Mitä minä haluan elämältä?

Viimeisen puolen vuoden aikana olen tutustunut muutamaan uuteen ihmiseen, joista pari aikuista naista on jäänyt mieleen sanomisillaan. Kumpikin, toisistaan tietämättään minut pari kertaa tavattuaan ovat todenneet minulle suoraan kaartelematta, "tiedätkö, sinusta voi tulla mitä vaan". Toisin sanoen ymmärrän siis tehneeni vaikutuksen heihin olemuksellani ja persoonallisuudellani. Etenkin kun kyseessä on ihmiset jotka eivät oikeasti minua tunne.

Mutta. Minusta ei tullut sitä mitä minä halusin. Halusin olla vaimo, äiti. Perheellinen. Asua mukavassa kodissa, laittaa ruokaa ja harrastaa. Halusin opettaa lapsilleni asioita joita äiti ja mummu ovat minulle opettaneet. Olla heille turvana niinkuin isäni on minulle ollut. Sitä minä halusin. Sitä minä en saanut.

Nyt olen miettinyt, haluanko elämältäni ehkä jotain muuta. Olen tavallaan hylännyt edellä mainitut asiat. Eilen töistä kotiin matkatessani mietin, entä jos haluan matkustella. Rahaa minulla ei siihen ole, mutta jos oikein säästän... .. voisin mennä jonnekin mikä kiehtoo. Vielä en tiedä mikä se paikka olisi. Tai tiedän. Se on saunamökki veden äärellä. Puulämmitteinen, ilman sähköä ja juoksevaa vettä. Vihreää ja linnunlaulua. Sitä oli, se on nyt mennyt. Jos siihen palaan, tuntuu se jollain tasolla siltä että yritän korvata menettämääni. Ehkäpä tässä on juuri siitä kyse, niin avoimesti kerroin haaveistani ja unelmistani. Siitä mistä nautin. Ja ne asiat tuntuvat nyt raiskatuilta. Karmeasti sanottu, mutta ehkä kaikkein kuvaavin. Siis nimen omaan, jotenkin sellainen että niitä asioita ei enää halua samalla tavalla vaikkakin niitä ikävöi.

Mitä minä haluan elämältä? En tiedä. En osaa haluta asioita vain koska ne ovat trendikkäitä tai arvostettuja. Mutta en halua haluta enää niitä asioita joita aiemmin halusin. Ehkä sen takia että minä en kelvannut sellaisena kuin minä olen? Toisaalta mitä saavutan jos yritän muuttaa itseäni? Niin juuri, tuskin mitään.

Lapset. Olen aina rakastanut lapsia. Yläasteella olin tet-harjoitteluissa päiväkodeissa. Vahdin lapsia vapaa-ajallani pientä palkkiota vastaan. Vedin kerhoja ja lasten harrastusryhmiä. Tänään kadulla on näkynyt paljon pallomahoja. Mikä toki sai ajattelemaan että minun piti olla tuossa.. Minustakin piti tulla äiti. Ikää tulee koko ajan enemmän ja tuokin haave liukuu kauemmaksi. Ja totta vie on näistä se joka saa nytkin kyyneleet silmiin.

Nyt juuri on sellainen hetki, että tekisi mieli käpertyä kerälle ja odottaa että joku silittäisi päätä. Mutta ei auta. Kukaan ei tee niin. Minä en tiedä mitä haluan elämältäni, joten taidan mennä katsomaan jääkiekkoa...

Minä tarvitsen uusia muistoja

Niin. Siinäpä se on kaikessa yksinkertaisuudessaan. Tällä hetkellä kun mietin hetkiä jolloin olen ollut onnellinen, on tapahtunut jotain erikoista tai muuta vastaavaa siihen liittyy aina henkilö jota en enää halua ajatella. Toisaalta tämä on tietysti ihan normaalia kun ottaa huomioon että takana on yhdentoista vuoden suhde, ja suuria asioita.

Toisaalta huomaan, että tosiaan kaikkiin isoihin juttuihin olen sotkenut hänet, tai hän on läsnä. "Hienoja" muistoja jotka olisivat vain minun en tunnu muistavan. Ja sepäs ahdistaa. Toisaalta se kertoo myös minun persoonallisuudestani, olen aina ollut ihminen joka haluaa jakaa hyvät asiat ja kauniit hetket. Ehkä minulta puuttuu sen verran itsekkyyttä.

Onko olemassa edes sellaisia muistoja, jotka voisivat olla vain yhden ihmisen? Toki, jos lähtisin esim. matkalle yksin niistä muistoista tulisi minun omiani. Mutta saman tien, nyt jo, mietin kuinka paljon hauskempaa olisi muistella tuota jonkun kanssa. Olettaen tietysti että sitä haluaa joskus muistella..

Minä todella tarvitsen uusia muistoja, jotka saavat minut hymyilemään ja ajattelemaan kuinka hauskaa silloin oli ja kuinka onnellinen silloin olin. Vaikka puolessa vuodessa on paljon tapahtunut, sellaisia hetkiä ei vielä ole ollut. Vaikkakin vuoristoradan kyyti on tasaantunut, tunnen edelleen olevani hieman sumussa. Ehkä se johtuu siitä etten uskalla. Heittäytyä hetkeen. Vaikka paljon olenkin tehnyt, olen saavuttanut asioita joista voin olla iloinen, mutta jotakin puuttuu. Todellisuudessa en tiedä onko ne muistot vai minun uskallus.

Toivottavasti kesä korjaa asian....

"The first step to getting the things you want out of life is this: Decide what you want."

Kolme kiveä

Kolme kiveä

Panivat syntymässä kiven sydämeen
ettei sydän olisi liian kevyt,
lähtisi lentoon
Panivat leipoessa kiven leipään
ettei totuus
syödessäkään unohtuisi
Panivat matkaan lähtiessä kiven kenkään
ettei tiellä turhaan tanssittaisi

Kauas oli lennettävä
Paljon oli unohdettava
Hullun lailla oli tanssittava

- Tommy Tabermann

Huojentunut olo

Maanantaiaamuna vein kakkosvaiheen paperin käräjäoikeuden kansliaan. Kanslia aukesi kahdeksalta, minä olin siellä kymmentä yli. Minun lisäkseni maanantaiaamuna siellä oli yksi kanslian työntekijä, siivooja ja postimies. Mielenkiintoinen kombo. Taisi olla meikäläisellä typerä virne naamalla kun hymyilytti vaan niin pirusti. Ja heltyihän tuo kanslistikin lopulta hymyilemään. Hain yksin nyt tämän toisen osion, tosiaan emme ole missään väleissä. Viimeksi olen kuullut exästä helmikuun puolivälissä, eikä ikävä ole ollut. Siis tokihan sitä menneisyyttä välillä miettii mutta en ole perään haikaillut.

Sieltä sitten suuntasin töihin. Samaan aikaan hieman haikea ja kuitenkin helpottunut olo. Nyt odottelen päätöstä jotta saan vielä nimiprosessin käynnistettyä.

Olen miettinyt että pitäisi kysyä muutamilta kavereilta että onko ero muuttanut minua. Tässä päivänä eräänä nimittäin mietin sitä, että luulen olevani aika pitkälle sama ihminen kuin ennenkin. Samanlainen rämäpää, naurava läpänheittäjä joka kuitenkin kykenee myös vakavaan keskusteluun. Teen samoja juttuja kuin ennenkin, poikkeuksena toki olen nähnyt kavereita enemmän kuin aiemmin. Siihen kun nyt on eri tavalla aikaa. Mutta muutoin en usko muuttuneeni kovinkaan paljoa. Mikä vain syventää minun ajatustani siitä, että kerran en kelvannut sellaisena kuin olen, olkoon ilman. Ehkäpä kelpaan jollekin muulle. Ja jos en kelpaa, on minulla juttuja joista nautin ja joita voin toteuttaa.

Ehkäpä on niin, että jos sydän on kiveä, ei siihen säröjä niin helposti tulekaan.

Jänishousu

En mennyt semisokkotapaamiseen joka oli järjestetty. Hommahan oli siis järjestetty niin, että paikalla olisi ollut kolme pariskuntaa, yksi sinkkumies ja minä. Minä olisin tuntenut siis isännän ja emännän, en ketään muita.  Muut tuntevat keskenään. Niin läpinäkyvä juttu ettei tolkkua. Ei hermo antanut periksi. Onneksi oli muuta ohjelmaa jo valmiiksi, niin homma hoitui nätisti. En ole ylpeä tästä, mutta jotenkin tällainen järkätty juttu ei tuntunut omalta.
 Withered roses dying on the ledge
A withered dreamer standing on the edge
You dream of love but you wake up to pain
You're better off to join in my game

Tänään päättyy eron I vaihe. Huomenaamulla paperi käräjäoikeuteen sisään ja II vaihe selväksi. Ironista tästä tekee se, että päivälleen tasan vuosi sitten palasimme häämatkalta etelän auringon alta. Juuri siltä samaiselta reissulta, jolla minusta tuntui, etten koskaan ole ollut niin onnellinen. Se tuntuu aika käsittämättömältä. Vuoteen on mahtunut niin valtavasti kaikenlaista. En osaa sanoa että hyvää ja pahaa, paha tuntuu olevan vallalla, vaikka katsonkin oppineeni asioista paljon. I'm just a loser in the game of love

En ehkä ole niin kyyninen kuin olisin kuvitellut olevani. Peruspessimistinä olin ajatellut että sellainen minusta tulee. Huomaan kuitenkin että ulospäin olen se älytöntä läppää heittävä, naurava rämäpää joka olen ennenkin ollut. Sisälläni tiedän kuitenkin samaan aikaan että en luota uusiin ihmisiin. Ne jotka tunnen ja jotka ovat lähelläni, heihin luotan kuin kallioon. :) Rise to fame — time will come...

