Armonisku haaveelle?

Haaveet. Ne jotka saavat hymyilemään. Tovomaan. Ajatukset leikkimään pilvilinnoissa joissa aurinko paistaa aina ja paha pysyy piilossa. Haaveilu on mielelleni terapiaa. Unelmia joista toiset on tarkoitettu toteutettaviksi, toiset ei.

Mies antoi armoniskun haaveelle. Tietämättään. Tai ainakin se haave kituu enää hyvin pienesti. Mies ei voi sietää pikkulapsen ääntelyä. Ei jokeltelua, itkua tai kalkatusta. Vaikka kuulemma tietää ettei pieni lapsi kommunikoi muulla tavoin. Ei voi kertoa nälästä tai kivusta muulla kuin itkulla.

Eikai ketään pidä altistaa vastenmieliselle asialle. Ei se tuone kummallekaan silloin nautintoa.

Yksi haave ja unelma siis askeleen kauempana. En vain tiedä onko se haave jonka kuitenkin haluan kaikesta huolimatta toteuttaa.

Epätäydellisyyttä.

Mietin tässä iltana eräänä onko täydellistä suhdetta olemassakaan. Koska ihmiset eivät ole täydellisiä, miksi parisuhteen pitäisi olla. Ja jos suhteessa kasvetaan yhdessä, opitaan sietämään ja käsittelemään toisen puutteet ja viat. Kysymys kuuluukin, onko se tarpeen, vai tulisiko etsiä sitä täydellistä?

Itse uskon epätäydellisyyteen. Hyväksymällä toisten puutteet ja viat, voi hyväksyä myös oman epätäydellisyytensä. Täytyy kasvaa ihmisenä. Sen huomasin eilen illalla, kun jo toistamiseen huusimme miehen kanssa toisillemme. Tämä on asia jota minä en ollut koskaan aiemmin tehnyt. Kummallista on huomata että toinen tarvitsee sitä. Sitä, että huutaa vastaan ja herättelee. Minä joudun opettelemaan pois mukavuusalueella pysymisestä ja joustamisesta. Sitä minä olin aiemmin. Sopeutuva. En huutanut. Sanoin napakasti mielipiteeni jos se oli tarpeen. Luovin tilanteessa niin että lopputulos oli jonkinlainen kompromissi ajatuksissani. Jos ei muuta, totesin itselleni että katsotaan tätä asiaa toisesta näkökulmasta.

Minä en pidä huutamisesta. En äänen volyymitasosta. (Olen itse varsin kovaääninen ja ääneni tarvittaessa kuuluu kyllä..) En siitä kuinka kiukussa sanotaan asioita joilla halutaan loukata toista. Riidat kuitenkin puhdistavat ilmaa, sanotaan. Kai se on tottakin, mutta minullese on hankalaa ja vastoin omaa ajatusmaailmaani.

Minulle epätäydellisyys ei kuitenkaan ole pelkästään tuudittautumista siihen mitä on, vaikka sen käsityksen ehkä ensimmäisestä kappaleesta saakin. Minulle epätäydellisyys on myös itsensä tutkiskelua ja muokkaamista uusien näkökulmien mukaan. Toivottavasti paremmaksi ihmiseksi ja kohti täydellisyyttä. Vaikka en tiedä voiko sitä tavoittaa.

Kaiherruksia

Häähumu oli ja meni. Juhla oli juuri parin näköinen (niinkuin aina). Olin varsin otettu että olin saanut kutsun tuohon pieneen, noin kolmenkymmenen hengen porukkaan johon kuului myös sukulaisia. Ylättävää kyllä, pari kertaa tunsin poltetta silmissä ja kirvelyä kurkussa. Ehkäpä takaraivossa vielä kerran kituvana sätki omat tuntemukset petoksesta joka tuohon päivään omalla kohdalla liittyi.

Toinen kaiherrus joka tuli ja meni oli sunnuntaipäivänä. Kaunis ilma ja moottoripyörät ovat kaivautuneet talleista. Tuo sai mieleen Kesäkollin ja viime kesän seikkailun. Haikean hymyn se nosti huulille. Mitään aikomusta ei ole moiseen enää lähteä vaikka tilanne olisikin toinen. Niin huikean hyvät muistot siitä jäi, enkä halua niitä lähteä vertailemaan.

