sunnuntai 8. tammikuuta 2012

Miesten kadehdittava solidaarisuus toisiaan kohtaan

Nuo kaksilahkeiset. Niillä on käsittämätön yhteenkuuluvuusmuuri joka lähestulkoon on verrattavissa Berliininmuuriin. Vaikka ei oltaisi edes kummoisia ystäviä, erotilanteiden käsittely miehillä on selvästi selkeämpää kuin naisilla. "Näin se vaan on." Suurinpiirtein toteamus, ei muuta. Ja siinä sitä ollaan. Ei sen kummempia. Mennään kaljalle.  Tuon muurin läpi on ihan turha yrittää, eikä siihen suunnatut sähikäiset vaikuta mihinkään millään tavalla.

Olen siitä ehkä toisaalta jopa hieman kateellinen.

Naisilla, etenkin hyvillä ystävillä, kuten omallani on myös se tietty yhteenkuuluvuuden tunne. Ainoastaan emme ole muurimaisia, vaan täynnä pyhää vihaa niitä pettureita, kaksinaamaisia hirviöitä kohtaan, joihin olemme tämän mitättömän lyhyen matkamme varrella törmänneet. (Ja tätä ei saa nyt ymmärtää vihana, sen poistuminen minusta oli uudenvuodenlupaus.. :P  ) Keksimme keskenämme kaikkia mahdollisia tapoja tehdä exän elämä vaikeaksi, ja nauramme niille jutuille päälle. Miehet vain tuntuvat toteavan että "näin se vaan on". Ja otetaan ehkä kaljat päälle.

Tuntuu että miesten reaktiot eivät poikkea toisistaan edes riippuen siitä kuinka kipeä ero toisella on ollut.  Onkohan siihen olemassa jokin sukupuoleen määräytyvä kytkös? Me "kauniimman" sukupuolen edustajat pönkitämme toistemme vihaa yhdessä, heittäen kuvitelmissamme nuo mitättömyydet kalojen ruoaksi. Jos itse ei ole keksinyt jotain, ystävä kyllä keksii. Ja mikäpä sen mukavampi tapa viettää iltaa, kuin mietti sitä kuinka vittumainen akka sitä osaisikaan olla.

Toisaalta me naiset myös itkemme yhdessä. Puramme pahan olon ja surun keskustelemalla ja turvottamalla silmälle. Tuntuu että miehet ehkä katsovat tuoppiin puolitoista sekuntia pidempään ja toteavat sen jäkeen "näin se vaan on". 

Liekö tuo miehillä sitten jopa jotain syvempää yhteenkuuluvuuden tunnetta kuin mitä meillä naisilla on? Ehkei sanoja tosiaan tarvita, kun tiedetään jo, mitä mieltä toiset on. Siksikö asiaan voi suhtautua niin rauhallisesti, joskus jopa flegmaattisen oloisesti?

Vai onko kyse siitä että lusikkaa ei haluta tunkea siihen naapurin keittoo? Me nimittäin hämmennämme naapurin sopat siinä missä omammekin. Ainakin sen sydänystävän kanssa joka oli valmis muuton yhteydessä tulemaan pakkaamaan tavaroita "oho, tää irtos" -mentaliteetillä. 

Toisaalta minä en ole mies. Enkä tiedä mistään mitään. Tämä on vain se tunne joka minulle on muodostunut, eikä tätä väsynyttä pohdintaa kannata ottaa liian vakavasti. :) Ja nyt minä menen nukkumaan.

1 kommentti:

  1. Miehet ja niiden ajatusmaailma. EI voi ymmärtää. Omassa liitossani olin itse se, joka halusi eron. Kun siitä kerroin, oli vastaanotto tyyliä "aha, okei". Ei mitään tunteita. Eikä niitä ole sen jälkeenkään näkynyt. Itse olen itkenyt eroa ja käsitellyt asiaa, vaikka olin itse se joka eron halusi, ei se tehnyt siitä sen helpompaa. Mutta jotenkin toivoi että se eroaminen olisi miehestäkin tuntunut pahalta.

    VastaaPoista