Eilen vilkaisin profiiliani. Hetken tunsin itseni täysin ulkopuoliseksi, mietin puolikkaan sekunnin; olenko tuo todella minä. Olenko minä jo kohta kolmekymmentä? Olenko minä eronnut nainen? (Se muuten särähtää korvaan vaikka ihan normaalia tuntuu olevan tänäpäivänä..). Olenko minä ollut olemassa nuo 11 vuotta, vai elänyt jossain kuvitelmassa, sillä olen pystynyt painamaan ainakin toistaiseksi hyvin monet asiat pois mielestäni. Ehkä elän jonkinnäköistä kieltämisen vaihetta, tunnen olevani täysin ulkopuolinen omassa tilanteessani. Aivan kuin katselisin elämääni jonkun muun silmin.
Hetkeksi olen painanut oman tilanteeni taka-alalle ja auttanut suuren surun keskellä olevaa ystävääni. Tuntuu ihmeelliseltä olla jollekulle tärkeä, etenkin kun tämä ihminen on minulle tärkeä. Olemme olleet ystäviä lähes 25 vuotta, ja se on pitkä aika se.. Hän oli minun tukenani pari kuukautta sitten ja nyt on vastapalveluksen aika. Hänen menetyksensä vain on lopullista sorttia. Tämän myötä löysin sisältäni hetkeksi sen ihmisen joka on vähän aikaa ollut kadoksissa. Vein ruokaa, keitin kahvia. Istuin sohvalla seurana tv:tä katselemassa. Ihan vaan ettei tarvitse olla yksin. Vaikka kyseessä ei olekaan parisuhde, on mieletöntä huomata miten sanoja ei tarvita. Kumpikin tietää sanomatta. Ja minä tunsin olevani se ihminen joka olen ollut; välittävä, toisen parasta tahtova.
Ehkä minä vielä jonain päivänä olen kokonainen, mutta muuri ja vallihauta ovat vain vähän isommat...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti