Mietin itsekseni, miksi minun on näinkin yllättävän hyvä olla. Minä en kaipaa muutosta. Ainoa mitä tällä hetkellä kaipaan, hieman enemmän tuloja ja oma koti jossa asua. Molemmat ovat järjestettävissä olevia asioita, ilman liian suuria muutoksia. Itseasiassa oma koti on jo taas askeleen lähempänä, jännityksellä odottelen kauppakirjojen allekirjoittamista ja sitä että rakentaminen alkaa. Odottavan aika on pitkä. Rahan suhteen on tehtävä töitä, yrittäjänä ei ole helppoa. Mutta tarvittaessa sitten vaikka puhelinmyyjäksi muutamana päivänä viikossa jotta saa ylimääräistä tienistiä.
Muuta minä en sitten muuttaisikaan. Harrastukset ovat pysyneet samoina, joskin palasin yhden pariin 14 vuoden tauon jälkeen. Kaverit ovat pysyneet samana. Kiinnostuksen aiheet ovat pysyneet samana. En kaipaa radikaaleja muutoksia (enää). Saattaa johtua myös siitä, että olen ihmisenä hyvin muutosvastarintainen. Asioita toki voi ja täytyy muuttaa jos se on tarpeen, mutta ei vain siksi että on hienoa tehdä muutoksia. Minussa se aiheuttaa levottomuutta.
Se miksi minun on hyvä olla, suuri kiitos siitä kuuluu perheelleni. Vanhempani joiden luona nyt majailen ovat suhtautuneet tilanteeseen käsittämättömän hyvin. Saattaa johtua siitä että ovat itse aikoinaan kumpikin eronneet. Samoin sisarukset ovat olleet isona tukena. Vaikka emme varmastikaan ole niitä kaikkein tiiviimpiä yhteisöjä, emme soittele päivittäin tms. mutta tiedämme että voimme tukeutua toisiimme tarpeen tullen. Suku on pieni, siitä on tässä etua.
Miksi sitten en kaipaa muutosta? Luulen että olen koko ajan ollut se kuka olen, olen tehnyt niitä asioita mitä haluan tehdä. Minulla ei ole sen enempää tarvetta "toteuttaa itseäni" millään muulla tavalla. Olen kohtuullisen vahva persoona, joskin keskustelemalla minuun on yllättävän helppo vaikuttaa. En anna asioissa yleensä periksi vain siksi että joku käskee tehdä niin. Paitsi nyt kun minua on loukattu. Tämä ero on varmaan elämässäni ainoa asia jonka olen antanut periksi ilman että sen suuremmin olen siihen yrittänyt vaikuttaa. Mutta koska vastapuolella ei ollut kiinnostusta asian selvittämiseen en myöskään koe huonoa omaatuntoa siitä että olisin epäonnistunut. Toisaalta minulta on myös turha enää kysellä, josko asiat selvitettäisiin nyt (ei sillä että olisi sitä edes ehdottanut, en ole kuullut exästä sitten lokakuun...) sillä se juna meni jo. Minulla ei ole siihen tarvetta sillä hänet on pyyhitty elämästäni. Lopullisesti.
Olen siis tietyissä asioissa myös aika ehdoton. Ja pidän pääni. Kai voi sanoa että siinä mielessä olen vaikea ihminen, mutta en minä helppo haluaisi ollakaan. On minut omalla tavallaan niin monessa sopassa keitetty että sanonta "mikä ei tapa, vahvistaa" pitää erittäin hyvin paikkansa.
Nyt jatkan tämän epämääräisen flunssanalun kuulostelua. En yleensä tule kipeäksi ja sairasteluni onkin tällaista pientä juimimista ja kurkun arkuutta. Voi kun tulisi kuumetta ja kunnon tauti niin tämäkin menisi nopeammin ohi..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti