Miesten kadehdittava solidaarisuus toisiaan kohtaan

Nuo kaksilahkeiset. Niillä on käsittämätön yhteenkuuluvuusmuuri joka lähestulkoon on verrattavissa Berliininmuuriin. Vaikka ei oltaisi edes kummoisia ystäviä, erotilanteiden käsittely miehillä on selvästi selkeämpää kuin naisilla. "Näin se vaan on." Suurinpiirtein toteamus, ei muuta. Ja siinä sitä ollaan. Ei sen kummempia. Mennään kaljalle.  Tuon muurin läpi on ihan turha yrittää, eikä siihen suunnatut sähikäiset vaikuta mihinkään millään tavalla.

Olen siitä ehkä toisaalta jopa hieman kateellinen.

Naisilla, etenkin hyvillä ystävillä, kuten omallani on myös se tietty yhteenkuuluvuuden tunne. Ainoastaan emme ole muurimaisia, vaan täynnä pyhää vihaa niitä pettureita, kaksinaamaisia hirviöitä kohtaan, joihin olemme tämän mitättömän lyhyen matkamme varrella törmänneet. (Ja tätä ei saa nyt ymmärtää vihana, sen poistuminen minusta oli uudenvuodenlupaus.. :P  ) Keksimme keskenämme kaikkia mahdollisia tapoja tehdä exän elämä vaikeaksi, ja nauramme niille jutuille päälle. Miehet vain tuntuvat toteavan että "näin se vaan on". Ja otetaan ehkä kaljat päälle.

Tuntuu että miesten reaktiot eivät poikkea toisistaan edes riippuen siitä kuinka kipeä ero toisella on ollut.  Onkohan siihen olemassa jokin sukupuoleen määräytyvä kytkös? Me "kauniimman" sukupuolen edustajat pönkitämme toistemme vihaa yhdessä, heittäen kuvitelmissamme nuo mitättömyydet kalojen ruoaksi. Jos itse ei ole keksinyt jotain, ystävä kyllä keksii. Ja mikäpä sen mukavampi tapa viettää iltaa, kuin mietti sitä kuinka vittumainen akka sitä osaisikaan olla.

Toisaalta me naiset myös itkemme yhdessä. Puramme pahan olon ja surun keskustelemalla ja turvottamalla silmälle. Tuntuu että miehet ehkä katsovat tuoppiin puolitoista sekuntia pidempään ja toteavat sen jäkeen "näin se vaan on". 

Liekö tuo miehillä sitten jopa jotain syvempää yhteenkuuluvuuden tunnetta kuin mitä meillä naisilla on? Ehkei sanoja tosiaan tarvita, kun tiedetään jo, mitä mieltä toiset on. Siksikö asiaan voi suhtautua niin rauhallisesti, joskus jopa flegmaattisen oloisesti?

Vai onko kyse siitä että lusikkaa ei haluta tunkea siihen naapurin keittoo? Me nimittäin hämmennämme naapurin sopat siinä missä omammekin. Ainakin sen sydänystävän kanssa joka oli valmis muuton yhteydessä tulemaan pakkaamaan tavaroita "oho, tää irtos" -mentaliteetillä. 

Toisaalta minä en ole mies. Enkä tiedä mistään mitään. Tämä on vain se tunne joka minulle on muodostunut, eikä tätä väsynyttä pohdintaa kannata ottaa liian vakavasti. :) Ja nyt minä menen nukkumaan.

Ahdistushetki

Mietin äsken 9 kk sitten tehtyä häämatkaa. Aurinkoa, rantaa, hymyä, onnea, rakkautta, luottamusta.. mitä kaikkea tuohon hieman reiluun viikkoon kuuluikaan. Ja sain pahoinvointikohtauksen. Oliko se sittenkin aurinkoa, rantaa, huijausta, uskottelua, petosta, hyväksikäyttöä.. Mitä lie.  Pahoinvoinnin kai aiheuttaa se, miten onnellinen olin tuolloin. Ja miten minua huijattiin. Sattuu. Ahdistaa. Tavallaan vaikka ei kuitenkaan. Puolet minusta haluaa edelleen surra ja yrittää ymmärtää mitä tein väärin, puolet minusta on heittänyt kaiken tuon taakseen ja kulkee kohti tulevaa. Mitä se ikinä onkin.

Teimme muitakin matkoja, mutta jotenkin tuo häämatka on se joka todella satuttaa. Edes häiden ajatteleminen ei satuta niin paljoa. Tuolla olin niin onnellinen hetken, muistan jopa sen hetken kun mietin etten koskaan ole ollut näin onnellinen. En valmistuessani ammattiin, en ostaessa ensimmäistaä asuntoa, en myöskään muuttaessa seuraavaan. En edustaessani kotimaatani arvokilpailuissa,  enkä varmaan edes silloin kun päätimme aikoinaan palata yhteen. Tunne viime huhtikuussa oli käsinkosketeltavan intensiivinen. Minä. Tässä. Onnellinen.

"I don't miss him. I miss who I thought he was.."

Eron plussia ja miinuksia, osa 1

Väittävät että kaikessa on hyvät ja huonot puolensa. Niin varmasti onkin. Minä tein itselleni uudenvuodenlupauksen, päätin että nyt vihan on aika loppua ja unohduksen tulla tilalle. En voita mitään keräämällä vihan tunnetta, paitsi sen että tunnen itseni ehkä hieman voimakkaammaksi. Mitä hyvää tästä siis on seurannut?

1. Painon tippuminen. Ei ole koskaan ollut minulle helppo prokkis. Nyt on lähtenyt itsestään, näytän nuoremmalta (jeij xD ) ja tunnen voivani paremmin. Vaikka onkin kyse pinnallisesta asiasta, tuo saa minut voimaan hieman paremmin myös henkisellä tasolla. Toisaalta jokainen joka on taistellut ylipainon kanssa, tietää mitä se tarkoittaa.

2. Minun ei tarvitse ajatella häntä tai meitä. Olen aina ollut huomioon ottava tyyppi. Aina, ihan aina, oli kyse jostain pienemmästäkin menosta muistin kysyä että sopiiko se. En sillä että olisin tarvinnut lupaa menemisiini, ei siitä ollut kyse. Halusin vain aina varmistaa että ei ollut mitään yllättäviä suunnitelmia tms. Tai jos toinen vaikka olisi halunnut lähteä mukaan. Voin nykyään päättää itse menemisistäni ilman että tarvitsee miettiä toista.

3. Kadonneet ystävät. Sellaiset jotka eivät ole olleet yhteyksissä piiiiiiiitkiiin pitkiin aikoihin. He ovat ottaneet yhteyttä ja montaa sellaista olen nähnytkin. Mikä on aivan huippua. Tuostakin heräsi toki kysymys, miksi ja mihin he tässä välissä katosivat. Minä olin meillä se joka järjesti illanistujaisia yms. Mutta yhdessä toki mietittiin ketä kutsuttiin jne.

4. Uudet tuulet. Niitä odottelen ja haistelen. Pelkään, jännitän, suunnittelen, toivon. Kaikki on niin kovin erilaista tästä vinkkelistä. Mutta minä opettelen. 

Miinuksia..

1. Fyysinen yksinäisyys. En välttämättä niinkään kaipaa seksiä, mutta kainaloa johon käpertyä. Halauksia. Suukkoja. Ylipäätänsä kosketusta. Kosketus on aina ollut minulle tärkeä, ja sitä todella kaipaan. Toisaalta en todellakaan halua ketään ventovierasta itseäni lääppimään.

2. Taloudellinen tilanne ja siihen liittyvä epävarmuus. Kaksin oli helpompaa. Tottakai. Yrittäjänä oleminen ja sitä kautta lainan saanti eivät ole ihan niin itsestään selviä asioita. Ainakaan tällä alalla. Ehkä täytyy miettiä myös uudelleenkouluttautumisen mahdollisuutta.

3. Suunnaton pettymyksen tunne. Se että minä en ollutkaan kovin tärkeä. Tämä on asia joka jättää kovin suuren arven jo valmiiksi riivittyyn sieluuni. Ja sitä ei voi korjata, arvet toki varmaan joskus hieman pienenevät, mutta eivät katoa.

4. Kontaktin ottaminen mieheen. En vaan osaa. En osaa flirttailla, enkä olla viehättävä. Sanon asiat aikalailla suoraan (vaikka tarvittaessa olen hienotunteinenkin..) ja olen enemmän yksi jätkistä. Toisinaan haluisin kuitenkin olla se heikompi astia..

Tämä lista on kovin lyhyt ja ajatuksen virtaa.. paremmalla ajalla lisää..

Mutta minä olen, elän ja hengitän

Joulukuu on mennyt yhdessä hujauksessa. Ei meinaa pysyä mukana tässä vauhdissa. Minun elämässäni ei varsinaisesti tapahdu yhtään mitään, mikä ei sinänsä yllätä. Minä vain olen, elän ja hengitän... Tarvitsen rahaa, asuntoasiat seisovat edelleen. Eilen istuin sängyllä ja mietin miten tähän olen päätynyt.. ja taas totesin että tyhmästä päästä sakotetaan. Olisihan tämä kai pitänyt olla nähtävissä.

Kun ensimmäisen kerran teini-ikäisinä tapasimme kotibileissä, oli hän tullut paikalle toisen tytön kanssa. Sitä minä en tiennyt. Mutta hauskan illan jälkeen me aloimme tapailla ja pian me "olimme yhdessä", niinkuin tuolloin oli tapana sanoa. Olimme seurustelleet noin kolmisen vuotta kun menimme kihloihin. Joka purkaantui puoli vuotta myöhemmin siihen, että hän oli ihastunut toiseen tyttöön. Aikaa kului eteenpäin noin puoli vuotta, jonka jälkeen päädyimme takaisin yhteen. Ja olimme aina yhdessä lokakuun 2011 alkuun asti. Jolloin hän ilmoitti rakastuneensa toiseen.

"Fool me once, shame on you. Fool me twice, shame on me." Niin totesin silloin aikanaan. Oma mokani tämän tavallaan on. Mutta en vieläkään osaa uskoa sitä, että hän todella päätti loukata minua näin pahasti.  Mutta jos historiaa siis katsoo taaksepäin, siitä ei ole opittu ja sitä on toistettu. Enää en ole paikalla kärsimässä.

En juurikaan enää mieti häntä, hän ei ole ottanut minuun yhteyttä, enkä minä häneen. Jouluaaton aattona vein anopille kukkatervehdyksen, ja se oli puolin jos toisinkin kova paikka. Hän totesi että on aina uskonut että kaikella on tarkoituksensa. Se mikä se tässä on, hän ei vielä tiedä. Mutta toivottavasti se selviää. Sitä minäkin toivon. Pakko on selvitä ja mennä eteenpäin, vaikka välillä tuntuu että mahdollisuuksia ei meinaa olla..

Ehkä se on sittenkin mahdollista..

Ihastuminen. Se, etten ehkä olekaan tulevaisuudessa tunteeton ja kyyninen ihminen. Eilen illalla. Pieni silmänisku ja vähän hauskaa läppää. Ei mitään ihmeellistä. Pieni perhonen leijaili vatsaan, onhan tuossa mies joka ei minua vielä tunne. Eikä suoraan teilaa. Mukavalta vaikuttaa ja onkin vielä ihan tuollainen tavallisen näköinen mies.  Ja sittenpä selvisi että hänellä on vaimo ja pieni lapsi. No sepä siitä sitten. Vaikka hieman tavallaan harmittaakin, olen onnellinen siitä että hetken tunsin jotain. Voi olla silkkaa epätoivoa ja sitä, että haluan tuntea itseni halutuksi. Mutta silti. Vaikka tuo oli vastapuolelta täysin viatonta toimintaa, siis ei minkäänlaista iskumeininkiä, minun pienet aivoni ehtivät toki jo herätä siihen että joku EHKÄ voisi kiinnostua minusta.

Aiemmin olen jo kertonut etten koskaan ole parisuhteeni aikana miettinyt toista edes tällaisella tasolla. Koskaan ei ole päässyt vatsaani perhosia toisen miehen kanssa juttelusta. Olin silloin yhden ihmisen. Harmi vaan, hän ei sitä arvostanut. Mutta nyt tuntui käsittämättömän hyvältä olla hetken elossa. Ihan pienen hetken. Vaikka missään nimessä en voisi edes puolivitsillä ajatella suhdetta kenenkään kanssa, tuo pieni huomio sai minut eloon kahden kuukauden horteen jälkeen.

Tiedättekö, minä pidin niistä perhosista vatsassani. Ja toivotan ne joskus tulevaisuudessa ehkä vielä tervetulleeksi. Paremmalla ajalla ja paremmalla tavalla, oikeammanlaisen ihmisen kanssa. Ehkä se sittenkin on mahdollista..

Pyöreässä pehmeässä huoneessa

Ahdistaa. Haluaisin niin kovasti olla tämän tilanteen yläpuolella. Unohtaa tuon minua kaltoin kohdelleen paskiaisen. Toivoisin että en sanoisi häntä paskiaiseksi, sillä en edes haluaisi ajatella häntä. Mutta parina viime päivänä olen palannut uudestaan ja uudestaan mietttimään samoja asioita. Yhteistä kotia, arkea, harrastuksia, ystäviä. Minusta se tuntui hyvälle. Ja jälleen joudun miettimään että olenko jotenkin viallinen yksilö. Mistä tietysti seuraa se, että tulevaisuus yksin lienee taattu.

Ahdistaa. Olen väsynyt ja tuntuu että pyörin ajatusteni kanssa pyöreässä pehmeässä huoneessa. Kaikki kimpoilee takaisin kuin usvan takaa. Se ei varsinaisesti satu, mutta ei jätä rauhaankaan. Kerta toisensa jälkeen huomaan miettiväni, miksi minun täytyy olla vahva ja kestää tämä? Miksi hoidan työni, yritykseni, vastuutehtäväni ja järjestötoiminnan vielä siihen päälle? Siksi että minun oletetaan tekevän niin. Olen aina ollut vahva ja halunnut selvitä. Nyt olen väsynyt ja haluan luovuttaa. Haluan todeta että en pysty. Mutta mitä sitten? Sitten kaivan itseni ylös taas sieltä paskasuosta, työtä vain on kaksi kertaa enemmän.

Ahdistaa. En usko itseeni. En usko mahdollisuuksiini. Kävin jokin aika sitten shiatsu-hoidossa ystäväni luona. Hoidon jälkeen hän kertoi tehneensä minulle virkistävän hoidon, mikä todella toimi. Ja perään totesi että vaihtoehtona olisi ollut itseluottamusta lisäävä hoito, mutta sitä en kuulemma tarvinnut. 

"I didn’t want to admit it. It was easier to lie. Hide the hurt and emptiness to smile instead of cry."

Ahdistaa. Kuoreni on taas kasvatettu kunnollisiin mittoihin. Voi sitä reppanaa joka siitä yrittää läpi päästä. Haluaisin kovasti vähän laskea sitä ja tuntea itseni tärkeäksi jollekin. Kaipaan muutamaa lämmintä ja rohkaisevaa sanaa. En jaksaisi velloa enää tässä tuskassa..

No jos jotain hauskaa viimeajoilta täytyy keksiä niin lähes kolmekymppiseltä naiselta on puolentoista kuukauden sisällä kysytty paperit kolmasti, kahdesti baariin mennessä ja kerran alkossa.. Kai sen mukaan on vielä toivoa.. 

Viha

Lauantaina ystäväni oli törmännyt aviomieheeni ja hänen uuteen hoitoonsa. Eivät kuulemma edes tervehtineet... Että kehtaavat tällä pienellä paikkakunnalla avoimesti kulkea. Olin niiin järjettömän vihainen. Ensimmäistä kertaa alkoi pelottamaan se hetki kun tulen heidät jossain kohtaamaan. Tärinä käsissä ja jaloissa oli valtava. Harmi etten omista nyrkkeilysäkkiä, sille olisi todella ollut käyttöä.

En ole fyysinen ihminen, en myöskään huuda. Mutta kieleni tuppaa olemaan hyvinkin terävä, joskin tuntuu että tällä hetkellä en pysty niin inhottavia asioita edes keksimään mikä loukkaisi tarpeeksi. Minä haluan että häneen sattuu kuten minuunkin. Että hänellä olisi edes jonkinlainen käsitys siitä mitä on aiheuttanut. Mutta ei.. turha toivo. Pettäjäpaskianen porskuttaa Miss Piggyn kanssa eteenpäin. Minun aviovuoteessani. Syövät romanttista illallista minun häälahjaksi saamista astioista.. (no joo.. enpä minä noita mukaan tahtonutkaan...) Istuvat minun sisustamassani olohuoneessa ja nuolevat toisiaan siellä... helvetti..

Mikä saa ihmisen miettimään näitä asioita uudestaan ja uudestaan? Olenhan jo monta kertaa miettinyt että astun tämän paskan yläpuolelle, hän on taakse jäänyttä elämää. Nautinko todella omasta pahasta olostani niin että on pakko kaivaa verta nenästään? Ilmeisesti... Mutta minä janoan kostoa.. karua mutta totta... Pakko on luottaa siihen että Charma is a bitch...