Harmistus

Viikko sitten pikku loukkaantuminen. Pari lääkärissäkäyntiä ja nyt rajoitettua harjoittelua. Juuri nyt. Viikon olen ollut tekemättä mitään ja seinät kaatuu päälle. Ärsyttää. Kauden tärkeimmät kisat kahden viikon kuluttua. Ei mahda minkään. Täytyy antaa rauhassa parantua, jos haluan että paranee kunnolla. Toivottavasti paranee.

Viikonloppuna näin anopin yhteisessä tilaisuudessa. Olimme lähestulkoon kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut. Valitettavia uutisia kuulin myös sen puolen suvusta, mutta mitäpä minä siitä sen enempää. Tukekoot he nyt toisiaan, sillä minä tarvitsen vielä hieman tukea itse. Aina olen ollut itse se, jonka kanssa on voinut tulla puhumaan ja nojaamaan olkapäähän. Anoppia en ollut nähnyt joulun jälkeen, mielenkiintoista siis sinänsä. Katsotaan mitä tulevaisuus tekee.

Viikonloppuna katselin taas sinisiä silmiä. Oli ihan virkistävää. Hymyillä itsekseen ilman sen suurempaa tarkoitusta. Samaan aikaan eräs ystävä on päättänyt että hänellä on minulle mies, johon minun tulee tutustua. Ja sepä ei houkuta yhtään. Suorastaan ahdistaa.

Aurinko on sulattanut täältä jo lähes kaiken lumen. Samalla huomaan että olen itse sulanut. Vihaa on koko ajan vähemmän ja vähemmän, se muuttuu pikkuhiljaa välinpitämättömyydeksi. Pari viikkoa, sitten kakkosvaihe sisään ja minä olen virallisesti saanut otsaan leiman "eronnut". Kuinka upeaa. :P

Kevät todella tarkoittaa minulle näköjään uuden alkua. Huomaan etsiväni haaveilun aiheita, unelmia, sydämentykytyksiä. Nimenomaan sitä tunnetta, en varsinaisesti ihmistä, vaikka sitäkin toki kaipaan. Leikittelen ajatuksella halauksista ja hellistä hipaisuista. Huomaan sittenkin vielä uskovani rakkauteen, vaikka en tiedä onko sitä minulle enää olemassa.