Pääsiäisseikkailu ja ystäväterapiaa

Tein pääsiäisen kunniaksi pikavisiitin parin ystävän luokse. Huomasin nauttivani matkanteosta yllättävän paljon, auto kiisi pitkin sulaa tietä ja stereoista jyskytti hyvä musiikki. Mukava tunnin irtautuminen omaan oleskeluun.

Perillä oli tiedossa siis kavereita, ruokaa ja juomaa. Tämä siis itseasiassa oli ystäväpariskunta jonka luokse menin. Mukavaa höpöttelyä ja harrastusjuttujen pohdiskelua. Ja terapiaa. Yhtäkkiä emäntä lykkäsi käteeni sakset ja katosi keittiöstä. Ja tuli takaisin kiitoskortin kanssa. Meidän hääkuva.. ja totesi että pistä silputen. Ja minähän pistin. :D Hymyssä suin iskin ruokailun päätteeksi sakset korttiin ja silppusin. Pöydän toiselta puolelta isäntä totesi hiljaisella ja vakaalla äänellä; "aika pieneksi menee..." joka sai minut vain hymyilemään leveämmin. Lopuksi totesin että nyt tää pitäisi vielä polttaa. Ja niinhän tehtiin. Pihalle kulhon kanssa, kuvan rippeet sinne, vähän sanomalehteä ja tulitikulla tulta perään. Niin ja isäntä varmisti kyllä vielä lopputuloksen hiuslakan avulla, johon totesin että enpäs ole koskaan tuotakaan nähnyt, kiltisti olen noudattanut sitä kieltoa siellä purkin kyljessä. Kylläpä teki hyvää. Samalla he totesivat että nyt alkaa uusi elämä, ja loppuvat statuspäivitykset entisestä elämästä. Tähän nurisin että yksi saattaa tulla vielä kun viikon päästä tulee lupa hakea kakkosvaihetta. :)

Lautapelien, juoman ja jääkiekon jälkeen nukutti mainiosti, nukuin paremmin kuin aikoihin. Tänään kotiin ajellessa aurinko paistoi ja hymy oli jälleen herkässä. Tunsin olevani taas oma itseni, todella pitkästä aikaa. Ystävien luona olin juuri se joka olen. Minun ei tarvinnut yrittää olla mitään muuta. Ei vahva, ei romahtaa. Ei tarvinnut miettiä mitä he ajattelevat. Eivätkä he pohtineet että koska romahdan tai voiko jostain tietystä asiasta puhua vai pitääkö olla hiljaa. Pala normaalia elämää vilahti tässä vuorokaudessa. Ja sitä olen huomaamattani kaivannut.

joutuu "sokkotreffeille"?

Eräs kamu on nyt päättänyt että hänen tutustaan ja minusta tulisi hyvä pari. Ja puuhaa nyt sitten illanistujaisia johon on kutsuttu porukkaa. Heidän "normiporukkansa" plus minä. Kuinka läpinäkyvää. Ja tokihan siellä on infottu, että hei, mulla on sille nainen. Tämä aiheuttaa ahdistusta. Toisaalta olisi kiva tutustua uusiin ihmisiin, mutta ei tällaisissa merkeissä. Jos feidaan koko homman niin kuinka paskamaisen kuvan se antaa minusta? Kuinka paskamaisen kuvan antaa se, että menen sinne ja häippäsen jos seura ei olekaan mieleistä? Ihan vaan koska en jaksa olla näyttelykoira joka menee näytille sillä ajatuksella että sattuisinko kelpaamaan jollekulle. Toisaalta en halua sen toisen osapuolenkaan tuntevan samalla tavalla.

Olen kyllä miettinyt että saisin kyllä tehtyä uskomattoman hyvän, lähtemättömän vaikutuksen varmasti. "Hei, minä olen ... ja haen ylihuomenna avioeron toista osaa. Eikö ookki upeeta! Miltäs sun elämäs tällä hetkellä näyttää?". Ei hyvää päivää. :D Toisaalta, siinä vois testata toisen osapuolen sanavalmiutta ja huumorintajua. :P

Onneksi minulla on jo suunnitelmia sille päivälle. Mahdollisesti voin mennä käväisemään jos on sellainen fiilis. Toisaalta ei tartte mennä jos ahdistus kasvaa liian suureksi. Mitäpä tehdä, ei tiedä vielä...