Ikuinen kaipaus.

Kesä on kulunut hirvittävällä vauhdilla. Urheilu on vienyt valtavasti aikaa, mutta muutaman viikon päästä sekin loppuu ja tavallinen arki palaa. Kesälomaa en ole ehtinyt vielä pitää, sekin on vasta viikon kuluttua edessä. Huimat kaksi viikkoa. Yrittäjänä ei paljon pidempään pysty.

Työssäni kohtaan ajoittain vanhuksia. Ja ajoittain heidän kotonaan. Usein kyse on jo yksinäisistä ihmisistä jotka ovat jo pitkällä elämän ehtoopuolella. Useilla heistä on kuitenkin yhdistävä tekijä johon olen kiinnittänyt huomiota. On joko pöytä tai kirjahyllyn yksi hylly. Tuolla pöydällä tai hyllyllä on usein jo edesmenneen puolison kuva, mahdollisesti kynttilä toisinaan myös kukkia. Mutta hyvin usein tuo valokuva löytyy. Ihmiset jotka ovat solmineet vuosikymmeniä kestäneitä ihmissuhteita jäävät kaipaamaan toisiaan. Niin paljon että laittavat päivittäisen muistutuksen esille. Useimmat myös puhuvat edesmenneistä puolisoista usein ja hyvin kaipaavasti.

Ihailen tuota yhteenkuuluvuutta ja sen tuottamaa kaipuuta. Minusta siinä kiteytyy "Me" jonka tässä yhteiskunnassa on jo syrjäyttänyt "Minä". Tällä et tarkoita sitä etteikö puolisoilla voi olla omia kiinnostuksenkohteita ja harrastuksia. Vaan sitä että toista arvostetaan ja ollaan tyytyväisiä siihen että toinen on lähellä ja jakaa tämänkin hetken..

Mörkö.

Se luikahti ajatuksiin. Pimeästä syöveristä, takaraivon takamailta. Yritti syöttää katkeraa juurta josta suurena kasvaisi pahoja hedelmiä kantava puu.

Mies ei vastannut puhelimeen. Parikin kertaa yritin soittaa, vaikka sovittuun tapaamisaikaan oli vielä parikymmentä minuuttia. Sinne olin menossa ja meninkin. Ei ollut autoa pihassa. Ensin huoli, onko jotain sattunut. Sisällä työpuhelin, on hän täällä käynyt.

Silloin se mönki. Ensimmäisen kerran ikinä. Kävi mielessä, onkohan hän toisen kanssa. Miksi ei vastaa, miksi ei ollut kertonut mihin menee. Onko jotain salattavaa? Olenko minä taas tyhmä ja naiivi. Eikai näin käy uudelleen.

Viiden minuutin päästä puhelin soi. Mies oli treenaamassa. Tulee pian kotiin.

En halua tuota mörköä. En halua olla tällainen ihminen. En halua tuntea tuollaista tunnetta ikinä uudelleen, en halua ajataella tuollaisia ajatuksia päähäni toistamiseen.

Juurelle ei annettu vettä eikä valoa. Se ei kasva vaan revitään kasvupaikastaan.  Mörkö painuu takaisin eikä toivottavasti koskaan palaa.

Alistuneen kyynel.

Eilen olisi ollut tilaisuus kysyä. En kysynyt. En vain saanut sanoja tulemaan ulos suustani vaikka tuossa keskustelussa se olisi ollut luontevaa. Ei sillä ajatuksella että "ruvetaan nyt lisääntymään". Vaan enemmänkin yleistä keskustelua lapsista ja niiden kasvamisesta. Siihen olisi ollut helppo tölväistä yksinkertainen lause; "oletko koskaan ajatellut että sinulla olisi enemmän kuin yksi lapsi?". Mutta ei. Keskustelu oli jälleen napakkaa. Ja pikkulasten aiheuttamat negatiiviset asiat pinnassa. Tuo lause ei yksinkertaisesti tullut ulos suustani saunan lauteilla. Ehkä pelkään vastausta. Oli se mikä tahansa.

