pidä riitelystä (kukapa siitä pitäisi..) mutta jotenkin ei vaan jaksa puolustaa omia ajatuksiaan, tekojaan ja näkemyksiään.

Paikalta poistuminen oli myös paikallaan siinä mielessä että oma sähisevä kieli ei pääse latomaan asiattomuuksia takaisin. Paljonkin olisi ollut kielenkärjellä ilkeitä letkautuksia jotka nyt kaikessa hiljaisuudessa painuvat pois. Juuri sellaisia viiltäviä sanoja jotka tuntuvat inhottavilta vaikka puoliakaan niistä ei tarkoita.. Ja jos en kerran halua niitä itse kuulla, eikai sitä tarvitse toisellekaan sanoa.

Ehkä sietokyky joskus kasvaa..