Ehkä se on sittenkin mahdollista..

Ihastuminen. Se, etten ehkä olekaan tulevaisuudessa tunteeton ja kyyninen ihminen. Eilen illalla. Pieni silmänisku ja vähän hauskaa läppää. Ei mitään ihmeellistä. Pieni perhonen leijaili vatsaan, onhan tuossa mies joka ei minua vielä tunne. Eikä suoraan teilaa. Mukavalta vaikuttaa ja onkin vielä ihan tuollainen tavallisen näköinen mies.  Ja sittenpä selvisi että hänellä on vaimo ja pieni lapsi. No sepä siitä sitten. Vaikka hieman tavallaan harmittaakin, olen onnellinen siitä että hetken tunsin jotain. Voi olla silkkaa epätoivoa ja sitä, että haluan tuntea itseni halutuksi. Mutta silti. Vaikka tuo oli vastapuolelta täysin viatonta toimintaa, siis ei minkäänlaista iskumeininkiä, minun pienet aivoni ehtivät toki jo herätä siihen että joku EHKÄ voisi kiinnostua minusta.

Aiemmin olen jo kertonut etten koskaan ole parisuhteeni aikana miettinyt toista edes tällaisella tasolla. Koskaan ei ole päässyt vatsaani perhosia toisen miehen kanssa juttelusta. Olin silloin yhden ihmisen. Harmi vaan, hän ei sitä arvostanut. Mutta nyt tuntui käsittämättömän hyvältä olla hetken elossa. Ihan pienen hetken. Vaikka missään nimessä en voisi edes puolivitsillä ajatella suhdetta kenenkään kanssa, tuo pieni huomio sai minut eloon kahden kuukauden horteen jälkeen.

Tiedättekö, minä pidin niistä perhosista vatsassani. Ja toivotan ne joskus tulevaisuudessa ehkä vielä tervetulleeksi. Paremmalla ajalla ja paremmalla tavalla, oikeammanlaisen ihmisen kanssa. Ehkä se sittenkin on mahdollista..