Jäin hetkeksi yksin istumaan saunanlauteille. Samalla päätin että keskustelun kirvoittanut ihoon hakattava elinikäinen muisto saa minun kohdallani seuraavan kerran sisältää myös pienen yksityiskohdan, muiston siitä jota ei koskaan ollut, jota ei koskaan tullut. Vaikka se muistuttaisikin exästä. Silti. Se joku, joka näkyi hetken kahtena haaleana viivana tikussa. Se joku joka päätti seitsemän viikon jälkeen ettei maailma ole paikka johon haluaa tulla. Seuraavassa tatuoinnissa on pienenpieni yksityiskohta hänelle. Sellainen jonka vain minä ja kuvan hakkaaja tiedämme olevan, muutoin se katoaa kuvan kokonaisuuteen. Syksyllä. Yksi asia lisää jota mies ei voi ymmärtää.

Yksin saunan lauteilla istuessa vierähti pari kyyneltä. Ajatellessani tuota kolmen vuoden takaista tapahtumaa. Ehkäpä luovutan tämän asian suhteen toistaiseksi. Ilmeisesti minusta huomasi fiiliksenmuutoksen kuitenkin, koska mies tuli vielä erikseen saunalle. Ja aamulla kyseli mikä harmittaa. Ei mikään. Elämä on, ja sen kanssa on elettävä.

Haikeus.

En pidä tästä olotilasta. En näistä ajatuksista. Ristiriidoista joita tähän pääkoppani sisälle mahtuu. Uusia vauvauutisia. Ja tuo sai haikean olon, tyhjän tunteen vatsanpohjassa.

Itseäni häiritsee tämä olotila. Se, että juuri nyt kun pitäisi valmistautua elämäni tärkeimpiin kilpailuihin, koen haikeutta toisten vauvauutisista. En pidä itsestäni sen takia, että tämä tietyllä tavalla kertoo, että se mihin tahtotilani panostaa, ei ole se josta oikeasti haaveilen. Jakomielitautiseksi tässä kai kohta tulee, kun tällaisia ajatuksia pyörittelee.

Tästä ei kai selviä muulla kuin ottamalla asia puheeksi miehen kanssa. Mutta koska? Miten? Onko se ajankohtaista? Mitä hän ajattelee? Pitääkö kertoa että aiemmin lisääntyminen on ollut haasteellista? Kai tuo miehen todellisten ajatusten selvittäminen on yksi joka sitten todellisuudessa kääntää asioita suuntaan tai toiseen. Tai pistää miettimään asioita suurella vakavuudella. Minähän en oikeasti näitä asioita ole kysynyt vaan ne ovat vilahdelleet sivukeskusteluissa ja minä olen niistä omat johtopäätökseni tehnyt.

Pelkään sitä, mitä tuo keskustelu tuo mukanaan. Pelkään sitä, että haaveilta katkaistaan siivet, vaikka toisaalta ehkä hieman sitä odotankin. Silloin joudun puntaroimaan sitä, mitä asioita elämässä todella haluan, ja mitä olen valmis uhraamaan katumatta sitä jälkeenpäin. Typerältä tuntuu että mietin ja suren näitä asioita jo etukäteen.

Toisaalta haaveiden alasampuminen ei olisi kilpailuihin valmistautumisen kannalta tällä hetkellä kovin järkevää. Mutta onko sitten tämä vatvominenkaan.

Kamalaa ruikutusta. Pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja ryhdistäytyä. Kiitos ja anteeksi.

Armonisku haaveelle?

Haaveet. Ne jotka saavat hymyilemään. Tovomaan. Ajatukset leikkimään pilvilinnoissa joissa aurinko paistaa aina ja paha pysyy piilossa. Haaveilu on mielelleni terapiaa. Unelmia joista toiset on tarkoitettu toteutettaviksi, toiset ei.

Mies antoi armoniskun haaveelle. Tietämättään. Tai ainakin se haave kituu enää hyvin pienesti. Mies ei voi sietää pikkulapsen ääntelyä. Ei jokeltelua, itkua tai kalkatusta. Vaikka kuulemma tietää ettei pieni lapsi kommunikoi muulla tavoin. Ei voi kertoa nälästä tai kivusta muulla kuin itkulla.

Eikai ketään pidä altistaa vastenmieliselle asialle. Ei se tuone kummallekaan silloin nautintoa.