Vaikka. Puhumattomat asiat jäänevät edelleen puhumattomiksi, sillä aika kovin sanoin Mies minua kuvaili mielipiteettömkäsi ja intohimottomaksi elokuvareissumme jälkeen. Tuo oli aika kova paikka minulle. Ensimmäistä en edelleenkään aio myöntää, mielipiteetön en ole. Enkä mielestäni intohimotonkaan. Mutta ei, en ole sellaista tyyppiä joka repii vaatteet toisen päältä. Ehkä sitäkin täytyy joskus sitten vaikka väkisin tehdä, jos se on kerran ainoa tapa jolla toinen ymmärtää että haluan häntä. Tokihan tämäkin hieman kaihertaa, etten kelpaa ihan sellaisena kuin olen. Mutta kompromissejahan tässä on kaiketi aina välillä tehtävä..

Puhumattomia asioita I

Edellisessä postauksessa kirjoitin kuinka ne asiat jotka tuntuvat juuri sillä hetkellä tärkeiltä tunkevat esiin joka paikassa.

No nyt tällä hetkellä ne ovat vauvat. Niitä syntyy joka puolella, on taaperoita, on vastasyntyneitä, juuri syntymässä olevia ja raskauden alkuvaihetta. Tämä ajatus näköjään palaa pikkuhiljaa minun pieneen pääkoppaani, ja tuntuu vaikealta estellä sitä. Sen verran suuri haave se on ollut.

Mutta. Tämä on aihe jota ei ole käsitelty tai josta ei ole puhuttu. Niinkuin ei monesta muustakaan "vakavammasta" aiheesta. Asiat soljuvat eteenpäin, ja tuntuu että tiettyjä aiheita jopa vältellään. Itse teen niin, mutta tuntuu että myös toinen.. Vaikka lapset tuntuvat jälleen hieman luonnollisemmalta ajatukselta, tuntuu se myös hyvin pelottavalta. En tiedän onko pelko enemmän sitä että mietityttää tähän maailmaan viattoman olennon tuominen vai pelkoa siitä että entäs jos tämä ei kestäkään. Toisaalta yksinhuoltajat eivät ole mikään ihmeellinen asia, heitä on paljon ympärillä, miksi minä en pärjäisi? (Aina täytyy ajatella worst case scenario..) Toisaalta edellinen projekti ei ottanut tulta alleen, ehkä minun ei ole edes tarkoitus saada lapsia. Kuka tietää.

Aihe ei tällä hetkellä ole kuitenkaan ajankohtainen, tiukka harjoittelu ja arvokisat vievät jonkin aikaa elämästäni ison osan. Kerran olen arvokisat uhrannut vauvaprojektille, toista kertaa en sitä tee. Kuitenkin, itse vanhenen, samoin kuin toinen osapuoli. Kai asia täytyy joskus ottaa puheeksi. Koska ja miten, en tiedä..

Häähumua

Pian juhlitaan ystävien hääjuhlaa. Kun kutsu tupsahti postilaatikosta, hymy nousi välittömästi kasvoille. Vaikkakaan kutsu ei ollut avec. Nämä ystävät ovat seikkaileet vuodentakaisissa pääsiäispostauksissa sekä kesäloman extempore-saunavierailuissa.

Huomasin olevani vilpittömän onnellinen heidän puolestaan. Ja miksipä en olisi. Samalla ymmärsin että menneet tapahtumat eivät sittenkään todella ole murtaneet uskoani hyviin asioihin ja onnelliseen parisuhteeseen.

Joskus pohdin sitä kuinka sitä kiinnittää huomiota sellaisiin asioihin jotka itselle ovat sillä hetkellä kovin tärkeitä. Häitä suunnitellessa tuntui että tv:stä ei muuta tullutkaan kuin hääohjelmia tai sarjoissa mentiin koko ajan vain naimisiin. Kun exän kanssa yritettiin huonolla menestyksellä (onneksi) jälkikasvua, tuntui että raskausvatsat ja hyökkäysvaunut pomppivat eteen jokaisessa kadunkulmassa. Eron hetkellä tuntui että joka puolella joku eroaa, en minä siinäkään ollut yksin.

Tällä hetkellä mikään ei oikein tunnu erottuvan erityisesti. En tiedä onko elämä sitten sopivassa uomassa ilman suuria virstanpylväitä.

Odotan noita juhlia innolla. Ne ovat ensimmäiset häät sitten oman eroni. Janoan sitä onnellisuuden tunnetta joka huokuu parista. Sitä lämmintä ja onnelisuutta jakavaa ilmapiiriä joka vallitsee vieraiden keskuudessa.

