Vielä vähän. Vielä hetken. Ajatusvirtaa osa 2

Hurjasti on kulunut aikaa edellisestä postauksesta. Kevät on kaikista kiireisintä aikaa, täytyy hoitaa eri tahoilla olevat paperityöt maaliskuun loppuun mennessä kuntoon. Vieläkin olisi muutamat paperit laittamatta kondikseen, mutta vielähän tässä ehtii.

Pysähdyin hetkeksi miettimään mitä minulle kuuluu. Raha on tiukassa. Ja se on suurin huolenaihe. Toisaalta kovin pieni jos tätä maailmanmenoa laajemmalti katselee. Niillä mennään mitä on annettu, pihistelen hankintoja ja mietin tarvitsenko tätä todella.

Muutoin minulle kuuluu hyvää. Keväisten ja aurinkoisten päivien myötä huomaan elämän alkavan uudelleen. Ihan niinkuin olin kuvitellutkin. Vai onko se vaan se, että annan itselleni luvan... Näen kavereita usein, urheilu maistuu ja näytän paremmalta kuin vuosiin parisuhteen aikana. Toisaalta harmittaa etten näyttänyt jo aiemmin, mutta sopii tämä minulle näinkin.

Enää kuukausi. Sitten saan oman nimeni takaisin. Eropaperit ovat viralliset. Ja tämä on käännetty sivu minun elämässäni. Samana päivänä kun vien paperit käräjäoikeuteen tulee kuluneeksi tasan vuosi siitä kun palasimme häämatkalta. Myönnettäköön että se hieman kirpaisee. Olin täynnä unelmia ja suunnitelmia meistä ja perheestä. Sivustakatsojana voisin katsoa aikajanaa vuoden aikana ja kyyti on ollut kovaa. Vuoristorataa ylös ja alas.

Mitä exään tulee, on hänkin pyyhkinyt minut elämästään. Esimerkiksi naamakirjasta sillä tavalla että en enää edes näe hänen profiilinsa olemassaoloa... mutta tuopa ei kirpassut lainkaan. :D Sen huomasin vain kun katselin yhden ystäväni ystävälistaa josta hän oli hävinnyt ja totesin että tekään ette sitten ole enää kavereita... muttan olivathan he, ystäväni totesi, samoin hän on esim. sisarusteni kanssa.. naurattaa. :)

Oman kodin valmistuminen on sekin viikko viikolta lähempänä. Ja kun jouluksi pääsen omaan koppiini, en taatusti liiku sieltä mihinkään. Makaan sängyssäni ja hymyilen. Kotini tulee olemaan linnani.  Sitä odotan tällä hetkellä todella paljon.

Kaipaan edelleen hellyyttä. Se puuttuu elämästäni tällä hetkellä. Ja pelkään että pian yritän täyttää sen aukon jollain hetkellisellä. Vaikka todellisuudessa en niin haluaisi tehdäkään. En halua loukata ketään. Mutta silti...

ajatusvirtaa..

Perjantai. Kova tuuli puhaltaa ulkona paljastaen harmaan pilviverhon takaa pieniä kaistaleita sinistä taivasta. Kevät sulattaa jäätä myös minusta. Pikkuhiljaa tunnen eläväni enemmän ja enemmän. Ehkä tämä tuuli puhaltaa pilvet pois minun päältäni ja uskallan taas alkaa elää.

Puolitoista kuukautta. Sitten on kulunut puoli vuotta pommin tiputuksesta. Raunioista on etsitty matkan varrella itsensä sirpaleita. Minuutta. Ja jotain on löytynytkin. Ystävät ovat auttaneet kuin muistinmenetyksestä kärsivää palauttamaan mieleen kuka minä olen. Mistä tulen. Ja mitä teen.

Olen katsellut  valokuvia lokakuun lopulta ja marraskuulta. Enkä tunnista itseäni. Siinä on joku joka näyttää siltä että särkyy seuraavasta kosketuksesta. Mutta en minä särkynyt. Minä taistelin tieni eteenpäin haluamaani suuntaan. Ja taistelen haluamistani asioista edelleen.

Viime viikonloppuna törmäsin tuttuun jota en ole nähnyt 15 vuoteen. Toki hän kyseli mitä kuuluu. Ja minä vastasin kiertelmättä ja töksäyttäen mitä kuuluu. Hän totesi olevansa pahoillaan. Totesin että ei kannata. Elämä on potkinut minua päähän niin monta kertaa, että tiedän ainoan vaihtoehdon olevan se, että nousee ylös. Elämä tulee vielä potkimaan minua tulevaisuudessa. Niin sattuu kaikille ja se on normaalia. Se on vain käsiteltävä ja siirryttävä eteenpäin.

Eteenpäin siirtymienn vaatii kuitenkin uskallusta. Rohkeutta laittaa itsensä taas likoon ja olla valmiina vastaanottamaan osumaa. Ihan siihen en vielä pysty.

Minulla on ollut aina omituinen tapa lukea kirjaa. Takakannen sijaan luen yksi tai kaksi viimesistä sivua. Haluaisin nytkin kurkistaa miten tarina päättyy.  Levollisin mielin tehdä elämästä elämää tietäen tarinalla olevan onnellinen loppu...

Yksinkuolemisen pelko

Katselin tv:stä ohjelmaa, jossa vanhempi vakavasti sairas henkilö oli päättänyt päättää oman elämänsä. Hän pyysi vierelleen vain hetken tuntemaansa ihmistä. Jotta ei tarvitsis kuolla yksin. Silmät sumentuneina kömmin nukkumaan. Näinköhän tässä käy....

Toivottavasti en ole kuolemassa vielä moneen vuoteen. Paljon tekemättä ja näkemättä. Ja juuri nyt en voisi sanoa kuolevani onnellisena ja katumatta mitään. Kadun hyvin monia asioita liittyen päättyneeseen parisuhteeseeni ja sen olemassaoloon. Pelottavalta tuntuu ajatus, että kuolisi yksin. En varsinaisesti pelkää kuolemaa, se tuntuu luonnolliselta jutulta. Mutta se, että vierellä ei ehkä olekaan sitä tiettyä ihmistä joka jäisi kaipaamaan. Tai ihmistä jota minä jäisin kaipaamaan. Sitä yhtä tiettyä. Sillä ihmisiä minulla on ympärillä, ja tiedän että minua kaivattaisiin.

Tätä on niin vaikea pukea sanoiksi. Kaipaan sitä, että minulla olisi joku jolle hymyillä. Joku joka hymyilisi minulle. Silittäisi minua hiuksista hellästi, rakastavasti kuten minä silittäisin häntä. Uskaltaako sitä toivoa moista enää. Pelottaa sekin. Yhtälailla kuin se että kuolisi yksin.

Voimaa eteenpäin

Talven selkä alkaa pikkuhiljaa taittua. Tänään oli upea auringonpaiste, joskin ihailin sitä vain työpaikan ikkunan takaa. Hyvä että töitä on, se on minulle nyt keskeinen selviytymisen keino.

Exä viikon hiljaiselon jälkeen jatkoi taas rahavinkunaa vaikka luulin että asia oli selvitetty. Tämän hänelle totesin ja sanoin etten halua enää kuulla hänestä. Mitään. Koskaan. Lupasi olla hiljaa. Toivottavasti lupaus pitää.

Plastic Dream pohdiskeli vaikeaa tilannetta, jossa mies ei voinutkaan olla vain ystävä. Itse olen siinä onnellisessa asemassa, että minulla on yksi hyvä miespuoleinen ystävä. Ja kumpikin tietää että tätä ei saa pilata suhteella. Olemme olleet ystäviä yli kymmenen vuotta ja koskaan meillä ei ole ollut mitään fyysistä. Henkisellä tasolla rakastan häntä niinkuin hyvää ystävää rakastaa. Ja tiedän asian olevan myös toisinpäin. Se, että totean ettei saa pilata suhteella, tarkoitan että olemme aivan liian erilaisia jotta sitä ikinä saisi toimimaan. Mutta kuitenkin samanlaisia, niin että kipeistä ja vaikeistakin asioista voi puhua niinkuin erittäin hyvälle ystävälle puhutaan. Sen vain jotenkinkin tietää että tuolla ihmisellä on paikka sydämessa. Toisaalta luulen, että jos jompikumpi päätyisi jostain kummallisesta syystä omaamaan syvempiä tunteita erilaisella tähtäimellä, kumpikin meistä torjuttuna toimisi varmaan samalla tavoin kuin Tony. Eikä kyse olisi siitä että "kun en kerran kelpaa niin ei sitten". Kyse olisi ehkä enemmänkin itsensä suojelusta. Ja en edes halua ajatella koskaan joutuvani tuohon tilanteeseen.

Samasta syystä en halua olla missään tekemisissä aviomieheni kanssa. En voi katsoa vieressä kuinka joku täyttää paikan, jossa minun piti olla. Joka uskoteltiin olevan minulle. Jossa minä yritin toimia parhaani mukaan jotta suhde olisi ollut hyvä. No pieleenhän se meni, niinkuin todettu. Ja se siitä. Edelleen tuntuu käsittämättömältä miehen melkein viimeiset sanat: "Jos me vielä yritettäisiin ja viiden vuoden päästä päädyttäisiin eroon, tiedän että vihaisit mua silloin." Ja mikäköhän sai hänet kuvittelemaan että minä en vihaisi häntä nyt... varmaan se että minä olin idiootti jota oli niin helppo kusettaa.. luuli varmaan että vielä kerta uppoaa...

No luuli väärin.

Onpas taas kauheaa vinkumista ja kitinää. Kyllä minä kai joskus kasvan tästä ohi.

Henkinen väsymys

Takana viikonlopun leiritys. Ei ollut fyysisesti kovin rankka, mutta henkisellä puolella huomaa väsymyksen hyvin. Lauantaina jaksoi puoli päivää ihan hyvin, mutta viimeisen tunnin aikana huomasi puhdin olevan pois. Joskin viimeiseen suoritukseen sain kerättyä hillittömän tsempin, käänsin aivot pois päältä ja kuulin että se olikin sitten omista suorituksista se päivän paras.

Sunnuntai menikin sitten käsille. Konkreettisesti. Kädet on täynnä mustelmia, tuntuu etten osannut edes perusjuttuja ja yllättäen kaverit mätti tietenkin koko rahan edestä. Niinku pitääkin. Ja minä olin potku/lyöntisäkkinä. Henkisesti ei siis vaan jaksanut kahta päivää peräkkäin vaikka hommasta kuinka tykkääkin. Onneksi valmennusporras tietää tilanteen, eikä sieltä nyt hirveesti kuittia tullut.

Edellisessä postauksessa mainittu yhteydenotto siis aiheutti pari unetonta yötä viime viikolle. Ja sitä myöten toki söi tätä tyttöä.. Mutta ei siinä mitään. Homma on hanskassa, ja suunnitelma asian hoitamiseksi on tehty. Velka on velka joka hoidetaan, tosin eri tavalla kuin ex ensimmäisissä sähköposteissa yritti asian esittää. Kun kysyin miksi hän haluaa kiusata minua, niin parissa viimeisessä valitteli että oli tämän hoitanut huonosti ja ettei halua minua kiusata.. ääni kellossa siis muuttui matkan varrella aikalailla.

Muita juttuja; kävin katsomassa jo valmistuneessa yksiössä muutamia muutostöitä jotka on mahdollista saada. Yksiö on julmetun pieni. Ei mahda minkään. Mutta on se oma. Ja uusi. Kohta pääsee valkkaamaan materiaaleja... :)

Yhteydenotto ja ahdistus

Juuri kun olen iloinnut siitä ettei hänestä ole kuulunut mitään. No tulihan se sieltä. "Täällä olisi tällaista ja tällaista tavaraa. Ja sitten tuo vanha, muutaman tuhannen euron laina. Maksatko kerralla vai erissä?" Minä jätin taakseni huonekalut, matot ym. ja nyt hän ruinaa tuota minulta takaisin. Eikä ole edes maksanut minulle osituksessa jäänyttä pientä summaa... Kädet tärisivät, syke nousi taivaisiin ja kello on nyt puoli kolme yöllä enkä ole silmäystäkään nukkunut. Minulla ei vaan ole tuollaisia rahoja. Ja seuraavassa sähköpostissa aion kyllä kysyä että todellako hän meinaa etten kymmenen vuoden aikana sijoittanut elämäämme tuota summaa... Toki velka on velka, mutta minä olin jättämässä lakiosaani hänelle. Täytyypä katsoa miten sitten käy. En vaan jaksaisi.

Minä en vaan jaksaisi. Olisin halunnut olla onnellinen näistä pienistä jutuista jotka minulle on parin viime viikon aikana sattunut. Mutta ei. Tuntuu että hän on kuullut jostain asuntokaupoistani ja tuo on nyt syy tuohon rahan vinkumiseen. Tosiasia kuitenkin on, että hänellä sitä rahaa on. Hyväpalkkaisessa duunissa, perinnöt ja niin edelleen. Toki myönnän eläneeni osin siivellä vuosien saatossa, oma alana on heikkopalkkaista ja yrittäjyys ei tosiaan aina ole herkkua. Toisaalta minä pyrin sitten tekemään kotona asioita parhaani mukaan. Kunnostin väliaitoja, maalasin sisällä ja ulkona, pidin paikat siistinä ja puhtaina. Mutta tämä minusta tuntuu kiusanteolta.

No onhan tuossa myytäväksi miehen korut, oma hääpuku. Saa niistä muutaman satasen mutta ei se korvaa tätä unetonta yötä..

Sydän on näillä pakkasilla jäässä

Elämä etenee toisilta osin. Asuntokaupat on nyt tehty ja odottelu omaan kotiin pääsemisen suhteen alkanut. Itseasiassa odottelen sitä jo suuresti, sillä en ole koskaan asunut yksin. Nyt on sen aika. Minä päätän itse asioistani, menoistani ja tekemisistäni. Siistiä. :)

Kevät näyttää varsin kiireiseltä, seuraavat vapaat viikonloput valuvat maaliskuun puolen välin tienoille. Ja silloinhan on ihan kevät jo! Nytkin aurinko yrittää hieman kurkkia pilvien raosta ja pakkanenkin on kai vähän lauhtunut. Kevät. Tule pian ja herätä minut eloon.

Flunssa on ehkä hieman hidastanut ajatustahtia viime viikolta. Yrittäjän on kuitenkin painettava töitä pienestä nuhasta huolimatta. Ja tässä kunnossa olisin kyllä ollut töissä vaikka olisinkin palkollisena jollakulla. Sairastaa täytyy silloin kun on sairas. Niin se on. Mutta oma moraali ei anna jäädä kotiin pienen nuhan takia.

Patologinen valehteleva tuleva ex-mieheni oli yhdelle tutulle todennut että koira(ni) on minulla väliaikaisesti. Tuo toteamus oli siis marraskuulta.. No eipä ollut ensimmäinen vale jonka tuo otus suustaan on päästänyt. Ja tuskinpa viimeinenkään. Eipä ole yhteyttä ottanut, eikä tuo niin väliksikään. Mielenkiitoinen määrite hänellä kuitenkin väliaikaisuudesta. Ehkäpä kuvittelee että kun antaa pölyn laskeutua niin meistä tulee vielä kavereita tai jotain... No, ei tule.

Olen pitänyt edelleen vähemmän yhteyttä myös ex-miehen sukulaisiin. Osittain vahingossa, osittain tietoisesti. Ehkä ajatus eteenpäin kulkemisesta on osittain vaikuttanut tähän. Aika aikaansa kutakin. Niin kai se menee..