Lauantaina ystäväni oli törmännyt aviomieheeni ja hänen uuteen hoitoonsa. Eivät kuulemma edes tervehtineet... Että kehtaavat tällä pienellä paikkakunnalla avoimesti kulkea. Olin niiin järjettömän vihainen. Ensimmäistä kertaa alkoi pelottamaan se hetki kun tulen heidät jossain kohtaamaan. Tärinä käsissä ja jaloissa oli valtava. Harmi etten omista nyrkkeilysäkkiä, sille olisi todella ollut käyttöä.
En ole fyysinen ihminen, en myöskään huuda. Mutta kieleni tuppaa olemaan hyvinkin terävä, joskin tuntuu että tällä hetkellä en pysty niin inhottavia asioita edes keksimään mikä loukkaisi tarpeeksi. Minä haluan että häneen sattuu kuten minuunkin. Että hänellä olisi edes jonkinlainen käsitys siitä mitä on aiheuttanut. Mutta ei.. turha toivo. Pettäjäpaskianen porskuttaa Miss Piggyn kanssa eteenpäin. Minun aviovuoteessani. Syövät romanttista illallista minun häälahjaksi saamista astioista.. (no joo.. enpä minä noita mukaan tahtonutkaan...) Istuvat minun sisustamassani olohuoneessa ja nuolevat toisiaan siellä... helvetti..
Mikä saa ihmisen miettimään näitä asioita uudestaan ja uudestaan? Olenhan jo monta kertaa miettinyt että astun tämän paskan yläpuolelle, hän on taakse jäänyttä elämää. Nautinko todella omasta pahasta olostani niin että on pakko kaivaa verta nenästään? Ilmeisesti... Mutta minä janoan kostoa.. karua mutta totta... Pakko on luottaa siihen että Charma is a bitch...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti