Mietin tässä iltana eräänä onko täydellistä suhdetta olemassakaan. Koska ihmiset eivät ole täydellisiä, miksi parisuhteen pitäisi olla. Ja jos suhteessa kasvetaan yhdessä, opitaan sietämään ja käsittelemään toisen puutteet ja viat. Kysymys kuuluukin, onko se tarpeen, vai tulisiko etsiä sitä täydellistä?
Itse uskon epätäydellisyyteen. Hyväksymällä toisten puutteet ja viat, voi hyväksyä myös oman epätäydellisyytensä. Täytyy kasvaa ihmisenä. Sen huomasin eilen illalla, kun jo toistamiseen huusimme miehen kanssa toisillemme. Tämä on asia jota minä en ollut koskaan aiemmin tehnyt. Kummallista on huomata että toinen tarvitsee sitä. Sitä, että huutaa vastaan ja herättelee. Minä joudun opettelemaan pois mukavuusalueella pysymisestä ja joustamisesta. Sitä minä olin aiemmin. Sopeutuva. En huutanut. Sanoin napakasti mielipiteeni jos se oli tarpeen. Luovin tilanteessa niin että lopputulos oli jonkinlainen kompromissi ajatuksissani. Jos ei muuta, totesin itselleni että katsotaan tätä asiaa toisesta näkökulmasta.
Minä en pidä huutamisesta. En äänen volyymitasosta. (Olen itse varsin kovaääninen ja ääneni tarvittaessa kuuluu kyllä..) En siitä kuinka kiukussa sanotaan asioita joilla halutaan loukata toista. Riidat kuitenkin puhdistavat ilmaa, sanotaan. Kai se on tottakin, mutta minullese on hankalaa ja vastoin omaa ajatusmaailmaani.
Minulle epätäydellisyys ei kuitenkaan ole pelkästään tuudittautumista siihen mitä on, vaikka sen käsityksen ehkä ensimmäisestä kappaleesta saakin. Minulle epätäydellisyys on myös itsensä tutkiskelua ja muokkaamista uusien näkökulmien mukaan. Toivottavasti paremmaksi ihmiseksi ja kohti täydellisyyttä. Vaikka en tiedä voiko sitä tavoittaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti