Minun nimeni

Lauantaina tuli sähköpostin välityksellä tapeltua exän kanssa. Alan olla sen verran turta häneen, ettei tuo pientä käsien tärinää suurempaa aiheuttanut. En jaksa tapella hänen kanssaan, haluaisin vain yhteydenpidon loppuvan, eli se että saataisiin kaikki asiat järjestykseen. Kaivoinpahan verta nenästäni ja sitä saa mitä tilaa. Ei siitä sen enempää.

Minulle on koko ajan ollut selvää että vaihdan tyttönimeni takaisin kun eroprosessi on selvä. Odotan sitä jo kovasti, sillä naimisiin mennessä omasta nimestä luopuminen tuntui pahalta. Ennen häitä jopa itkin sitä. Se oli jotain mikä oli ollut osa minua jo 28 vuotta. Olin ylpeä sukunimestäni ja siitä perheestä johon kuulun.  Toisaalta olen sen verran vanhoillinen, että kun meillä kerran oli puhetta lapsista, koko perheellä pitää olla mielestäni sama sukunimi. Tämä on vain minun mielipiteeni, ja minun perheeni, eikä tarkoita sitä että se on ainoa vaihtoehto joka pitää sopia kaikille. Ja samoilla linjoilla olimme tuon asian kanssa. Jotenkin oli selviö että minä vaihdan nimeä.

Muutamille ihmisille, kuten exän sisarelle, oli selvästi pieni järkytys että vaihdan sukunimeni takaisin. Minä en ymmärrä miksi. Tarkoitukseni ei ole salata sitä että olen ollut naimisissa. Muutan jotain, mikä ei ollutkaan sitä mitä luulin. Minulla ei ole mitään syytä jäädä tälle nimelle. Tilanne olisi toinen jos meillä olisi ollut lapsia. Silloin olisin ehkä saattanut jäädä miehen nimelle. En tiedä. Tällä hetkellä en osaa ehkä kuvitella koko tilannetta joka kannalta.

Onneksi näitä asioita ei tarvitse enää uudelleen miettiä. Mutta se mikä on varmaa, nimeäni en enää ikinä vaihda. Ja ainakin nyt tuntuu siltä, että jos minulle lapsi joskus suodaan, hän tulee minun nimelleni. Ja tietysti siellä mietitään jo että älä koskaan sano ei koskaan.. no en sano...