Yksi haave ja unelma siis askeleen kauempana. En vain tiedä onko se haave jonka kuitenkin haluan kaikesta huolimatta toteuttaa.

Epätäydellisyyttä.

Mietin tässä iltana eräänä onko täydellistä suhdetta olemassakaan. Koska ihmiset eivät ole täydellisiä, miksi parisuhteen pitäisi olla. Ja jos suhteessa kasvetaan yhdessä, opitaan sietämään ja käsittelemään toisen puutteet ja viat. Kysymys kuuluukin, onko se tarpeen, vai tulisiko etsiä sitä täydellistä?

Itse uskon epätäydellisyyteen. Hyväksymällä toisten puutteet ja viat, voi hyväksyä myös oman epätäydellisyytensä. Täytyy kasvaa ihmisenä. Sen huomasin eilen illalla, kun jo toistamiseen huusimme miehen kanssa toisillemme. Tämä on asia jota minä en ollut koskaan aiemmin tehnyt. Kummallista on huomata että toinen tarvitsee sitä. Sitä, että huutaa vastaan ja herättelee. Minä joudun opettelemaan pois mukavuusalueella pysymisestä ja joustamisesta. Sitä minä olin aiemmin. Sopeutuva. En huutanut. Sanoin napakasti mielipiteeni jos se oli tarpeen. Luovin tilanteessa niin että lopputulos oli jonkinlainen kompromissi ajatuksissani. Jos ei muuta, totesin itselleni että katsotaan tätä asiaa toisesta näkökulmasta.

Minä en pidä huutamisesta. En äänen volyymitasosta. (Olen itse varsin kovaääninen ja ääneni tarvittaessa kuuluu kyllä..) En siitä kuinka kiukussa sanotaan asioita joilla halutaan loukata toista. Riidat kuitenkin puhdistavat ilmaa, sanotaan. Kai se on tottakin, mutta minullese on hankalaa ja vastoin omaa ajatusmaailmaani.

Minulle epätäydellisyys ei kuitenkaan ole pelkästään tuudittautumista siihen mitä on, vaikka sen käsityksen ehkä ensimmäisestä kappaleesta saakin. Minulle epätäydellisyys on myös itsensä tutkiskelua ja muokkaamista uusien näkökulmien mukaan. Toivottavasti paremmaksi ihmiseksi ja kohti täydellisyyttä. Vaikka en tiedä voiko sitä tavoittaa.

Kaiherruksia

Häähumu oli ja meni. Juhla oli juuri parin näköinen (niinkuin aina). Olin varsin otettu että olin saanut kutsun tuohon pieneen, noin kolmenkymmenen hengen porukkaan johon kuului myös sukulaisia. Ylättävää kyllä, pari kertaa tunsin poltetta silmissä ja kirvelyä kurkussa. Ehkäpä takaraivossa vielä kerran kituvana sätki omat tuntemukset petoksesta joka tuohon päivään omalla kohdalla liittyi.

Toinen kaiherrus joka tuli ja meni oli sunnuntaipäivänä. Kaunis ilma ja moottoripyörät ovat kaivautuneet talleista. Tuo sai mieleen Kesäkollin ja viime kesän seikkailun. Haikean hymyn se nosti huulille. Mitään aikomusta ei ole moiseen enää lähteä vaikka tilanne olisikin toinen. Niin huikean hyvät muistot siitä jäi, enkä halua niitä lähteä vertailemaan.

Vaikka. Puhumattomat asiat jäänevät edelleen puhumattomiksi, sillä aika kovin sanoin Mies minua kuvaili mielipiteettömkäsi ja intohimottomaksi elokuvareissumme jälkeen. Tuo oli aika kova paikka minulle. Ensimmäistä en edelleenkään aio myöntää, mielipiteetön en ole. Enkä mielestäni intohimotonkaan. Mutta ei, en ole sellaista tyyppiä joka repii vaatteet toisen päältä. Ehkä sitäkin täytyy joskus sitten vaikka väkisin tehdä, jos se on kerran ainoa tapa jolla toinen ymmärtää että haluan häntä. Tokihan tämäkin hieman kaihertaa, etten kelpaa ihan sellaisena kuin olen. Mutta kompromissejahan tässä on kaiketi aina välillä tehtävä..