Minulla on aina ollut loistava mielikuvitus. Ala-asteikäisenä kirjoitin silloisiin ainekirjoitusvihkoihin 16 sivua pitkiä tarinoita kun kotiläksy oli 3-4 sivua.. Kun luen kirjaa, näen päässäni tapahtumat kuin elokuvan valkokankaalla.
Loistava mielikuvitukseni suo myös sen mahdollisuuden että rivien väliin mahtuu tarinaa paljon paljon enemmän kuin mitä siellä oikeasti on. Mitä tarkoittaa minulle lähetetty koskettava kappale rakkaudesta. Muuta kuin että se on oikeasti hyvä kipale. Tahtookohan tuo sanoa tällä kappaleella jotain? Todennäkösesti ei, mutta kävipä mielessä... Keskustelua kahvista, yleisesti treffeistä kahvilassa.. olikos se kepillä jäätä, voiko minua pyytää kahville? Todennäköisesti ei, ihan vaan yleistä keskustelua kahvista ja kahviloista. Mutta kävipä mielessä. Tuo katsoo minua pitkään suoraan silmiin. Ihan liian pitkään. Niin pitkään että tulee tunne, että tämä on kilpailu, kumpi kääntää katseensa pois. Yrittääkö tuo viestittää tällä jotain? Todennäköisesti ei, ihan vain katsoi minua silmiin puhuessaan.
En osaa tulkata vastakkaista sukupuolta. Ihan liian helpolla olen aiemmin päässyt. Kuten edellä olevista esimerkeistä pystyy huomaamaan, ehdin sekunnin sadasosassa miettiä miljoonaa muuta asiaa kuin sitä mikä sillä hetkellä on käsillä. Toisaalta pakokauhun vallassa pelkään sitä hetkeä, että joku ihan oikeasti, selvällä suomen kielellä jonka minkäkin ymmärrän, ehdottaa deittiä tai tapaamista kahvin äärellä. Miten treffeillä käyttäydytään, mikä on soveliasta, mikä ei (todennäköisesti minä olen kyllä niin hannari ettei tuo tuota ongelmaa). Entä jos annan huomaamattani vääriä viestejä, jotain sellaista mikä ei pidä paikkaansa? Jos joku tulkkaa minut ihan yhtä väärin kuin mitä minä olen tässä tulkannut tapahtumia? En halua ketään loukata kuitenkaan.
Tässä valossa, onpa hyvä ettei kukaan ole deittiä ehdottanut...
perjantai 8. kesäkuuta 2012
tiistai 5. kesäkuuta 2012
Fiiliksiä
Kuinka hyvältä tuntuvatkaan hyvän yön toivotukset. Kun ne tulevat mieheltä. Jota et juurikaan tunne. Naamakirja. Se se vasta onkin mielenkiintoinen paikka. Vanhoja ja uusia tuttavuuksia. Ja toiseen voi tutustua ilman että tarvitsee pelätä ahdistaavaa hiljaista hetkeä tai sitä että lumpsahtaako se kuuluisa kurnuttaja suusta hieman liian aikaisin. Kirjoittaessa omia tekstejä on helpompi sensuroida. Tämä tosiaan on saanut aikaiseksi mukavan olon ja iloista mieltä.
Mutta pienen tärinänkin tässä ehti eilen saada aikaiseksi. Sonisphere. Hyvää musiikkia, aurinkoa, kavereita. Ja mikään ei muuten pilaa hyvää festaria niinkuin exä kera uuden hoidon. Ovat muuten kuulemma olleet jo helmikuusta "virallisesti parisuhteessa", mikä tarkoittaa pari kuukautta ennen kuin kakkosvaihetta oli edes mahdollista hakea.
Minua itseäni ärsyttää se, että annan itseni ärsyyntyä näistä jutuista. Haluaisin olla kylmä, hieman ylimielinen ja ylenkatseinen. Mutta en pysty. Minä elän ja tunnen, toisinaan vaikka en haluaisikaan. Hetken aikaa tunsin taas eläväni kuunnellessani Metallicaa. Mukana oli tuo miespuolinen ystävä, josta aiemminkin olen kertonut. Siis ystävä, ei mitään muuta. Jonka kanssa teini-ikäisenä tuli moneen kertaan kuunneltua tuota levyä. Biisejä löytyy joka elämäntilanteeseen, ja monet niistä tuovat mieleen erilaisia muistoja.
Minä en vieläkään uskalla heittäytyä flirttailun maailmaan. Saattaa johtua siitä että en osaa. Saattaa johtua siitä että pelkään sen seurauksia. Nyt vetäydyn takaisin kuoreeni, suljen silmäni ja uneksin..
Mutta pienen tärinänkin tässä ehti eilen saada aikaiseksi. Sonisphere. Hyvää musiikkia, aurinkoa, kavereita. Ja mikään ei muuten pilaa hyvää festaria niinkuin exä kera uuden hoidon. Ovat muuten kuulemma olleet jo helmikuusta "virallisesti parisuhteessa", mikä tarkoittaa pari kuukautta ennen kuin kakkosvaihetta oli edes mahdollista hakea.
Minua itseäni ärsyttää se, että annan itseni ärsyyntyä näistä jutuista. Haluaisin olla kylmä, hieman ylimielinen ja ylenkatseinen. Mutta en pysty. Minä elän ja tunnen, toisinaan vaikka en haluaisikaan. Hetken aikaa tunsin taas eläväni kuunnellessani Metallicaa. Mukana oli tuo miespuolinen ystävä, josta aiemminkin olen kertonut. Siis ystävä, ei mitään muuta. Jonka kanssa teini-ikäisenä tuli moneen kertaan kuunneltua tuota levyä. Biisejä löytyy joka elämäntilanteeseen, ja monet niistä tuovat mieleen erilaisia muistoja.
Minä en vieläkään uskalla heittäytyä flirttailun maailmaan. Saattaa johtua siitä että en osaa. Saattaa johtua siitä että pelkään sen seurauksia. Nyt vetäydyn takaisin kuoreeni, suljen silmäni ja uneksin..
tiistai 29. toukokuuta 2012
Minä
Kesä. Vihreää, kuuman asfaltin tuoksu sateessa. Sininen rauha valoisassa kesäyössä. Kun aurinko paistaa tunnen eläväni vahvasti. Sateisena päivänä huomaan alakulon hiipivän ajatuksiin. Jännä juttu, tätä en ole koskaan aiemmin huomannut. Ehkä minä en ole ihan eheä vielä. Täytyy välillä miettiä kuka minä olen..
Minä. Sosiaalinen, naurava, ihmisten kanssa toimeen tuleva. Herjaa, läppää, naurua pientä yllytyshulluutta. Periaatteessa pelottava mutta kun oppii tuntemaan niin helposti lähestyttävä. Se mitä minä olen ulospäin. Sisällä on pidättyväinen, varuillaan oleva ihmisenkuvatus. Kauheaa on taistella ajoittain itsensä kanssa. Huomata kuinka tuo pidättyväisyys pyrkii ottamaan vallan. Sellainen minä en oikeasti ole. Mutta tällä hetkellä pelkään uutta rikkoutumista niin paljon että tuo puoli minusta pyrkii esiin.
Minä. Vaalenruskeat hiukset, vihreät silmät. Nenässä pisamia. Vartta 170 senttiä ja painoa 75 kiloa. Tatuointeja rakkaista asioista, arpia asfaltin kyntämisestä, huulessa patti halkeamisen seurauksena. Korvissa reiät mutta harvoin koruja. Jalassa farkut, päällä t-paita. Minä olen kovin tavallinen. En kovin yllättävä siis.
Minä. Lenkkipolulla juoksemassa. Kahvakuulaa riepottamassa. Rullaluistelemassa, pyöräilemässä paikasta toiseen. Rakkaissa lajeissa hikoilemassa. Näitä en vaihtaisi pois. Ne ovat minut pitäneet elossa. Ja pitävät edelleenkin.
Minä. Musiikkia ja elokuvia. Raskasta rokkia, heviä, reggaeta, suomipoppia, millä tuulella sitä sattuu olemaan. Hyllystä voin dvd-soittimeen valita niin piirretyn klassikkoelokuvan kuin sotaelokuvankin unohtamatta huikeita klassikoita 1900-luvun alulta. Kauhua en uskalla katsoa yksin kuin ilman ääniä ja päivällä.
Minä. Soutuveneessä, mato-onki kädessä. Puita pilkkomassa. Hiljaisuutta, takkatulta, villasukat. Punaviiniä, hyvää ruokaa. Luontoa en mihinkään vaihtaisi.
Minä. Kirjoja joissa on historiaa. Tai romantiikkaa. Jännitystä, mielikuvitusta. Tarinan lopun ja viimeiset sivut luen aina ennenkuin alan kirjaa lukemaan.
Minä. Niin kovin tavallinen. Tavallisen tyypin tavalliset haaveet. Meitä on täällä niin monta. Miksipä minä mitään kiinnostusta herättäisin....
Minä. Sosiaalinen, naurava, ihmisten kanssa toimeen tuleva. Herjaa, läppää, naurua pientä yllytyshulluutta. Periaatteessa pelottava mutta kun oppii tuntemaan niin helposti lähestyttävä. Se mitä minä olen ulospäin. Sisällä on pidättyväinen, varuillaan oleva ihmisenkuvatus. Kauheaa on taistella ajoittain itsensä kanssa. Huomata kuinka tuo pidättyväisyys pyrkii ottamaan vallan. Sellainen minä en oikeasti ole. Mutta tällä hetkellä pelkään uutta rikkoutumista niin paljon että tuo puoli minusta pyrkii esiin.
Minä. Vaalenruskeat hiukset, vihreät silmät. Nenässä pisamia. Vartta 170 senttiä ja painoa 75 kiloa. Tatuointeja rakkaista asioista, arpia asfaltin kyntämisestä, huulessa patti halkeamisen seurauksena. Korvissa reiät mutta harvoin koruja. Jalassa farkut, päällä t-paita. Minä olen kovin tavallinen. En kovin yllättävä siis.
Minä. Lenkkipolulla juoksemassa. Kahvakuulaa riepottamassa. Rullaluistelemassa, pyöräilemässä paikasta toiseen. Rakkaissa lajeissa hikoilemassa. Näitä en vaihtaisi pois. Ne ovat minut pitäneet elossa. Ja pitävät edelleenkin.
Minä. Musiikkia ja elokuvia. Raskasta rokkia, heviä, reggaeta, suomipoppia, millä tuulella sitä sattuu olemaan. Hyllystä voin dvd-soittimeen valita niin piirretyn klassikkoelokuvan kuin sotaelokuvankin unohtamatta huikeita klassikoita 1900-luvun alulta. Kauhua en uskalla katsoa yksin kuin ilman ääniä ja päivällä.
Minä. Soutuveneessä, mato-onki kädessä. Puita pilkkomassa. Hiljaisuutta, takkatulta, villasukat. Punaviiniä, hyvää ruokaa. Luontoa en mihinkään vaihtaisi.
Minä. Kirjoja joissa on historiaa. Tai romantiikkaa. Jännitystä, mielikuvitusta. Tarinan lopun ja viimeiset sivut luen aina ennenkuin alan kirjaa lukemaan.
Minä. Niin kovin tavallinen. Tavallisen tyypin tavalliset haaveet. Meitä on täällä niin monta. Miksipä minä mitään kiinnostusta herättäisin....
tiistai 15. toukokuuta 2012
Kranttuilijan dilemma
Tässä olen hieman miettinyt miehiä. Ja sitä millaisen miehen ehkä haluaisin. Enkä nyt paneudu ulkomuotoon, ammattiin tai muuhun vastaavaan, vaan sinkkumiehiin jotka jollain tasolla saattaisi kiinnostaa.
Tällä hetkellä jaan heidät kahteen kategoriaan. Tavallaan. Eronneet ja sinkut. Eronneiden kastia tässä edustavat miehet joilla on lapsia. Eli vaikka varmasti lähestulkoon jokainen kaksilahkeinen onkin todellisuudessa eronnut, tässä minulle eronneita edustavat ne, jotka ovat olleet avo- tai avioliitossa, tai välttämättä niissäkään, mutta riittävän vakavassa parisuhteessa hankkiakseen lapsia. Voisi siis kuvitella että ainakin jollain tasolla fiksuja ja turvallisia miehiä. Mutta. Se suuri Mutta. Minä en halua muiden lapsia, ikävä kyllä. Vaikka pidänkin lapsista, ja ainakin joskus halusin omiakin, en näe itseäni äitipuolena. Mielestäni lasten kasvatus on vanhempien tehtävä, ja kolme kasvattajaa ei onnistu millään. Toisaalta jos jonkun kaksilahkeisen kanssa joskus löisi hynttyyt yhteen ja joku tenava siinä pyörisi edellisestä suhteesta, tuntisin itseni todennäköisesti tietyllä tavalla ulkopuoliseksi koska en voi päättää/kommentoida lapsen kasvatuksesta silloin kun se ei ole omani. Enkä halua tässä vaiheessa enää toimittaa lapsenvahdin virkaakaan. Tällä tarkoitan siis sitä että toimin viihdyttäjänä ilman auktoriteettiä. Ja tietysti suhteeseen liittyy vielä se kuuluisa exäkin...
Mitä jää jäljelle? Oma ikäluokka, + viisi vuotta lisää. Siis sinkkumiehet 30-35 v. Ja jos siis tuon ikäinen mies ei ole vakavassa parisuhteessa tai eronnut, siinähän täytyy olla joku perustavanlaatuinen vika, eikö? Miksi se ei kelpaa kenellekään? Miksi sen pitäisi kelvata minulle? Enkai minä halua jämää joka ei kelpaa kellekään. Vai pitäisiköhän sitä hieman löysätä kriteerejä.. Ihmeellisiä asioita sitä liikkuu pienen ihmisen päässä.
Ja etenkin kun ajatuksissaan vielä toteaa että kuinka herkullinen saalis itse on; eronnut, lapseton kolmekymppinen. Just joo, varmasti jokapojan unelma.. vikalista on siis ilmeisen pitkä..
Tällä hetkellä jaan heidät kahteen kategoriaan. Tavallaan. Eronneet ja sinkut. Eronneiden kastia tässä edustavat miehet joilla on lapsia. Eli vaikka varmasti lähestulkoon jokainen kaksilahkeinen onkin todellisuudessa eronnut, tässä minulle eronneita edustavat ne, jotka ovat olleet avo- tai avioliitossa, tai välttämättä niissäkään, mutta riittävän vakavassa parisuhteessa hankkiakseen lapsia. Voisi siis kuvitella että ainakin jollain tasolla fiksuja ja turvallisia miehiä. Mutta. Se suuri Mutta. Minä en halua muiden lapsia, ikävä kyllä. Vaikka pidänkin lapsista, ja ainakin joskus halusin omiakin, en näe itseäni äitipuolena. Mielestäni lasten kasvatus on vanhempien tehtävä, ja kolme kasvattajaa ei onnistu millään. Toisaalta jos jonkun kaksilahkeisen kanssa joskus löisi hynttyyt yhteen ja joku tenava siinä pyörisi edellisestä suhteesta, tuntisin itseni todennäköisesti tietyllä tavalla ulkopuoliseksi koska en voi päättää/kommentoida lapsen kasvatuksesta silloin kun se ei ole omani. Enkä halua tässä vaiheessa enää toimittaa lapsenvahdin virkaakaan. Tällä tarkoitan siis sitä että toimin viihdyttäjänä ilman auktoriteettiä. Ja tietysti suhteeseen liittyy vielä se kuuluisa exäkin...
Mitä jää jäljelle? Oma ikäluokka, + viisi vuotta lisää. Siis sinkkumiehet 30-35 v. Ja jos siis tuon ikäinen mies ei ole vakavassa parisuhteessa tai eronnut, siinähän täytyy olla joku perustavanlaatuinen vika, eikö? Miksi se ei kelpaa kenellekään? Miksi sen pitäisi kelvata minulle? Enkai minä halua jämää joka ei kelpaa kellekään. Vai pitäisiköhän sitä hieman löysätä kriteerejä.. Ihmeellisiä asioita sitä liikkuu pienen ihmisen päässä.
Ja etenkin kun ajatuksissaan vielä toteaa että kuinka herkullinen saalis itse on; eronnut, lapseton kolmekymppinen. Just joo, varmasti jokapojan unelma.. vikalista on siis ilmeisen pitkä..
torstai 10. toukokuuta 2012
Mitä minä haluan elämältä?
Viimeisen puolen vuoden aikana olen tutustunut muutamaan uuteen ihmiseen, joista pari aikuista naista on jäänyt mieleen sanomisillaan. Kumpikin, toisistaan tietämättään minut pari kertaa tavattuaan ovat todenneet minulle suoraan kaartelematta, "tiedätkö, sinusta voi tulla mitä vaan". Toisin sanoen ymmärrän siis tehneeni vaikutuksen heihin olemuksellani ja persoonallisuudellani. Etenkin kun kyseessä on ihmiset jotka eivät oikeasti minua tunne.
Mutta. Minusta ei tullut sitä mitä minä halusin. Halusin olla vaimo, äiti. Perheellinen. Asua mukavassa kodissa, laittaa ruokaa ja harrastaa. Halusin opettaa lapsilleni asioita joita äiti ja mummu ovat minulle opettaneet. Olla heille turvana niinkuin isäni on minulle ollut. Sitä minä halusin. Sitä minä en saanut.
Nyt olen miettinyt, haluanko elämältäni ehkä jotain muuta. Olen tavallaan hylännyt edellä mainitut asiat. Eilen töistä kotiin matkatessani mietin, entä jos haluan matkustella. Rahaa minulla ei siihen ole, mutta jos oikein säästän... .. voisin mennä jonnekin mikä kiehtoo. Vielä en tiedä mikä se paikka olisi. Tai tiedän. Se on saunamökki veden äärellä. Puulämmitteinen, ilman sähköä ja juoksevaa vettä. Vihreää ja linnunlaulua. Sitä oli, se on nyt mennyt. Jos siihen palaan, tuntuu se jollain tasolla siltä että yritän korvata menettämääni. Ehkäpä tässä on juuri siitä kyse, niin avoimesti kerroin haaveistani ja unelmistani. Siitä mistä nautin. Ja ne asiat tuntuvat nyt raiskatuilta. Karmeasti sanottu, mutta ehkä kaikkein kuvaavin. Siis nimen omaan, jotenkin sellainen että niitä asioita ei enää halua samalla tavalla vaikkakin niitä ikävöi.
Mitä minä haluan elämältä? En tiedä. En osaa haluta asioita vain koska ne ovat trendikkäitä tai arvostettuja. Mutta en halua haluta enää niitä asioita joita aiemmin halusin. Ehkä sen takia että minä en kelvannut sellaisena kuin minä olen? Toisaalta mitä saavutan jos yritän muuttaa itseäni? Niin juuri, tuskin mitään.
Lapset. Olen aina rakastanut lapsia. Yläasteella olin tet-harjoitteluissa päiväkodeissa. Vahdin lapsia vapaa-ajallani pientä palkkiota vastaan. Vedin kerhoja ja lasten harrastusryhmiä. Tänään kadulla on näkynyt paljon pallomahoja. Mikä toki sai ajattelemaan että minun piti olla tuossa.. Minustakin piti tulla äiti. Ikää tulee koko ajan enemmän ja tuokin haave liukuu kauemmaksi. Ja totta vie on näistä se joka saa nytkin kyyneleet silmiin.
Nyt juuri on sellainen hetki, että tekisi mieli käpertyä kerälle ja odottaa että joku silittäisi päätä. Mutta ei auta. Kukaan ei tee niin. Minä en tiedä mitä haluan elämältäni, joten taidan mennä katsomaan jääkiekkoa...
Mutta. Minusta ei tullut sitä mitä minä halusin. Halusin olla vaimo, äiti. Perheellinen. Asua mukavassa kodissa, laittaa ruokaa ja harrastaa. Halusin opettaa lapsilleni asioita joita äiti ja mummu ovat minulle opettaneet. Olla heille turvana niinkuin isäni on minulle ollut. Sitä minä halusin. Sitä minä en saanut.
Nyt olen miettinyt, haluanko elämältäni ehkä jotain muuta. Olen tavallaan hylännyt edellä mainitut asiat. Eilen töistä kotiin matkatessani mietin, entä jos haluan matkustella. Rahaa minulla ei siihen ole, mutta jos oikein säästän... .. voisin mennä jonnekin mikä kiehtoo. Vielä en tiedä mikä se paikka olisi. Tai tiedän. Se on saunamökki veden äärellä. Puulämmitteinen, ilman sähköä ja juoksevaa vettä. Vihreää ja linnunlaulua. Sitä oli, se on nyt mennyt. Jos siihen palaan, tuntuu se jollain tasolla siltä että yritän korvata menettämääni. Ehkäpä tässä on juuri siitä kyse, niin avoimesti kerroin haaveistani ja unelmistani. Siitä mistä nautin. Ja ne asiat tuntuvat nyt raiskatuilta. Karmeasti sanottu, mutta ehkä kaikkein kuvaavin. Siis nimen omaan, jotenkin sellainen että niitä asioita ei enää halua samalla tavalla vaikkakin niitä ikävöi.
Mitä minä haluan elämältä? En tiedä. En osaa haluta asioita vain koska ne ovat trendikkäitä tai arvostettuja. Mutta en halua haluta enää niitä asioita joita aiemmin halusin. Ehkä sen takia että minä en kelvannut sellaisena kuin minä olen? Toisaalta mitä saavutan jos yritän muuttaa itseäni? Niin juuri, tuskin mitään.
Lapset. Olen aina rakastanut lapsia. Yläasteella olin tet-harjoitteluissa päiväkodeissa. Vahdin lapsia vapaa-ajallani pientä palkkiota vastaan. Vedin kerhoja ja lasten harrastusryhmiä. Tänään kadulla on näkynyt paljon pallomahoja. Mikä toki sai ajattelemaan että minun piti olla tuossa.. Minustakin piti tulla äiti. Ikää tulee koko ajan enemmän ja tuokin haave liukuu kauemmaksi. Ja totta vie on näistä se joka saa nytkin kyyneleet silmiin.
Nyt juuri on sellainen hetki, että tekisi mieli käpertyä kerälle ja odottaa että joku silittäisi päätä. Mutta ei auta. Kukaan ei tee niin. Minä en tiedä mitä haluan elämältäni, joten taidan mennä katsomaan jääkiekkoa...
maanantai 7. toukokuuta 2012
Minä tarvitsen uusia muistoja
Niin. Siinäpä se on kaikessa yksinkertaisuudessaan. Tällä hetkellä kun mietin hetkiä jolloin olen ollut onnellinen, on tapahtunut jotain erikoista tai muuta vastaavaa siihen liittyy aina henkilö jota en enää halua ajatella. Toisaalta tämä on tietysti ihan normaalia kun ottaa huomioon että takana on yhdentoista vuoden suhde, ja suuria asioita.
Toisaalta huomaan, että tosiaan kaikkiin isoihin juttuihin olen sotkenut hänet, tai hän on läsnä. "Hienoja" muistoja jotka olisivat vain minun en tunnu muistavan. Ja sepäs ahdistaa. Toisaalta se kertoo myös minun persoonallisuudestani, olen aina ollut ihminen joka haluaa jakaa hyvät asiat ja kauniit hetket. Ehkä minulta puuttuu sen verran itsekkyyttä.
Onko olemassa edes sellaisia muistoja, jotka voisivat olla vain yhden ihmisen? Toki, jos lähtisin esim. matkalle yksin niistä muistoista tulisi minun omiani. Mutta saman tien, nyt jo, mietin kuinka paljon hauskempaa olisi muistella tuota jonkun kanssa. Olettaen tietysti että sitä haluaa joskus muistella..
Minä todella tarvitsen uusia muistoja, jotka saavat minut hymyilemään ja ajattelemaan kuinka hauskaa silloin oli ja kuinka onnellinen silloin olin. Vaikka puolessa vuodessa on paljon tapahtunut, sellaisia hetkiä ei vielä ole ollut. Vaikkakin vuoristoradan kyyti on tasaantunut, tunnen edelleen olevani hieman sumussa. Ehkä se johtuu siitä etten uskalla. Heittäytyä hetkeen. Vaikka paljon olenkin tehnyt, olen saavuttanut asioita joista voin olla iloinen, mutta jotakin puuttuu. Todellisuudessa en tiedä onko ne muistot vai minun uskallus.
Toivottavasti kesä korjaa asian....
"The first step to getting the things you want out of life is this: Decide what you want."
Toisaalta huomaan, että tosiaan kaikkiin isoihin juttuihin olen sotkenut hänet, tai hän on läsnä. "Hienoja" muistoja jotka olisivat vain minun en tunnu muistavan. Ja sepäs ahdistaa. Toisaalta se kertoo myös minun persoonallisuudestani, olen aina ollut ihminen joka haluaa jakaa hyvät asiat ja kauniit hetket. Ehkä minulta puuttuu sen verran itsekkyyttä.
Onko olemassa edes sellaisia muistoja, jotka voisivat olla vain yhden ihmisen? Toki, jos lähtisin esim. matkalle yksin niistä muistoista tulisi minun omiani. Mutta saman tien, nyt jo, mietin kuinka paljon hauskempaa olisi muistella tuota jonkun kanssa. Olettaen tietysti että sitä haluaa joskus muistella..
Minä todella tarvitsen uusia muistoja, jotka saavat minut hymyilemään ja ajattelemaan kuinka hauskaa silloin oli ja kuinka onnellinen silloin olin. Vaikka puolessa vuodessa on paljon tapahtunut, sellaisia hetkiä ei vielä ole ollut. Vaikkakin vuoristoradan kyyti on tasaantunut, tunnen edelleen olevani hieman sumussa. Ehkä se johtuu siitä etten uskalla. Heittäytyä hetkeen. Vaikka paljon olenkin tehnyt, olen saavuttanut asioita joista voin olla iloinen, mutta jotakin puuttuu. Todellisuudessa en tiedä onko ne muistot vai minun uskallus.
Toivottavasti kesä korjaa asian....
"The first step to getting the things you want out of life is this: Decide what you want."
torstai 3. toukokuuta 2012
Kolme kiveä
Kolme kiveä
Panivat syntymässä kiven sydämeen
ettei sydän olisi liian kevyt,
lähtisi lentoon
Panivat leipoessa kiven leipään
ettei totuus
syödessäkään unohtuisi
Panivat matkaan lähtiessä kiven kenkään
ettei tiellä turhaan tanssittaisi
Kauas oli lennettävä
Paljon oli unohdettava
Hullun lailla oli tanssittava
- Tommy Tabermann
Panivat syntymässä kiven sydämeen
ettei sydän olisi liian kevyt,
lähtisi lentoon
Panivat leipoessa kiven leipään
ettei totuus
syödessäkään unohtuisi
Panivat matkaan lähtiessä kiven kenkään
ettei tiellä turhaan tanssittaisi
Kauas oli lennettävä
Paljon oli unohdettava
Hullun lailla oli tanssittava
- Tommy Tabermann
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)