Tein pääsiäisen kunniaksi pikavisiitin parin ystävän luokse. Huomasin nauttivani matkanteosta yllättävän paljon, auto kiisi pitkin sulaa tietä ja stereoista jyskytti hyvä musiikki. Mukava tunnin irtautuminen omaan oleskeluun.
Perillä oli tiedossa siis kavereita, ruokaa ja juomaa. Tämä siis itseasiassa oli ystäväpariskunta jonka luokse menin. Mukavaa höpöttelyä ja harrastusjuttujen pohdiskelua. Ja terapiaa. Yhtäkkiä emäntä lykkäsi käteeni sakset ja katosi keittiöstä. Ja tuli takaisin kiitoskortin kanssa. Meidän hääkuva.. ja totesi että pistä silputen. Ja minähän pistin. :D Hymyssä suin iskin ruokailun päätteeksi sakset korttiin ja silppusin. Pöydän toiselta puolelta isäntä totesi hiljaisella ja vakaalla äänellä; "aika pieneksi menee..." joka sai minut vain hymyilemään leveämmin. Lopuksi totesin että nyt tää pitäisi vielä polttaa. Ja niinhän tehtiin. Pihalle kulhon kanssa, kuvan rippeet sinne, vähän sanomalehteä ja tulitikulla tulta perään. Niin ja isäntä varmisti kyllä vielä lopputuloksen hiuslakan avulla, johon totesin että enpäs ole koskaan tuotakaan nähnyt, kiltisti olen noudattanut sitä kieltoa siellä purkin kyljessä. Kylläpä teki hyvää. Samalla he totesivat että nyt alkaa uusi elämä, ja loppuvat statuspäivitykset entisestä elämästä. Tähän nurisin että yksi saattaa tulla vielä kun viikon päästä tulee lupa hakea kakkosvaihetta. :)
Lautapelien, juoman ja jääkiekon jälkeen nukutti mainiosti, nukuin paremmin kuin aikoihin. Tänään kotiin ajellessa aurinko paistoi ja hymy oli jälleen herkässä. Tunsin olevani taas oma itseni, todella pitkästä aikaa. Ystävien luona olin juuri se joka olen. Minun ei tarvinnut yrittää olla mitään muuta. Ei vahva, ei romahtaa. Ei tarvinnut miettiä mitä he ajattelevat. Eivätkä he pohtineet että koska romahdan tai voiko jostain tietystä asiasta puhua vai pitääkö olla hiljaa. Pala normaalia elämää vilahti tässä vuorokaudessa. Ja sitä olen huomaamattani kaivannut.
kuulostaa hienolta. en voi lakata ihailemasta tätä tervettä asennettasi asiaan ja menneisyyteen! HIENOA! minäkin olen kova tyttö neuvomaan muita ja suustani pulppuaa toisinaan keskustelussa sitä miten analysoin tätä omaa eroani aikuismaisesti ja miten olen oppinut sitä ja tätä ja oikeastaan olen tämän fiksun kuoren alla yksi pelokas tyttörukka joka kaipaa eksäänsä. säälittävää. saan ajoittain jo itseäni sen verran niskasta kiinni että tajuan että påaluuta menneisyyteen ei ole, enkä sitä haluakaan, ehkä minunkin pitäisi polttaa valokuvia tai repiä muistoja muuten vaan että tämä jotenkin konkretisoitui. elän itseasiassa hyvää elämää, kaikkea on mitä toivoa saattaa ja vähän yli ja silti tämän yhden ihmisen menetys tuntuu luissa ja ytimissä ja pidän tätä nykyistä olotilaani jotenkin "väliaikaisena" siihen asti kunnes joku tulee ja täyttää tyhjiön jonka hän jätti. enkä nyt edes tiedä tarkoitanko ihmissuhdetta/uutta ihmistä ja millaistakohan ihmettä minä tässä odotan. täytyy vissiin lukea tämä sun blogi vielä muutaman kerran läpi ja ottaa opiksi. olet tehnyt itsesi kanssa hyvää työtä!
VastaaPoista