Minun paikkani.

Olen kyllästynyt tähän sisuskaluja kalvavaan pelkoon.  Ahdistavaan tunteeseen ja päässä takovaan entäs jos. Omia ajatuksiahan  ne, miksi ne niin sitkeästi minua kuitenkin piinaavat vaikka haluan niistä eroon?

Viikonloppuna Miehen rakennuksella ehdin monasti olla omien ajatuksieni kanssa kahden. Useamman kerran mietin, miten erottaa että tämä on aitoa? Oikeaa? Luulin niin edelliselläkin kerralla. Haluaisin varmuuden. Mutta sitä ei taida millään saada.

Eilen illalla hän työnsi minut leikkisästi sivuun ja totesi että kakis asiaa pitää aina muistaa; älä koskaan mene portsarin ja hänen kahvikuppinsa väliin. Ja älä koskaan mene miehen ja hänen sohvansa väliin. Olin väsynyt ja halauksen  tarpeessa. Mies jäi sohvalle, itse menin nukkumaan. Asia harmitti kovin ja pohdin lopulta myös sitä, mikä on minun paikkani. Minun paikkani on jossain kaukana. Lapsen (tietenkin, en muuta oletakaan), koiran (no joo, paljon on se pieni eläin pitkän elämänsä aikana nähnyt ja kuullut) ja nyt sohvan jälkeen. Vaikka tuo olikin vitsiksi tarkoitettu, tuntui se puolittain todelta.

Tiedän että tarkoitus ei ollut loukata, mutta on vaan asia joka minuun kolahtaa kovasti. Tällaisten asioiden takia tuntuu että otan isoja askelia takaisinpäin omaan kuoreeni. Toisaalta se samalla vahvisti tunnetta että minun ei tarvitse enää uhrata minulle tärkeitä asioita toisen vuoksi. Ei enää, se on tehty jo.

Ehkä minun paikkani vielä löytyy.

Kaksi vuotta.

Tänään. Päivälleen. Kaksi vuotta. Kahteen vuoteen on mahtunut paljon asioita. Mitä niistä on jäänyt mieleen? Vuoden sisään kolme muuttoa. Tavaroiden läpi käymistä, järjestelyä ja sijoittelua. Lopultakin tavaraa on vielä liikaa. Viimenen muutto 11 kuukautta sitten juuri valmistuneeseen omaan ihanaan kotiin. Asia jota arvostan suuresti, mutta hyödynnän aivan liian vähän.

Kahteen vuoteen mahtuu kaksi miestä. Toinen KesäKolli, toinen FB. KesäKolli oli tietoisesti itsetunnon nostatusta vaikka epätoivoisen naisen mieli jossain kohdassa janosi lisää jotain mitä ei ollut saatavilla. FB oli ja on edelleenkin puolestaan turvallisuutta. Mutta myös pelkoa.

Tämän kahden vuoden sisään on mahtunut myös vanhan yrityksen pyörittämistä, luonnollisesti. Mutta myös uusi, enemmän harrastustoimintana kulkeva yrittäjyys jota voi tehdä  varsin vapaasti silloin kun siltä tuntuu. Lisätienisti ei missään tapauksessa ole huono asia.

Elokuussa urheilijaelämäni saavutti tähänastisen huippunsa. Kolmas maaedustus toi painavaa tavaraa kaappiin, joskin se kirkkain jäi saavuttamatta. Matka tähän saavutukseen kesti itseasiassa lähes sen kaksi vuotta, sillä ajatus maajoukkuepaikan tavoittelusta syttyi tammikuussa 2012.

Kahden vuoden aikana tietyt ystävyyssiteet ovat vain vahvistuneet. Mukaan luettuna Paras Ystävä sekä Hyvä Miespuoleinen Ystävä. Muutama tuttava on matkan varrella kadonnut, mutta mukaan on tullut myös kourallinen lisää.

Matkaan on mahtunut vuoristorataa, itkua, naurua, raivoa. 

Mitä minä olen kahden vuoden jälkeen? Ehdottomasti vahvempi. Tiedän selviäväni lähestulkoon mistä vaan, enkä usko sellaiseta estettä olevan jota en ylittäisi vaikka se sattuisi. Varovaisempi. Sormiaan ei tietentahtoen tahdo polttaa. Pelokkaampi. On asioita joita FB miehelle en edelleenkään uskalla puhua. Sillä se tarkottaisi sitä, että minä antautuisin täysin alttiiksi  haavoittamiselle enkä edelleenkään tiedä olenko koskaan halukas siihen enää.

Naisen mieli.

En ole koskaan ajatellut omaavani "perusnaisen" ajatusmaailmaa. Nalkuttavaa. Marttyyria. Jolle Minä on tärkeintä. mutta täytyy myöntää, että nyt kun tuossa synttäreitä vietin ja Mies ne kokonaan unohti, se tuntui yllättävän pahalta.

Hän on kertonut että ei huomaa jos hiukset leikataan tai hiustenväri muuttuu. Ja totta on, olen huomannut ettei hän huomaa. Se ei edes haittaa itseasiassa minua. Se on vaan jotain mikä on, ei sillä ole sen suurempaa merkitystä. Mutta hän unohti tosiaan synttärit. Ihan kokonaan. Ei onnitteluja, ei lahjaa, ei mitään. Naisen mieli, joka näköjään myös minun kovakalloni sisältä löytyy ihmetteli itsekseen että enpä taida siis juuri mitään merkitä. Kyllä. Juuri tuo klassinen kävi mielessä. En merkitse mitään, kun ei se edes muistanut.

Kohta vuoden verran on siis pyöritty yksissä. Joulu meni samaisissa merkeissä. Eli eihän nyt kyse siitä ole, ettenkö olisi tärkeä. Mutta kyllä se kummasti kävi mielessä. Nyt se vaan tarvitsee unohtaa ja ymmärtää että tämä kuuluu tähän suhteeseen.

Sitten kun.

Katselimme sohvalla ohjelmaa jossa ihmiset etsivät vanhempiaan. Kaksi adoptoitua etsivät äitiään, molemmat oli annettu adopitioon hankalassa tilanteessa hyvin nuorena.

Mies sanoi että identiteettiään etsivät. Sitä ketä he ovat. Siitä keskustelua sitten. Itse jotenkin ajattelen, että identiteetti muodostuu niistä tekijöistä ja siitä ympäristöstä, jotka ovat kasvussa ja kehityksessä läsnä. Tietääkö ihminen että ei kuulu jonnekin jos sitä ei hänelle kerrota? (poissuljettuna tietenkin selkeät esim. ulkonäölliset tekijät yms. ) Mielenkiitoinen keskustelu jonka mies päätti lauseeseen "et sä voi sitä ymmärtää kun sulla ei oo omaa lasta. Sitten kun sulla on lapsi, sä ymmärrät sen."

Voi olla. Sitten kun. En osannut tuohon mitään sanoa. Kysymystulva olisi ollut kovinkin suuri mutta se vaijentui tehokkaasti. Olisin kysynyt että oletko sinä siinä kuvassa? Jotenkin olen ymmärtänyt että ei välitä pikkulapsista, ja onhan se kai iänkin puolesta pikkuhiljaa karkaamassa oleva asia - meillä molemmilla.

Ehkä joskus uskallan sitä kysyä. Sitten kun. On rohkeutta. On uskallusta. Eikä enää pelkää särkymistä.

Polttamattomat Sillat.

Olin illalla baarissa Hyvän Miespuoleisen Ystävän kanssa. Baarissa  näin ex-mieheni siskonmiehen, jota en ollut nähnyt kunnolla pitkiin aikoihin. Ainoastaan niin, että on ehtinyt tervehtiä. Hyvä Miespuoleinen ystävä lähti kohti viimeistä kotiin vievää junaa, minä sanoin että jään vielä, käyn moikkaamassa Tuttua.

Kävin moikkaamassa. Pitkästä aikaa ehdimme jutella muutakin kuin perinteiset pikaisesti heitetyt moikat. Hän oli humalassa, minä vain pari nauttineena. Juteltiin kuulumisia. Vajaa kymmenen minuuttia. Lopuksi halasi minua muutamankin kerran. Kyynel nelikymppisen miehen silmässä ja toteamus "joistakin vanhoista asioista vain pitää enemmän. Ei mulla muuta, en mä muuta voi sanoa." Eikä hän sanonut. Vielä kerran halasin, kyynel omassakin silmässä poistuin.

Onneksi kaikkia siltoja ei tarvitse polttaa.

Onni.

Viikolla  ehdin itsekseni miettimään kuinka tällä hetkellä olen elämääni varsin tyytyväinen. On katto pään päällä, auto joka tarvittaessa liikuttaa, ruokaa jääkaapissa, työpaikka, harrastus. Ja Mies.

Olen siis taas mukana oravanpyörässä. Siinä, jossa normaalilla ihmisellä on parisuhde (parin suhteen sijaan..) ja elämän perusasiat hallinnassa. Tämä on se mikä minulle tekee turvallisen olon. Ehkä siksi myös näitä päivityksiä tulee pienellä viiveellä kun ei ole tarvetta purkaa itseään ja tuntojaan.

Yleensä sitä tulee miettineeksi mikä kaikki mättää. Liian pienet tulot, kiire, tekemättömät rästihommat, oma laiskuus. Viime aikoin olen yrittänyt miettiä mihin olen tyytyväinen ja silloin palaudun edellä mainittuihin asioihin. Olen onnellinen tästä aurinkoisesta syksystä, sinisestä taivaasta ja kellertyvistä puista. Sylistä johon voin käpertyä.

Just nyt, just tää, tää riittää mulle mainiosti.

Sietokyky.

Eilen lähdin kotiin vastoin suunnitelmia riidan päätteeksi. Tai tiedä nyt sitä oliko varsinaista riitaa, kovaäänistä sanomista siitä miten koiraa saa komentaa. Ei saa samalla tavalla kuin omaa koiraa. Mies on vanhan lemmikkinsä suhteen herkkänahkainen.

Paisui ehkä suuremmaksi tämä kuin olisi kummallakaan ollut tarkoitus. Otan vastaan paljon, mutta kun henkilökohtaisiin loukkauksiin mennään niin niitä en nyt jäänyt kuuntelemaan. Tässä tilanteessa puhuttiin koiran kiduttamisesta (minä nostin niskasta kynnyksen yli karkulaisen joka ei totellut. Saman olen ja olisin tehnyt omallekin koiralle. Tämä ei kuitenkaan sopinut.) ja minusta samassa lauseessa.

Sietokyky. On madaltunut valtavasti. Päässä takoo vaan ajatus että tällaista ei tarvitse kuunnella. Ei ole mikään pakko. Naurettavan pieni asia ja suuremmistakin ihmiset huutavat toisilleen. Mutta jotenkin itsellä on sellainen olo, että ei tarvitse. Toisaalta tietää, että jos joskus aikoo jonkun kanssa saman katon alle niin tarvitsee kyllä. Erimielisyyksiä on aina. Eikä niitä silloin pääse näin pakoon.

Nyt sietokyky etenkin kun mennään henkilökohtaisuuksiin tuntuu olevan aika matalalla. En muutenkaan pidä riitelystä (kukapa siitä pitäisi..) mutta jotenkin ei vaan jaksa puolustaa omia ajatuksiaan, tekojaan ja näkemyksiään.

Paikalta poistuminen oli myös paikallaan siinä mielessä että oma sähisevä kieli ei pääse latomaan asiattomuuksia takaisin. Paljonkin olisi ollut kielenkärjellä ilkeitä letkautuksia jotka nyt kaikessa hiljaisuudessa painuvat pois. Juuri sellaisia viiltäviä sanoja jotka tuntuvat inhottavilta vaikka puoliakaan niistä ei tarkoita.. Ja jos en kerran halua niitä itse kuulla, eikai sitä tarvitse toisellekaan sanoa.

Ehkä sietokyky joskus kasvaa..