Katselin tv:stä ohjelmaa, jossa vanhempi vakavasti sairas henkilö oli päättänyt päättää oman elämänsä. Hän pyysi vierelleen vain hetken tuntemaansa ihmistä. Jotta ei tarvitsis kuolla yksin. Silmät sumentuneina kömmin nukkumaan. Näinköhän tässä käy....
Toivottavasti en ole kuolemassa vielä moneen vuoteen. Paljon tekemättä ja näkemättä. Ja juuri nyt en voisi sanoa kuolevani onnellisena ja katumatta mitään. Kadun hyvin monia asioita liittyen päättyneeseen parisuhteeseeni ja sen olemassaoloon. Pelottavalta tuntuu ajatus, että kuolisi yksin. En varsinaisesti pelkää kuolemaa, se tuntuu luonnolliselta jutulta. Mutta se, että vierellä ei ehkä olekaan sitä tiettyä ihmistä joka jäisi kaipaamaan. Tai ihmistä jota minä jäisin kaipaamaan. Sitä yhtä tiettyä. Sillä ihmisiä minulla on ympärillä, ja tiedän että minua kaivattaisiin.
Tätä on niin vaikea pukea sanoiksi. Kaipaan sitä, että minulla olisi joku jolle hymyillä. Joku joka hymyilisi minulle. Silittäisi minua hiuksista hellästi, rakastavasti kuten minä silittäisin häntä. Uskaltaako sitä toivoa moista enää. Pelottaa sekin. Yhtälailla kuin se että kuolisi yksin.
Tämä postaus herätti ajatuksia, niin monenlaisia sellaisia. Eihän kukaan meistä tahtoisi kuolla yksin ja ymmärrettävästi sellainen pelottaakin, silloin kun niitä rakkaita ihmisiä ei ole siinä määrin ympärillä kun tahtoisi niitä olevan.
VastaaPoistaNiin kuin itse kirjoitit, kuolema ei itsessään pelota. Ei minuakaan minun oma kuolemani pelota, sillä kuolema on luonnollinen jatke elämälle. Enemmän minua pelottaa muiden läheisten ihmisten poismenot, kuinka enää selviäisin yhdestäkään menetyksestä? Onhan minulla rakkaita ihmisiä ympärillä, en halua ketään heistä menettää.
Itselläni on samat toiveet kuin sinullakin. Toive siitä, että siinä vierellä olisi joku. Usko tuon toiveen toteutumiseen on ollut toisinaan kadoksissa, mutta siihen on vaan pakko jaksaa uskoa, ei tässä elämässä ole muuten mitään järkeä.
Usko sinäkin! Minä ainakin uskon siihen, että sinä vielä sen onnen löydät ja sen oman rakkaan pysyvästi viereesi löydät. Sitten kun aika on siihen kypsä.
Voimahali!