Hurjasti on kulunut aikaa edellisestä postauksesta. Kevät on kaikista kiireisintä aikaa, täytyy hoitaa eri tahoilla olevat paperityöt maaliskuun loppuun mennessä kuntoon. Vieläkin olisi muutamat paperit laittamatta kondikseen, mutta vielähän tässä ehtii.
Pysähdyin hetkeksi miettimään mitä minulle kuuluu. Raha on tiukassa. Ja se on suurin huolenaihe. Toisaalta kovin pieni jos tätä maailmanmenoa laajemmalti katselee. Niillä mennään mitä on annettu, pihistelen hankintoja ja mietin tarvitsenko tätä todella.
Muutoin minulle kuuluu hyvää. Keväisten ja aurinkoisten päivien myötä huomaan elämän alkavan uudelleen. Ihan niinkuin olin kuvitellutkin. Vai onko se vaan se, että annan itselleni luvan... Näen kavereita usein, urheilu maistuu ja näytän paremmalta kuin vuosiin parisuhteen aikana. Toisaalta harmittaa etten näyttänyt jo aiemmin, mutta sopii tämä minulle näinkin.
Enää kuukausi. Sitten saan oman nimeni takaisin. Eropaperit ovat viralliset. Ja tämä on käännetty sivu minun elämässäni. Samana päivänä kun vien paperit käräjäoikeuteen tulee kuluneeksi tasan vuosi siitä kun palasimme häämatkalta. Myönnettäköön että se hieman kirpaisee. Olin täynnä unelmia ja suunnitelmia meistä ja perheestä. Sivustakatsojana voisin katsoa aikajanaa vuoden aikana ja kyyti on ollut kovaa. Vuoristorataa ylös ja alas.
Mitä exään tulee, on hänkin pyyhkinyt minut elämästään. Esimerkiksi naamakirjasta sillä tavalla että en enää edes näe hänen profiilinsa olemassaoloa... mutta tuopa ei kirpassut lainkaan. :D Sen huomasin vain kun katselin yhden ystäväni ystävälistaa josta hän oli hävinnyt ja totesin että tekään ette sitten ole enää kavereita... muttan olivathan he, ystäväni totesi, samoin hän on esim. sisarusteni kanssa.. naurattaa. :)
Oman kodin valmistuminen on sekin viikko viikolta lähempänä. Ja kun jouluksi pääsen omaan koppiini, en taatusti liiku sieltä mihinkään. Makaan sängyssäni ja hymyilen. Kotini tulee olemaan linnani. Sitä odotan tällä hetkellä todella paljon.
Kaipaan edelleen hellyyttä. Se puuttuu elämästäni tällä hetkellä. Ja pelkään että pian yritän täyttää sen aukon jollain hetkellisellä. Vaikka todellisuudessa en niin haluaisi tehdäkään. En halua loukata ketään. Mutta silti...
Facebook on kyllä julma tapa näyttää toiselle ihmiselle, mitä mieltä hän oikeasti on tuttavuudesta. Minun exäni julisti koko kahdeksan vuoden suhteemme ajan miten p*skaa koko FB on. Eromme jälkeen hän tietenkin loi sinne profilin ja samalla tavalla kuin sinun exäsi, laittoi minut estettyjen henkilöiden listalle jotta en vahingossakaan näkisi hänen profiiliaan.
VastaaPoistaNo helppoahan se profiilin tsekkaus oli jonkun kaverin tunnuksilla, mutta eniten otti päähän exän tapa vältellä sosiaalista mediaa ja kaikkea mahdollista sosiaalista elämää suhteemme aikana mutta eron jälkeen kylläkin piti näytellä muuttunutta miestä ja mukamas niin kivaa kaveria ja pitää yhteyttä kaikkiin tuttuihin. Heti kun exä löytää uuden vakituisen suhteen (kuten on varmasti löytänytkin jo), samalla tavalla hän vähitellen erakoituu muusta maailmasta mikä sopii minulle enemmän kuin paremmin.
Juu. Minä olen tässä naureskellut edelleen tuota. Ilmeisesti onnistuin siis näpäyttämään häntä kuitenkin jollain keinoa kun tuollaista on mennyt tekemään. Edelleen yksi viimeisistä lauseista oli "jos me vielä yritettäisiin tästä ja päädyttäisiin viiden vuoden jälkeen kuitenkin eroon niin tiedän että sä vihaisit mua"... Ja mitäköhän muuta tuo kuvitteli. Tai sitten hän vain haluaa kunnioittaa sitä että minä vihaan häntä. XD
Poistakirjoitat ihastuttavalla tavalla, kannustat itseäsi ja meitä muita elämän murjomia ihanasti. sain monet kyyneleet silmiini kun luin läpi blogisi. oma maailmani sortui tasan vuosi sitten, en särkynyt minäkään vaikka vähällä se oli. se on jännä miten sitä menetti muistinsa sen suhteen että kuka on ja sitten hävisi muistista myös heti eron jälkeiset hetket. en muista siitä mitään ja hyvä niin. sirpaleita on kerätty kaksin käsin ja sankoin joukoin, mutta edelleen puuttuu palasia. en voi sanoa olevani tyytyväinen nykytilanteeseeni vaikka se onkin ihanteellinen. minulla on edelleen läsnä ajatus siitä ettei ilman toista ole tämä elämä muuta kuin ihan mukavaa. en ikävöi yhteistä elämäämme, se oli ajoittain aika raastavaa, mutta ikävöin häntä, koska tuntuu ettei koskaan tulisi vastaan mitään sellaista. olen luultavasti väärässä. kun elämä hajoaa käsiin, suunta on vain ylös. pohjalla on jo käyty ja olen sieltä jo hitusen noussutkin. tahtoisin vain silti jonkun järkevän selityksen sille miksi voin edelleen ajoittain kuin olisin kuolemaisillani. vatvon ja itken itseni uneen kadotetun rakkauden vuoksi ja hoen että miksi. tämä pitäisi lopettaa, se vie mielenterveyden. ehkä pientä paranemista on ollut ilmassa jo pidempään, silti en näe tseäni pääsemässä yli vielä hetkeen, jokainen onnellinen parisuhde lähipiirissäni on kuin puukko haavassa vaikka tietty tunnen onnea muiden puolesta ja se ei ole minulta pois. toipuminen on kai sitte vielä kesken, siihen asti voisinkin vaikka vain leipoa ja sisustaa, pakko tästä on lopulta joku järki löytyä. pakko?
VastaaPoistaKiitos snana! :) En ole koskaan ajatellut että olisin kannustava. Päinvastoin hieman kyynninen ja agressiivinen olisivat varmaan ne millä olisin ensimmäisenä itseäni kuvannut. :P
PoistaKyllä se järki vielä löytyy. Ihan varmasti. Ja jos ei, niin mitä sitten? Pieni mielenvikaisuus saattaa tehdä tästä elämän elämisestä jopa hieman helpompaa.. :D
Minulle tällä hetkellä suolaa haavoihin aiheuttavat ympärillä tapahtuvat sikiämiset. Minullakin piti olla oma nyytti ja perhe nyt. Se mitä olin aina halunnut. No ei ole ja vaikka aina olen perheen halunnut, nyt en tiedä enää.
Sirpaleissa on se hyvä puoli että voi koota itsensä uudelleen, eri tavalla. Jokainen yhteenliitetty pala kertoo siitä että toivoa on, ja pikkuhiljaa eheytyy. Voimia sinulle. :)
Ei se hetkessä käy. Ja jos kävisi niin jotain perustavanlaatuista kai olisi ollut pielessä... ;)