Epävarmaa elämää.

Aika kuluu ja elämä menee eteenpäin. FB pyörii edelleen kuvioissa. Minulla on oma osoitteeni vaikka omassa sängyssä en ole juuri nukkunut.

Elämä tuntuu koko ajan hankalammalta kun sitä pyörittää pienessä mielessään. Tätäkö minä olen halunnut? Varpaillaan elämistä. Epävarmuutta. Oma paikka ei edelleenkään ole selvillä. Enkä tiedä selviääkö se. Vanhempi sisareni elää aikalailla samanlaista elämää miehensä kanssa. Kummallakin on omat osoitteensa. Vaikka ovat olleet jo vuosia yhdessä.

Mitään suunnitelmia ei ole. Ei sellaisista ole puhuttu. Ei yhteisestä elämästä, ei perheestä. Ei samasta osoitteesta. Toisaalta ne kysymykset kaivelevat. Toisaalta en halua edes kysyä. Niin kauan kuin minulla on takaportti auki, pääsen pakenemaan. Olen kysynyt itseltäni useasti miksi pitäisi paeta. Ja yhtä useasti olen itselleni vastannut että kipu on ollut liian kovaa. Toisaalta siitä on kyllä selvinnyt.. Ottamalla nuo asiat puheeksi sitä asettaa kai itsensä alttiiksi sille että voi sattua.

Miksi nämä asiat nyt pohdituttavat? Luonnollisesti, ympäriltä tursuaa kihloja ja vauvauutisia. Kenties tämä on jokin tarve kuulu siihen samaan laatikkoon kaikkien muiden yksilöiden kanssa..

Minun paikkani.

Olen kyllästynyt tähän sisuskaluja kalvavaan pelkoon.  Ahdistavaan tunteeseen ja päässä takovaan entäs jos. Omia ajatuksiahan  ne, miksi ne niin sitkeästi minua kuitenkin piinaavat vaikka haluan niistä eroon?

Viikonloppuna Miehen rakennuksella ehdin monasti olla omien ajatuksieni kanssa kahden. Useamman kerran mietin, miten erottaa että tämä on aitoa? Oikeaa? Luulin niin edelliselläkin kerralla. Haluaisin varmuuden. Mutta sitä ei taida millään saada.

Eilen illalla hän työnsi minut leikkisästi sivuun ja totesi että kakis asiaa pitää aina muistaa; älä koskaan mene portsarin ja hänen kahvikuppinsa väliin. Ja älä koskaan mene miehen ja hänen sohvansa väliin. Olin väsynyt ja halauksen  tarpeessa. Mies jäi sohvalle, itse menin nukkumaan. Asia harmitti kovin ja pohdin lopulta myös sitä, mikä on minun paikkani. Minun paikkani on jossain kaukana. Lapsen (tietenkin, en muuta oletakaan), koiran (no joo, paljon on se pieni eläin pitkän elämänsä aikana nähnyt ja kuullut) ja nyt sohvan jälkeen. Vaikka tuo olikin vitsiksi tarkoitettu, tuntui se puolittain todelta.

Tiedän että tarkoitus ei ollut loukata, mutta on vaan asia joka minuun kolahtaa kovasti. Tällaisten asioiden takia tuntuu että otan isoja askelia takaisinpäin omaan kuoreeni. Toisaalta se samalla vahvisti tunnetta että minun ei tarvitse enää uhrata minulle tärkeitä asioita toisen vuoksi. Ei enää, se on tehty jo.

Ehkä minun paikkani vielä löytyy.

Kaksi vuotta.

Tänään. Päivälleen. Kaksi vuotta. Kahteen vuoteen on mahtunut paljon asioita. Mitä niistä on jäänyt mieleen? Vuoden sisään kolme muuttoa. Tavaroiden läpi käymistä, järjestelyä ja sijoittelua. Lopultakin tavaraa on vielä liikaa. Viimenen muutto 11 kuukautta sitten juuri valmistuneeseen omaan ihanaan kotiin. Asia jota arvostan suuresti, mutta hyödynnän aivan liian vähän.

Kahteen vuoteen mahtuu kaksi miestä. Toinen KesäKolli, toinen FB. KesäKolli oli tietoisesti itsetunnon nostatusta vaikka epätoivoisen naisen mieli jossain kohdassa janosi lisää jotain mitä ei ollut saatavilla. FB oli ja on edelleenkin puolestaan turvallisuutta. Mutta myös pelkoa.

Tämän kahden vuoden sisään on mahtunut myös vanhan yrityksen pyörittämistä, luonnollisesti. Mutta myös uusi, enemmän harrastustoimintana kulkeva yrittäjyys jota voi tehdä  varsin vapaasti silloin kun siltä tuntuu. Lisätienisti ei missään tapauksessa ole huono asia.

Elokuussa urheilijaelämäni saavutti tähänastisen huippunsa. Kolmas maaedustus toi painavaa tavaraa kaappiin, joskin se kirkkain jäi saavuttamatta. Matka tähän saavutukseen kesti itseasiassa lähes sen kaksi vuotta, sillä ajatus maajoukkuepaikan tavoittelusta syttyi tammikuussa 2012.

Kahden vuoden aikana tietyt ystävyyssiteet ovat vain vahvistuneet. Mukaan luettuna Paras Ystävä sekä Hyvä Miespuoleinen Ystävä. Muutama tuttava on matkan varrella kadonnut, mutta mukaan on tullut myös kourallinen lisää.

Matkaan on mahtunut vuoristorataa, itkua, naurua, raivoa. 

Mitä minä olen kahden vuoden jälkeen? Ehdottomasti vahvempi. Tiedän selviäväni lähestulkoon mistä vaan, enkä usko sellaiseta estettä olevan jota en ylittäisi vaikka se sattuisi. Varovaisempi. Sormiaan ei tietentahtoen tahdo polttaa. Pelokkaampi. On asioita joita FB miehelle en edelleenkään uskalla puhua. Sillä se tarkottaisi sitä, että minä antautuisin täysin alttiiksi  haavoittamiselle enkä edelleenkään tiedä olenko koskaan halukas siihen enää.

Naisen mieli.

En ole koskaan ajatellut omaavani "perusnaisen" ajatusmaailmaa. Nalkuttavaa. Marttyyria. Jolle Minä on tärkeintä. mutta täytyy myöntää, että nyt kun tuossa synttäreitä vietin ja Mies ne kokonaan unohti, se tuntui yllättävän pahalta.

Hän on kertonut että ei huomaa jos hiukset leikataan tai hiustenväri muuttuu. Ja totta on, olen huomannut ettei hän huomaa. Se ei edes haittaa itseasiassa minua. Se on vaan jotain mikä on, ei sillä ole sen suurempaa merkitystä. Mutta hän unohti tosiaan synttärit. Ihan kokonaan. Ei onnitteluja, ei lahjaa, ei mitään. Naisen mieli, joka näköjään myös minun kovakalloni sisältä löytyy ihmetteli itsekseen että enpä taida siis juuri mitään merkitä. Kyllä. Juuri tuo klassinen kävi mielessä. En merkitse mitään, kun ei se edes muistanut.

Kohta vuoden verran on siis pyöritty yksissä. Joulu meni samaisissa merkeissä. Eli eihän nyt kyse siitä ole, ettenkö olisi tärkeä. Mutta kyllä se kummasti kävi mielessä. Nyt se vaan tarvitsee unohtaa ja ymmärtää että tämä kuuluu tähän suhteeseen.

Sitten kun.

Katselimme sohvalla ohjelmaa jossa ihmiset etsivät vanhempiaan. Kaksi adoptoitua etsivät äitiään, molemmat oli annettu adopitioon hankalassa tilanteessa hyvin nuorena.

Mies sanoi että identiteettiään etsivät. Sitä ketä he ovat. Siitä keskustelua sitten. Itse jotenkin ajattelen, että identiteetti muodostuu niistä tekijöistä ja siitä ympäristöstä, jotka ovat kasvussa ja kehityksessä läsnä. Tietääkö ihminen että ei kuulu jonnekin jos sitä ei hänelle kerrota? (poissuljettuna tietenkin selkeät esim. ulkonäölliset tekijät yms. ) Mielenkiitoinen keskustelu jonka mies päätti lauseeseen "et sä voi sitä ymmärtää kun sulla ei oo omaa lasta. Sitten kun sulla on lapsi, sä ymmärrät sen."

Voi olla. Sitten kun. En osannut tuohon mitään sanoa. Kysymystulva olisi ollut kovinkin suuri mutta se vaijentui tehokkaasti. Olisin kysynyt että oletko sinä siinä kuvassa? Jotenkin olen ymmärtänyt että ei välitä pikkulapsista, ja onhan se kai iänkin puolesta pikkuhiljaa karkaamassa oleva asia - meillä molemmilla.

Ehkä joskus uskallan sitä kysyä. Sitten kun. On rohkeutta. On uskallusta. Eikä enää pelkää särkymistä.

Polttamattomat Sillat.

Olin illalla baarissa Hyvän Miespuoleisen Ystävän kanssa. Baarissa  näin ex-mieheni siskonmiehen, jota en ollut nähnyt kunnolla pitkiin aikoihin. Ainoastaan niin, että on ehtinyt tervehtiä. Hyvä Miespuoleinen ystävä lähti kohti viimeistä kotiin vievää junaa, minä sanoin että jään vielä, käyn moikkaamassa Tuttua.

Kävin moikkaamassa. Pitkästä aikaa ehdimme jutella muutakin kuin perinteiset pikaisesti heitetyt moikat. Hän oli humalassa, minä vain pari nauttineena. Juteltiin kuulumisia. Vajaa kymmenen minuuttia. Lopuksi halasi minua muutamankin kerran. Kyynel nelikymppisen miehen silmässä ja toteamus "joistakin vanhoista asioista vain pitää enemmän. Ei mulla muuta, en mä muuta voi sanoa." Eikä hän sanonut. Vielä kerran halasin, kyynel omassakin silmässä poistuin.

Onneksi kaikkia siltoja ei tarvitse polttaa.

Onni.

Viikolla  ehdin itsekseni miettimään kuinka tällä hetkellä olen elämääni varsin tyytyväinen. On katto pään päällä, auto joka tarvittaessa liikuttaa, ruokaa jääkaapissa, työpaikka, harrastus. Ja Mies.

Olen siis taas mukana oravanpyörässä. Siinä, jossa normaalilla ihmisellä on parisuhde (parin suhteen sijaan..) ja elämän perusasiat hallinnassa. Tämä on se mikä minulle tekee turvallisen olon. Ehkä siksi myös näitä päivityksiä tulee pienellä viiveellä kun ei ole tarvetta purkaa itseään ja tuntojaan.

Yleensä sitä tulee miettineeksi mikä kaikki mättää. Liian pienet tulot, kiire, tekemättömät rästihommat, oma laiskuus. Viime aikoin olen yrittänyt miettiä mihin olen tyytyväinen ja silloin palaudun edellä mainittuihin asioihin. Olen onnellinen tästä aurinkoisesta syksystä, sinisestä taivaasta ja kellertyvistä puista. Sylistä johon voin käpertyä.

Just nyt, just tää, tää riittää mulle mainiosti.