Kasvava tunne.

FB:n kanssa kaikki alkoi ihan vaan kahvitteluista ja jutusteluista. Ja liukui pikkuhiljaa siihen pisteeseen jossa nyt ollaan. Siihen pisteeseen jossa on mukavampaa herätä rauhassa toisen kainalosta kuin yksin omasta sängystä. Siihen pisteeseen, jossa keittiöstä huikkaa silkkaa huomaavaisuuttaan että "otatko jotain". Siihen pisteeseen, jossa keväälle suunnitellaan parin päivän yhteistä lomaa.

Hassulta tässä tuntuu juuri tämä tunne. Kuinka se on kasvanut matkan varrella hurjasti. Muutaman kuukauden päästä tulee vuosi täyteen siitä kun ensimmäisiä kertoja tavattiin. Enemmän aikaa yhdessä on kuitenkin vietetty vasta vähän aikaa. Tunne silti on kasvanut samalla kun tähän pisteeseen on liu'uttu.

Välillä mietin sitä, onko oikeaa rakkautta jos se ei ole vienyt jalkoja alta kerta heitolla? Liukuminen tähän hyvänolontunteeseen tuntuu kuitenkin hyvältä. Ja toisesta on muodostunut hyvin tärkeä ihminen. Kaikki tämä on tapahtunut toista ihmistä opetellessa, mitä pidän siis myös positiivisena juttuna. Päivittäin kuitenkin huomaan häntä ajattelevani, sitä mitä hänelle kuuluu, mitä hän mahtaa puuhata.

Mutta todella, se kertakolahdus on puuttunut. Hetken huumasta siis ei kaiketi sillä tavalla ole kyse, vaikka huuman tunnetta välillä ilmassa onkin. Millaiseksi tunteen pitää kasvaa, jotta tietää että se todella on oikeaa? Voiko se olla oikeaa vaikka huumaa ei olekaan? Nyt ainakin tuntuu siltä..