Eilen olisi ollut tilaisuus kysyä. En kysynyt. En vain saanut sanoja tulemaan ulos suustani vaikka tuossa keskustelussa se olisi ollut luontevaa. Ei sillä ajatuksella että "ruvetaan nyt lisääntymään". Vaan enemmänkin yleistä keskustelua lapsista ja niiden kasvamisesta. Siihen olisi ollut helppo tölväistä yksinkertainen lause; "oletko koskaan ajatellut että sinulla olisi enemmän kuin yksi lapsi?". Mutta ei. Keskustelu oli jälleen napakkaa. Ja pikkulasten aiheuttamat negatiiviset asiat pinnassa. Tuo lause ei yksinkertaisesti tullut ulos suustani saunan lauteilla. Ehkä pelkään vastausta. Oli se mikä tahansa.
Jäin hetkeksi yksin istumaan saunanlauteille. Samalla päätin että keskustelun kirvoittanut ihoon hakattava elinikäinen muisto saa minun kohdallani seuraavan kerran sisältää myös pienen yksityiskohdan, muiston siitä jota ei koskaan ollut, jota ei koskaan tullut. Vaikka se muistuttaisikin exästä. Silti. Se joku, joka näkyi hetken kahtena haaleana viivana tikussa. Se joku joka päätti seitsemän viikon jälkeen ettei maailma ole paikka johon haluaa tulla. Seuraavassa tatuoinnissa on pienenpieni yksityiskohta hänelle. Sellainen jonka vain minä ja kuvan hakkaaja tiedämme olevan, muutoin se katoaa kuvan kokonaisuuteen. Syksyllä. Yksi asia lisää jota mies ei voi ymmärtää.
Yksin saunan lauteilla istuessa vierähti pari kyyneltä. Ajatellessani tuota kolmen vuoden takaista tapahtumaa. Ehkäpä luovutan tämän asian suhteen toistaiseksi. Ilmeisesti minusta huomasi fiiliksenmuutoksen kuitenkin, koska mies tuli vielä erikseen saunalle. Ja aamulla kyseli mikä harmittaa. Ei mikään. Elämä on, ja sen kanssa on elettävä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti