Se luikahti ajatuksiin. Pimeästä syöveristä, takaraivon takamailta. Yritti syöttää katkeraa juurta josta suurena kasvaisi pahoja hedelmiä kantava puu.
Mies ei vastannut puhelimeen. Parikin kertaa yritin soittaa, vaikka sovittuun tapaamisaikaan oli vielä parikymmentä minuuttia. Sinne olin menossa ja meninkin. Ei ollut autoa pihassa. Ensin huoli, onko jotain sattunut. Sisällä työpuhelin, on hän täällä käynyt.
Silloin se mönki. Ensimmäisen kerran ikinä. Kävi mielessä, onkohan hän toisen kanssa. Miksi ei vastaa, miksi ei ollut kertonut mihin menee. Onko jotain salattavaa? Olenko minä taas tyhmä ja naiivi. Eikai näin käy uudelleen.
Viiden minuutin päästä puhelin soi. Mies oli treenaamassa. Tulee pian kotiin.
En halua tuota mörköä. En halua olla tällainen ihminen. En halua tuntea tuollaista tunnetta ikinä uudelleen, en halua ajataella tuollaisia ajatuksia päähäni toistamiseen.
Juurelle ei annettu vettä eikä valoa. Se ei kasva vaan revitään kasvupaikastaan. Mörkö painuu takaisin eikä toivottavasti koskaan palaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti