Ajatuksia.

Tuntuu että minulla ei ole oikein mitään sanottavaa. Elämä tuntuu taas elämältä. Olen onnellinen. Minulla on niitä kaipaamiani uusia muistoja jotka saavat minut hymyilemään. Viime kesä oli kaikkiaan sellainen kaikkine seikkailuineen ja itsensä uudelleen löytämisineen. Juhannusseikkailu saa edelleen hyisenä aamuna liikennevaloissa seistessä hymyilemään. Minä uskalsin. Kai tuo oli se laastari jota minä silloin tarvitsin.

Aamulla kainalosta herääminen saa hymyilemään. Se tunne että olen jollekin jo nyt valtavan tärkeä. Se mitä ehkä tällä hetkellä hieman kaipaan, on oma aika. Ja sitten kun sitä otan, huomaan että se tuntuu ahdistavalta. En tiedä onko se kuitenkin sitten sitä pelkoa että minuun vielä sattuu. Tavallaan pieni osa minusta jopa odottaa sitä. Rysähdystä. Maailman pysähtymistä. Mikään osa minusta ei kuitenkaan kaipaa sitä.

Minun täytyy opetella nyt sitä, että kaikki ei ole ennalta suunniteltavissa ja toteutettavissa. Minä en määrää maailmaa, toisaalta maailmakaan ei kaiketi täysin määrää minua joten olkoon se vuorovaikutusta. Ja kompromisseja.

Katselen talojen seinään heijastuvaa auringonvaloa ja tunnen kevään pilkahduksen sisälläni. En odota sitä enää epätoivoisesti vaan luottaen. Haluaisin kevään tuoman tunteen jatkuvan. Se jotenkin tuntuu eheyttävän. En tarvitse sen tuomaa toivoa nyt, minulla oikeastaan on kaikki mitä tarvitsen. Koti, työ, perhe, ystävät, mies josta välitän.