Vaikka yleensä häät ovatkin nykyään suuria juhlia, olen joka kerta (ja niitä on itseasiassa ollut harvoin) todella otettu kutsun saadessani.On hienoa että saan olla juhlistamassa tuota hienoa ja onnellista päivää.

Pimeys.

Pimeys.

Pimeys on turvallista. Ei näe pahaa. On jollain tavalla pahan ja pelottavien asioiden  ulottumattomissa. Pimeyteen voi piiloutua ja siihen voi eksyä.

Minulle pimeys on turvallista. Pimeässä, miehen kainalossa uskalsin kertoa osan peloistani, siitä mikä ahdistaa. Se, että pelkään hänen kyllästyvän minuun. Että hän pitää minua lapsellisena.  Ja mitä sain vastaukseksi... Haluat varmaan tietää.. "Pörriäinen, olet ihan hassu. Elä huoli  moisista." Se kuulosti hyvältä ja turvalliselta. Kainaloon oli hyvä taas nukahtaa.

Pimeydessä on jotenkin turvallista kertoa siitä mitä ajattelee ja tuntee. Omista peloista ja ehkä joskus vielä toiveista. Edelleen usein mietin sitä, onko tämä liian nopeasti ja liian paljon. Onko tämä sitä todellista tunnetta vai vaan sitä että haluaa tuntea jotain. Tuota viimeistä ehkä pelkään eniten. Välillä se hiipii ajatuksiin mutta aamulla kainalosta herätessä se tuntuu kovin kaukaiselta. Pimeys luo jotenkin turvallisen tunteen. Ihan kuin valon vallitessa voisi kieltää sanoneensa tai ajatelleensa mitään ajatuksia tai tunteita.

Pimeys luo mahdollisuuksia. Tuijottaa hiljaa tyhjyyteen pohtia pelottavia asioita ilman että toinen sitä huomaa. Pimeyden viitta luo suojaa hyvässä ja pahassa.

Pimeys on ystävä, jota pitää pitää hyvänä ihan yhtä lailla kuin valoakin. Minulle se edustaa enemmän alastomuutta ja totuutta kuin valo. Valossa on laskelmoivuutta jota pimeydessä ei voi toteuttaa. En voi toisen eleistä tai ilmeistä lukea rivien väliä ja  muuttaa omaa tarkoitustani. Sanon sen mitä ajattelen ja olen alttiina sanoille.

Pimeys. Minun ystäväni. Minun johdattajani.

Pelkoja

Jännä tunne tämä. Olla onnellinen ja samalla vetää käsijarrua kaikin voimin. Mies on kultainen, haastava ja toisaalta tavallinen. Minä pelkään etten riitäkään. Että hän kyllästyy. Toisaalta tiedän että tätä ei voi katsoa pelkäämällä vaan pitäisi astua vuoristoradalle mukaan. Huomaan miettiväni taas niitä minulle tavallisia asioita. Entäs jos. Entäs jos joskus kuitenkin olisi perhe. Entäs jos joskus kuitenkin asuisi tuon miehen kanssa saman katon alla. Entäs jos lakkaisi pelkäämästä. Entäs jos rohkeasti puhuisi näistä asioista eikä vain pyörittäisi niitä pienessä mielessään. Entäs jos lopettaisi arvailemisen mitä toinen mahtaa sanoa tai ajatella. Kysyisi suoraan. Entäs jos tämä ei kestäkään.

Toisaalta pitää miettiä että mitä ihmettä minä pelkään. En minä edellisestäkään palasiksi jäänyt vaikka kipeää tekikin. Ymmärrän varsin hyvin että tämä jarrujen kiskominen käy toisella hermoon. Kävisi minullakin. Täytyy kai rohkaistua ja puhua..

Eilen tein pienen liikkeen. Monta yötä on tullut vietettyä hänen luonaan. Nyt ostin sinne jätettäväksi muutamia päivittäistavaroita, jottei aina tarvitse miettiä mitä pitää ottaa mukaan. Kaupasta autolle kävellessä mietin Sinkkuelämää -sarjan tilannetta jossa Carrie piilottaa kaappiin muutamia tavaroita jotka mies sitten palauttaa hänelle kassissa. Ainakaan vastalauseita ei tuosta tullut kun pyysin pientä koria mihin voisin tavarat laittaa...