Olen kyllästynyt tähän sisuskaluja kalvavaan pelkoon. Ahdistavaan tunteeseen ja päässä takovaan entäs jos. Omia ajatuksiahan ne, miksi ne niin sitkeästi minua kuitenkin piinaavat vaikka haluan niistä eroon?
Viikonloppuna Miehen rakennuksella ehdin monasti olla omien ajatuksieni kanssa kahden. Useamman kerran mietin, miten erottaa että tämä on aitoa? Oikeaa? Luulin niin edelliselläkin kerralla. Haluaisin varmuuden. Mutta sitä ei taida millään saada.
Eilen illalla hän työnsi minut leikkisästi sivuun ja totesi että kakis asiaa pitää aina muistaa; älä koskaan mene portsarin ja hänen kahvikuppinsa väliin. Ja älä koskaan mene miehen ja hänen sohvansa väliin. Olin väsynyt ja halauksen tarpeessa. Mies jäi sohvalle, itse menin nukkumaan. Asia harmitti kovin ja pohdin lopulta myös sitä, mikä on minun paikkani. Minun paikkani on jossain kaukana. Lapsen (tietenkin, en muuta oletakaan), koiran (no joo, paljon on se pieni eläin pitkän elämänsä aikana nähnyt ja kuullut) ja nyt sohvan jälkeen. Vaikka tuo olikin vitsiksi tarkoitettu, tuntui se puolittain todelta.
Tiedän että tarkoitus ei ollut loukata, mutta on vaan asia joka minuun kolahtaa kovasti. Tällaisten asioiden takia tuntuu että otan isoja askelia takaisinpäin omaan kuoreeni. Toisaalta se samalla vahvisti tunnetta että minun ei tarvitse enää uhrata minulle tärkeitä asioita toisen vuoksi. Ei enää, se on tehty jo.
Ehkä minun paikkani vielä löytyy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti