Ensimmäinen kränä.

Tai ei se varsinaisesti ollut kränä. Eikä riitelyä. Eikä erimielisyyttä. En edes tiedä mikä se varsinaisesti oli. Nukkumaan mennessä leikkimielisesti valtasin molemmat peitot koska palelin. Molemmat kiskoivat peittoja ja yrittivät vallata ne. Lopulta pienempänä hävisin, ja käperryin siihen viereen ilman peittoa. Missään vaiheessa en siis itse ollut vihainen tai mitään muutakaan, olinhan itse aloittanut tuon pelleilyn. Enkä olettanut toisenkaan olevan, yhdessä kuitenkin pelleiltiin. Jossain vaiheessa toinen osapuoli nousi ja poistui. Aikani ihmettelin, ja lähdin kysymään etteikö uni kuitenkaan tullut. Toinen oli sohvalla ja totesi että eipähän tarvitse kinata peitoista. Kiskoin toisen kanssani takaisin sänkyyn. Peiton alle. Mietiskelin hetken asiaa ja itkuhan siitä tuli.

Minulle voi huutaa, räyhätä ja sättiä. Siihen osaan vastata. Siinä olen jopa osittain hyvä.  Jos toinen paiskoo ovia, siitä vaan, minä en sitä tee. Mutta jos toinen kääntää sängyssä selän tai lähtee pois. Sillä saa minua satutettua. Siihen en osaa vastata. Avuttomuuden ja syyllisyyden tunne siinä tilanteessa on niin suuri, että se tuntuu erittäin pahalta. Se saa minut myös käpertymään kuoreeni, eikä se suinkaan tarkoita sitä että olisin suuttunut tai mököttäisin. Pyydän anteeksi ja varon toistamasta sitä virhettä joka kyseisen tilanteen aiheutti.

Olen valitettavan sovitteleva ja luoviva muutoinkin. En pidä riitelystä, napakoista keskusteluista ja erimielisyydestä toki. Minua on vaikea saada riitakaveriksi, tosin sitten kun räjähdys tapahtuu niin se tapahtuu.

Se mistä olen varsin ylpeä, on se, että en koskaan kaivele menneitä. Koskaan en riidan yhteydessä ole ottanut esille vanhoja asioita. Enkä toivottavasti niin tee vastaisuudessakaan. On toki asioita, jotka ovat jääneet harmittamaan, mutta ne joko on selvitetty aikanaan ja lopputulos ei ollut minulle mieleinen, tai jos ei ole selvitetty, on se oma mokani jos en aisaa ole aikanaan ottanut puheeksi.

Nyt kaikki tuntuu kuitenkin olevan hyvin. Toivon sen jatkuvan näin.

Kasvava tunne.

FB:n kanssa kaikki alkoi ihan vaan kahvitteluista ja jutusteluista. Ja liukui pikkuhiljaa siihen pisteeseen jossa nyt ollaan. Siihen pisteeseen jossa on mukavampaa herätä rauhassa toisen kainalosta kuin yksin omasta sängystä. Siihen pisteeseen, jossa keittiöstä huikkaa silkkaa huomaavaisuuttaan että "otatko jotain". Siihen pisteeseen, jossa keväälle suunnitellaan parin päivän yhteistä lomaa.

Hassulta tässä tuntuu juuri tämä tunne. Kuinka se on kasvanut matkan varrella hurjasti. Muutaman kuukauden päästä tulee vuosi täyteen siitä kun ensimmäisiä kertoja tavattiin. Enemmän aikaa yhdessä on kuitenkin vietetty vasta vähän aikaa. Tunne silti on kasvanut samalla kun tähän pisteeseen on liu'uttu.

Välillä mietin sitä, onko oikeaa rakkautta jos se ei ole vienyt jalkoja alta kerta heitolla? Liukuminen tähän hyvänolontunteeseen tuntuu kuitenkin hyvältä. Ja toisesta on muodostunut hyvin tärkeä ihminen. Kaikki tämä on tapahtunut toista ihmistä opetellessa, mitä pidän siis myös positiivisena juttuna. Päivittäin kuitenkin huomaan häntä ajattelevani, sitä mitä hänelle kuuluu, mitä hän mahtaa puuhata.

Mutta todella, se kertakolahdus on puuttunut. Hetken huumasta siis ei kaiketi sillä tavalla ole kyse, vaikka huuman tunnetta välillä ilmassa onkin. Millaiseksi tunteen pitää kasvaa, jotta tietää että se todella on oikeaa? Voiko se olla oikeaa vaikka huumaa ei olekaan? Nyt ainakin tuntuu siltä..

Ajatuksia.

Tuntuu että minulla ei ole oikein mitään sanottavaa. Elämä tuntuu taas elämältä. Olen onnellinen. Minulla on niitä kaipaamiani uusia muistoja jotka saavat minut hymyilemään. Viime kesä oli kaikkiaan sellainen kaikkine seikkailuineen ja itsensä uudelleen löytämisineen. Juhannusseikkailu saa edelleen hyisenä aamuna liikennevaloissa seistessä hymyilemään. Minä uskalsin. Kai tuo oli se laastari jota minä silloin tarvitsin.

Aamulla kainalosta herääminen saa hymyilemään. Se tunne että olen jollekin jo nyt valtavan tärkeä. Se mitä ehkä tällä hetkellä hieman kaipaan, on oma aika. Ja sitten kun sitä otan, huomaan että se tuntuu ahdistavalta. En tiedä onko se kuitenkin sitten sitä pelkoa että minuun vielä sattuu. Tavallaan pieni osa minusta jopa odottaa sitä. Rysähdystä. Maailman pysähtymistä. Mikään osa minusta ei kuitenkaan kaipaa sitä.

Minun täytyy opetella nyt sitä, että kaikki ei ole ennalta suunniteltavissa ja toteutettavissa. Minä en määrää maailmaa, toisaalta maailmakaan ei kaiketi täysin määrää minua joten olkoon se vuorovaikutusta. Ja kompromisseja.

Katselen talojen seinään heijastuvaa auringonvaloa ja tunnen kevään pilkahduksen sisälläni. En odota sitä enää epätoivoisesti vaan luottaen. Haluaisin kevään tuoman tunteen jatkuvan. Se jotenkin tuntuu eheyttävän. En tarvitse sen tuomaa toivoa nyt, minulla oikeastaan on kaikki mitä tarvitsen. Koti, työ, perhe, ystävät, mies josta välitän.

Takaisin Unelmiin.

Hämmentävää miten toisen kanssa ajatusmaailmat voivat olla samankaltaisia. Ex ei koskaan ollut kiinnostunut harrastuksestani eikä kilpailumenestyksestäni. Se ei koskaan minua haitannut, sillä ajattelin että se on minun juttuni. Kyllähän niitä omiakin juttuja pitää olla. Tuntuu kuitenkin mielettömän hyvältä kun toinen ymmärtää ja on kiinnostunut minulle tärkeästä asiasta.

FB aloittaa pian talonrakennuksen. Projektin josta minä aion pysyä kaukana fyysistä apua lukuunottamatta. Tottakai hän on kertoillut suunnitelmistaan ja minä niitä kuuntelen ja kyselen miten asiat edistyvät mutta en ota kantaa mihinkään. Talossa tulee olemaan monta sellaista asiaa joita minä kaipasin silloin kun exän kanssa isompaa kotia etsittiin. Siinäkin mielessä ajatukset menevät yksiin vaikken ole sitä hänelle kertonut. Toki niitä eroavaisuuksiakin sitten löytyy esimerkiksi pihan suhteen. Mutta niinkuin sanottu, talon on hänen. Hän telee asiat niinkuin parhaaksi näkee.

Eilen saunassa yllätin kuitenkin itseni ajatusteni keskeltä kun puhetta oli talon koosta. Talossa ei tule olemaan tilaa lastenhuoneelle. Ja tuo ajatus yllätti minut. Ei sinällään että tilaa ei ole vaan se että tuo ajatus kävi mielessäni.  Näköjään haaveet perheestä ja sen mahdollisuudesta ovat kuitenkin hieman ryömineet pois mullan alta. Asiasta ei tokikaan ole puhuttu eikä se missään tapauksessa ole ajankohtaista. Ja vieläkin on sellainen olo, että josko perhettä ei sen enempää ole, en tiedä jääkö se varsinaisesti harmittamaan. Mutta yllätinpä minä vaan itseni siitä ajatuksesta. Että ehkä se sittenkin olisi kiva joskus.

Toisaalta pelottaa se, että jos kaikessa palaan siihen mitä ja kuka olin, pilaanko minä tämänkin..

Merkityksetöntä.

Viimeiset laatikot isolta varastolta on nyt tuotu pienten neliöideni sisälle. FB oli auttamassa laatikoiden siirrossa. Kun ajoimme varastolta kotiani kohti, mietin miten vuosi sitten yksin kannoin noita samaisia laatikoita. Nyt kannoin niitä jälleen. Miehen kanssa jonka läheisyydessä on hyvä olla. Enpä olisi vuosi sitten näin uskonut olevan.

Laatikoita olen nyt purkanut ja luonnollisesti edelleen on vielä roinaa josta tulee vieläkin päästä eroon. Minussa on pientä hamsterin vikaa, joskin yleensä säilytän asioita joilla on minulle tunnearvo, tai niiden myötä tulee jotain muistoja mieleen.

Minulla on tallella pieniä paperinpaloja yläasteajoilta joissa kahden hyvän ystävän kanssa on ruodittu silloisia ihastuksia, heidän lempinimiään. Kalentereita merkintöineen yli kymmenen vuoden takaa. On vanhoja c-kasetteja joista en vieläkään aio luopua. Valokuvia menneiltä vuosilta. Suosikki-lehtiä vuodelta 1996 lähtien.

Kirjoittelin aikanaan tekstiviestejä ylös ruutuvihkoon. Vuodelta 2003 löytyy parhaan ystäväni kanssa käyty keskustelu, jossa viitataan ex-mieheeni, ja siihen kuinka hän minua silloin petti, kuinka hän minut jätti. Samaa rataa, joskin silloin oltiin kyllä jonkin verran yhteyksissä, mitä nyt ei ole sitten tapahtunut. Mielenkiintoista huomata, että lähes samat fiilikset olen silloin käynyt läpi, tosin silloisesta huomaa kyllä pienen toiveen kytemisen, josko asiat vielä palaisivat ennalleen. Nyt sitä ei ole. Senpä vuoksi roskiin lensi iso nippu kirjeitä ja kortteja, jotka hän armeija-aikana minulle on lähettänyt. Ystävänpäiväkortit, syntymäpäiväkortit. Niiden merkitys on lakannut olemasta. En halua enää niitä säilyttää, vaikka 2003 halusinkin. Ne ovat nyt merkityksettömiä, eikä niitä tarvitse säilyttää.

Viimeiset laatikot kun saa tyhjättyä, sitten saa uusi vuosi tulla. Odotan mielenkiinnolla mihin se meidät FB:n kanssa kuljettaa. Eilen juteltiin siitä kuinka nyt pari kuukautta on hyvin tiiviisti oltu yhdessä. Eikä kertaakaan ole vielä tullut sellaista oloa että toisen toiminta, sanomiset tai teot ottaisivat päähän. Mielenkiinnolla odotan myös sitä ensimmäistä kertaa..

Niin ja yllätys on joulukortti ja "onnea uuteen kotiin" -lahja ex-anopilta...

Minä en muuttunut.

Joulu lähestyy kovaa vauhtia. Olen aina ollut jouluihminen, joskaan vuoden takaisesta joulusta en itseasiassa muista juuri mitään. Jonkinlaisessa sumussa se siis on mennyt. Tänä vuonna joulunalus on ollut myös kovin erilainen. Monia öitä olen viettänyt FB:n luona, ja äitini jo kommentoikin että oletpa kalliin varaston tavaroillesi hankkinut.. No kyllä minä uudessa kodissanikin olen ollut, ja joulunaikaan ehdin toivottavasti myös olemaan.

Tuntuu hassulta. Jossain vaiheessa matkan varrella olen miettinyt (niinkuin varmaan moni samassa tilanteessa ollut) muutaman kerran että mitä vikaa minussa oli. Ei sillä, en kaipaa takaisin avioliittoon. Mutta se, joka tässä viime kuukausien aikana on saanut tuon ajatuksen pintaan on oma toimintani ja tunteeni. Exähän minulle eron yhteydessä sanoi sen enempää perustelematta että minä en arvostanut häntä riittävästi. Nyt tuo lause kummittelee välillä minulle. Huomaan toimivani kuten ennenkin. Mielestäni toisen arvostaminen on myös huomiointi pienillä arkisilla jutuilla. Huomaan itse pitäväni sitä arvostuksena ja välittämisenä. Sitä että laittaa toiselle yllättäen, välipalaa. Tai käy halaamassa. Kiittää avusta. Se mitä tuo arvostamattomuus siis oli, en tiedä. Valitettavasti muutaman kerran olen hetkellisesti miettinyt sen kysymistä. Mutta toistaiseksi olen tuon ajatuksen haudannut. Se että toimin edelleen samalla tavalla tarkoittaa sitä, että se on osa sitä  mitä minä olen. Minun tapanai. Ja jollen minä kelpaa tai riitä sellaisenaan, niin kai on sitten tarkoitus olla. Uskon siihen että aktiivisesti omaa olemistaan tai tekemistään ei tule muuttaa. Se mitä tapahtuu sopeutumisena ja vuorovaikutuksen yhteydessä tapahtuu kyllä itsekseen.  Ja kai sitten niin on, että tämä aiheuttaa minulle hetkittäin arkuutta olla onnellinen.

Mielenkiintoista on tosiaan kuitenkin huomata se, että loppujen lopuksi minä en juurikaan ole muuttunut. Toimin ja olen ihan samalla tavalla kuin pari vuotta sitten. Minulle tärkeitä asioita on edelleen samat asiat kuin aiemminkin, joskin joidenkin asioiden kohdalla arvojärjestys on muuttunut.  Nyt tuntuu siltä taas, että minä olen se, kuka minä olen. 

Joulu. Silloin jos koska tuntuu se, että toinen välittää. Toivottavasti onnistun sen välittäämään itsestäni.

Ajatusvirtaa

Tuli.

Tuli on aina kiehtonut minua. Jo viisitoista vuotta sitten sain lempinimen Pyromaani, joskaan sillä ei ole mitään tekemistä tuhopolttojen kanssa. Lempinimen antoi Hyvä Miespuolinen ystäväni, se samainen joka on seikkaillut aiemmissakin postauksissa. Lempinimi tuli kaiketi siitä että olin aina ensimmäisenä sytyttämässä tulta nuotioon ja saunalle. Se on ihana haaste johon aina mahdollisuuden tullen tartun. Tuli on hypnoottista. Se saa minut pysähtymään ja tuijottamaan. Tuli tanssii, viettelee ottaa omakseen puun. Hehkuu hiilissä. Ja tukahdutetaan.

En edes tiedä mistä tuo tuli mieleen, jostain vaan. Lähinnä mietin mennyttä viikkoa ja sitä, kuinka aika kietoutuu FB:n kanssa yhteen. Joulu tekee tuloaan ja se on juhla jota minä rakastan. Juhla jota hän ei ole vuosiin viettänyt koska hänestä se kuuluu perhejuhliin. Koska hänen perheensä on ollut rikki, hän on joulut viettänyt töissä. Tänä vuonna se näyttää olevan toisin. Pelkään tosin että ahdistan häntä jouluhöpötyksilläni, kynttilöillä, joulutähdillä, taustalla soivilla joululauluilla. Joulua edeltävä viikonloppu tulee menemään hänen perheensä parissa, myös jälkikasvun seurassa. Ja tuo jälkikasvu sunnuntaina kertoikin että en kuulemma ole paha äitipuoli. "Kaikki yleensä on. Mutta sä et oo. " Se tuntui hyvältä, joskaan en kyllä äitipuolen roolia missään tapauksessa havittele. Nuori on jo sen ikäinen että ymmärtää asioita vallan mainiosti, eikä minun tehtäväni ole kasvattaa häntä. Se, miten homma toimii kaveripohjalta, jää nähtäväksi.

Huomenna on itsenäisyyspäivä. On tarkoitus tänä iltana viettää pikkujouluja perheen parissa. Siskot tulee paikalle, toisen siskon miesystävä, vanhemmat. On laitettu ruokaa, tiedossa saunaa ja musiikkia. Ja myös FB on luvannut tulla piipahtamaan paikalle. Ennen kuin menee töihin. Töissä täytyy käydä jotta hän saa niitä asioita joita elämässään haluaa, niinkuin oman kodin.

Tällä hetkellä on kovin kovin ristiriitaiset tunteet edelleen. Toisaalta tahtoisin olla hänen luonaan. Toisaalta tahtoisin olla kotona. Toisaalta haluan olla lähellä ja tuntea sen kuinka toinen välittää, kuinka itse välitän. Toisaalta hetkittäin vilahtaa ajatus, luovuinko vapaudestani liian nopeasti. Ehkä tämä on vain asettumisen pelkoa..