Viimeisen puolen vuoden aikana olen tutustunut muutamaan uuteen ihmiseen, joista pari aikuista naista on jäänyt mieleen sanomisillaan. Kumpikin, toisistaan tietämättään minut pari kertaa tavattuaan ovat todenneet minulle suoraan kaartelematta, "tiedätkö, sinusta voi tulla mitä vaan". Toisin sanoen ymmärrän siis tehneeni vaikutuksen heihin olemuksellani ja persoonallisuudellani. Etenkin kun kyseessä on ihmiset jotka eivät oikeasti minua tunne.
Mutta. Minusta ei tullut sitä mitä minä halusin. Halusin olla vaimo, äiti. Perheellinen. Asua mukavassa kodissa, laittaa ruokaa ja harrastaa. Halusin opettaa lapsilleni asioita joita äiti ja mummu ovat minulle opettaneet. Olla heille turvana niinkuin isäni on minulle ollut. Sitä minä halusin. Sitä minä en saanut.
Nyt olen miettinyt, haluanko elämältäni ehkä jotain muuta. Olen tavallaan hylännyt edellä mainitut asiat. Eilen töistä kotiin matkatessani mietin, entä jos haluan matkustella. Rahaa minulla ei siihen ole, mutta jos oikein säästän... .. voisin mennä jonnekin mikä kiehtoo. Vielä en tiedä mikä se paikka olisi. Tai tiedän. Se on saunamökki veden äärellä. Puulämmitteinen, ilman sähköä ja juoksevaa vettä. Vihreää ja linnunlaulua. Sitä oli, se on nyt mennyt. Jos siihen palaan, tuntuu se jollain tasolla siltä että yritän korvata menettämääni. Ehkäpä tässä on juuri siitä kyse, niin avoimesti kerroin haaveistani ja unelmistani. Siitä mistä nautin. Ja ne asiat tuntuvat nyt raiskatuilta. Karmeasti sanottu, mutta ehkä kaikkein kuvaavin. Siis nimen omaan, jotenkin sellainen että niitä asioita ei enää halua samalla tavalla vaikkakin niitä ikävöi.
Mitä minä haluan elämältä? En tiedä. En osaa haluta asioita vain koska ne ovat trendikkäitä tai arvostettuja. Mutta en halua haluta enää niitä asioita joita aiemmin halusin. Ehkä sen takia että minä en kelvannut sellaisena kuin minä olen? Toisaalta mitä saavutan jos yritän muuttaa itseäni? Niin juuri, tuskin mitään.
Lapset. Olen aina rakastanut lapsia. Yläasteella olin tet-harjoitteluissa päiväkodeissa. Vahdin lapsia vapaa-ajallani pientä palkkiota vastaan. Vedin kerhoja ja lasten harrastusryhmiä. Tänään kadulla on näkynyt paljon pallomahoja. Mikä toki sai ajattelemaan että minun piti olla tuossa.. Minustakin piti tulla äiti. Ikää tulee koko ajan enemmän ja tuokin haave liukuu kauemmaksi. Ja totta vie on näistä se joka saa nytkin kyyneleet silmiin.
Nyt juuri on sellainen hetki, että tekisi mieli käpertyä kerälle ja odottaa että joku silittäisi päätä. Mutta ei auta. Kukaan ei tee niin. Minä en tiedä mitä haluan elämältäni, joten taidan mennä katsomaan jääkiekkoa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti