Mietin äsken 9 kk sitten tehtyä häämatkaa. Aurinkoa, rantaa, hymyä, onnea, rakkautta, luottamusta.. mitä kaikkea tuohon hieman reiluun viikkoon kuuluikaan. Ja sain pahoinvointikohtauksen. Oliko se sittenkin aurinkoa, rantaa, huijausta, uskottelua, petosta, hyväksikäyttöä.. Mitä lie. Pahoinvoinnin kai aiheuttaa se, miten onnellinen olin tuolloin. Ja miten minua huijattiin. Sattuu. Ahdistaa. Tavallaan vaikka ei kuitenkaan. Puolet minusta haluaa edelleen surra ja yrittää ymmärtää mitä tein väärin, puolet minusta on heittänyt kaiken tuon taakseen ja kulkee kohti tulevaa. Mitä se ikinä onkin.
Teimme muitakin matkoja, mutta jotenkin tuo häämatka on se joka todella satuttaa. Edes häiden ajatteleminen ei satuta niin paljoa. Tuolla olin niin onnellinen hetken, muistan jopa sen hetken kun mietin etten koskaan ole ollut näin onnellinen. En valmistuessani ammattiin, en ostaessa ensimmäistaä asuntoa, en myöskään muuttaessa seuraavaan. En edustaessani kotimaatani arvokilpailuissa, enkä varmaan edes silloin kun päätimme aikoinaan palata yhteen. Tunne viime huhtikuussa oli käsinkosketeltavan intensiivinen. Minä. Tässä. Onnellinen.
"I don't miss him. I miss who I thought he was.."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti