Perjantai. Kova tuuli puhaltaa ulkona paljastaen harmaan pilviverhon takaa pieniä kaistaleita sinistä taivasta. Kevät sulattaa jäätä myös minusta. Pikkuhiljaa tunnen eläväni enemmän ja enemmän. Ehkä tämä tuuli puhaltaa pilvet pois minun päältäni ja uskallan taas alkaa elää.
Puolitoista kuukautta. Sitten on kulunut puoli vuotta pommin tiputuksesta. Raunioista on etsitty matkan varrella itsensä sirpaleita. Minuutta. Ja jotain on löytynytkin. Ystävät ovat auttaneet kuin muistinmenetyksestä kärsivää palauttamaan mieleen kuka minä olen. Mistä tulen. Ja mitä teen.
Olen katsellut valokuvia lokakuun lopulta ja marraskuulta. Enkä tunnista itseäni. Siinä on joku joka näyttää siltä että särkyy seuraavasta kosketuksesta. Mutta en minä särkynyt. Minä taistelin tieni eteenpäin haluamaani suuntaan. Ja taistelen haluamistani asioista edelleen.
Viime viikonloppuna törmäsin tuttuun jota en ole nähnyt 15 vuoteen. Toki hän kyseli mitä kuuluu. Ja minä vastasin kiertelmättä ja töksäyttäen mitä kuuluu. Hän totesi olevansa pahoillaan. Totesin että ei kannata. Elämä on potkinut minua päähän niin monta kertaa, että tiedän ainoan vaihtoehdon olevan se, että nousee ylös. Elämä tulee vielä potkimaan minua tulevaisuudessa. Niin sattuu kaikille ja se on normaalia. Se on vain käsiteltävä ja siirryttävä eteenpäin.
Eteenpäin siirtymienn vaatii kuitenkin uskallusta. Rohkeutta laittaa itsensä taas likoon ja olla valmiina vastaanottamaan osumaa. Ihan siihen en vielä pysty.
Minulla on ollut aina omituinen tapa lukea kirjaa. Takakannen sijaan luen yksi tai kaksi viimesistä sivua. Haluaisin nytkin kurkistaa miten tarina päättyy. Levollisin mielin tehdä elämästä elämää tietäen tarinalla olevan onnellinen loppu...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti