Jännä tunne tämä. Olla onnellinen ja samalla vetää käsijarrua kaikin voimin. Mies on kultainen, haastava ja toisaalta tavallinen. Minä pelkään etten riitäkään. Että hän kyllästyy. Toisaalta tiedän että tätä ei voi katsoa pelkäämällä vaan pitäisi astua vuoristoradalle mukaan. Huomaan miettiväni taas niitä minulle tavallisia asioita. Entäs jos. Entäs jos joskus kuitenkin olisi perhe. Entäs jos joskus kuitenkin asuisi tuon miehen kanssa saman katon alla. Entäs jos lakkaisi pelkäämästä. Entäs jos rohkeasti puhuisi näistä asioista eikä vain pyörittäisi niitä pienessä mielessään. Entäs jos lopettaisi arvailemisen mitä toinen mahtaa sanoa tai ajatella. Kysyisi suoraan. Entäs jos tämä ei kestäkään.
Toisaalta pitää miettiä että mitä ihmettä minä pelkään. En minä edellisestäkään palasiksi jäänyt vaikka kipeää tekikin. Ymmärrän varsin hyvin että tämä jarrujen kiskominen käy toisella hermoon. Kävisi minullakin. Täytyy kai rohkaistua ja puhua..
Eilen tein pienen liikkeen. Monta yötä on tullut vietettyä hänen luonaan. Nyt ostin sinne jätettäväksi muutamia päivittäistavaroita, jottei aina tarvitse miettiä mitä pitää ottaa mukaan. Kaupasta autolle kävellessä mietin Sinkkuelämää -sarjan tilannetta jossa Carrie piilottaa kaappiin muutamia tavaroita jotka mies sitten palauttaa hänelle kassissa. Ainakaan vastalauseita ei tuosta tullut kun pyysin pientä koria mihin voisin tavarat laittaa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti