Eilen vilkaisin profiiliani. Hetken tunsin itseni täysin ulkopuoliseksi, mietin puolikkaan sekunnin; olenko tuo todella minä. Olenko minä jo kohta kolmekymmentä? Olenko minä eronnut nainen? (Se muuten särähtää korvaan vaikka ihan normaalia tuntuu olevan tänäpäivänä..). Olenko minä ollut olemassa nuo 11 vuotta, vai elänyt jossain kuvitelmassa, sillä olen pystynyt painamaan ainakin toistaiseksi hyvin monet asiat pois mielestäni. Ehkä elän jonkinnäköistä kieltämisen vaihetta, tunnen olevani täysin ulkopuolinen omassa tilanteessani. Aivan kuin katselisin elämääni jonkun muun silmin.
Hetkeksi olen painanut oman tilanteeni taka-alalle ja auttanut suuren surun keskellä olevaa ystävääni. Tuntuu ihmeelliseltä olla jollekulle tärkeä, etenkin kun tämä ihminen on minulle tärkeä. Olemme olleet ystäviä lähes 25 vuotta, ja se on pitkä aika se.. Hän oli minun tukenani pari kuukautta sitten ja nyt on vastapalveluksen aika. Hänen menetyksensä vain on lopullista sorttia. Tämän myötä löysin sisältäni hetkeksi sen ihmisen joka on vähän aikaa ollut kadoksissa. Vein ruokaa, keitin kahvia. Istuin sohvalla seurana tv:tä katselemassa. Ihan vaan ettei tarvitse olla yksin. Vaikka kyseessä ei olekaan parisuhde, on mieletöntä huomata miten sanoja ei tarvita. Kumpikin tietää sanomatta. Ja minä tunsin olevani se ihminen joka olen ollut; välittävä, toisen parasta tahtova.
Ehkä minä vielä jonain päivänä olen kokonainen, mutta muuri ja vallihauta ovat vain vähän isommat...
keskiviikko 30. marraskuuta 2011
maanantai 28. marraskuuta 2011
Elämä huomauttaa
Sunnuntaina juttelin erään ystäväni kanssa. Hän on periaatteessa samassa tilanteessa kuin minä, mutta sillä toisella puolella. Hänestä mahdollisesti tulee se parisuhteen rikkoja.. Hän on rakastunut, ja toinen osapuoli on siis suhteessa. En kysellyt sen enempää asiasta, annoin hänen kertoa sen mitä kerrottavaa hänellä oli.
Pystyin yllättävän rauhallisesti ja järkevästi suhtautumaan tilanteeseen. Näin jälkikäteen ihmettelen että pysyin niinkin tyynenä. Olisin voinut tietysti todeta, että ajatteletko yhtään ja lähteä lätkimään. Mutta näin en siis tehnyt. Kuuntelin, mutta neuvoja en kyllä antanut. Kai jokaisen meistä on tehtävä omat virheensä. Mietin kyllä että sanonko, kuinka paljon he loukkaavat läheisiään.. Heidän tiiviissä piirissään tuo nimittäin kuulosti olevan jo ystävien tiedossa, ilmeisesti vaan parisuhteen toinen osapuoli ei kaiketi tiedä..
Se mikä ehkä tässä avasi minun silmiäni, on tuo heidä tilanteensa. Se kuinka riutuvalta ystäväni vaikutti kertoessaan tilanteesta ja ahdistuksestaan. Rakastuneena, peläten menettävänsä jotain mikä ei edes vielä ole hänen. Hän oli jo miettinyt kaikkien yhteyksien katkomista rakkautensa kohteeseen koska tämä ei ilmeisesti ole valmis pistämään omaa suhdettaan katkolle. Näin oletan, tarkkaa tietoa kun minulla ei ole. Minulle itselleni oma tilanteeni tuli puskista, rysäyksellä ja aiheutti toki kovan järkytyksen. Mutta entäpä kun toiset ovat kärvistelleet keskenään jo kuukausia? Ei kai sekään helppoa ole, tosin en sen suokaan olevan. Mutta mikä rooli on tuollaisella painostuksella, ja voiko siitä koskaan seurata mitään lopullisesti hyvää?
Tyrmistyneenä minun on kai vain todettava että tätä näköjään tapahtuu luvattoman paljon. Vanha sanonta kuuluu; Usko, toivo ja rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus. Minä epäilen. Luulen sen kuitenkin olevan toivo sillä rakkauden suuruuteen en enää usko..
Pystyin yllättävän rauhallisesti ja järkevästi suhtautumaan tilanteeseen. Näin jälkikäteen ihmettelen että pysyin niinkin tyynenä. Olisin voinut tietysti todeta, että ajatteletko yhtään ja lähteä lätkimään. Mutta näin en siis tehnyt. Kuuntelin, mutta neuvoja en kyllä antanut. Kai jokaisen meistä on tehtävä omat virheensä. Mietin kyllä että sanonko, kuinka paljon he loukkaavat läheisiään.. Heidän tiiviissä piirissään tuo nimittäin kuulosti olevan jo ystävien tiedossa, ilmeisesti vaan parisuhteen toinen osapuoli ei kaiketi tiedä..
Se mikä ehkä tässä avasi minun silmiäni, on tuo heidä tilanteensa. Se kuinka riutuvalta ystäväni vaikutti kertoessaan tilanteesta ja ahdistuksestaan. Rakastuneena, peläten menettävänsä jotain mikä ei edes vielä ole hänen. Hän oli jo miettinyt kaikkien yhteyksien katkomista rakkautensa kohteeseen koska tämä ei ilmeisesti ole valmis pistämään omaa suhdettaan katkolle. Näin oletan, tarkkaa tietoa kun minulla ei ole. Minulle itselleni oma tilanteeni tuli puskista, rysäyksellä ja aiheutti toki kovan järkytyksen. Mutta entäpä kun toiset ovat kärvistelleet keskenään jo kuukausia? Ei kai sekään helppoa ole, tosin en sen suokaan olevan. Mutta mikä rooli on tuollaisella painostuksella, ja voiko siitä koskaan seurata mitään lopullisesti hyvää?
Tyrmistyneenä minun on kai vain todettava että tätä näköjään tapahtuu luvattoman paljon. Vanha sanonta kuuluu; Usko, toivo ja rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus. Minä epäilen. Luulen sen kuitenkin olevan toivo sillä rakkauden suuruuteen en enää usko..
sunnuntai 27. marraskuuta 2011
Piti nukkua, mutta...
Pankista olivat taas yhteyksissä.. jälkipanttia tarkistetaan, sen jälkeen katsotaan lainalupausta.. Vielä en uskalla huokaista mutta vähän jo hymyilyttää. Ehkä minä kuitenkin jotenkin selviän tästä suurimmasta ongelmasta. Olisi aika mahtava joululahja kyllä.. Kai sitä saa vähän toivoa..
Perjantaina olin Helsingissä katsomassa Mokoman akustista keikkaa. Olipa loistava. Tykkäsin kovasti. Ja vaikka siitä sitten kolmen tunnin yöunilla mentiin seuraava päivä 13h:n toiminnot. Ei paha. Illalla ei sitten uni meinannutkaan tulla, liekö taas se pahin väsymys ohitettu, vai alkaakohan kroppa tottumaan siihen että unta ei vaan tule ihan niin paljoa. Kyllähän tässä vähän väsyttää juuri nytkin, mutta hyvin pystyy toimimaan. Koira kiukuttelee tuossa vieressä, kerroin sille äsken että tontut liikkuu ikkunan takana.. ei se uskonut ja jatkaa kiukuttelua :P
Tähän loppuun vähän Mokomaa. Kaunista. http://www.youtube.com/watch?v=tQTbWiBy5Eg
Perjantaina olin Helsingissä katsomassa Mokoman akustista keikkaa. Olipa loistava. Tykkäsin kovasti. Ja vaikka siitä sitten kolmen tunnin yöunilla mentiin seuraava päivä 13h:n toiminnot. Ei paha. Illalla ei sitten uni meinannutkaan tulla, liekö taas se pahin väsymys ohitettu, vai alkaakohan kroppa tottumaan siihen että unta ei vaan tule ihan niin paljoa. Kyllähän tässä vähän väsyttää juuri nytkin, mutta hyvin pystyy toimimaan. Koira kiukuttelee tuossa vieressä, kerroin sille äsken että tontut liikkuu ikkunan takana.. ei se uskonut ja jatkaa kiukuttelua :P
Tähän loppuun vähän Mokomaa. Kaunista. http://www.youtube.com/watch?v=tQTbWiBy5Eg
torstai 24. marraskuuta 2011
Tasaantumista
Viime lauantain tappelun jälkeen en hänestä ole kuullut. Pidin viikonloppuna hauskaa kavereiden kanssa eri muodoissa, mutta useampaa ihmistä tuli nähtyä. Alkuviikko käynnistyi uusien bisnesjuttujen myötä, täytyy katsoa mitä tästä tulee.. Toivottavasti jotain loistavaa! :) Vaikkakaan mikään pankki ei ole vielä vihreää valoa minulle näyttänyt, oloni on rauhallisempi, vaikkakin tiedän että tammikuun loppu lähenee uskomattoman kovaa vauhtia..
Eilen olin niin väsynyt ettei edes urheilemaan kyennyt. Unta tuli nautittua melkein yhdeksän tuntia, mutta siitä huolimatta väsyttää. En tiedä onko tämä jatkuva liikkeellä pysyminen sitä, että pelkään pysähtyä paikoilleni. Mutta kai se on okei, niin kauan kuin on hyvä olla.. Tulevaa joulua odotan pienellä haikeudella, mutta myös ilolla. Tämä piti olla ensimmäinen joulu, jonka me järjestäisimme ja johon tulisi perhettä kummankin puolelta.. no nyt joulu menee oman perheen parissa, turvallisissa ja rakkaissa perinteissä. Ja ne ovat jotakin jota todella odotan! Olen perhekeskeinen ihminen ja nautin tuosta punaisen, vihreän, kullan ja hopean värittämstä perhejuhlasta, jossa on lämpöä, rauhaa ja hyvää oloa.
Tänään ja huomenna urheilua, ja viikonloppukin on jo täynnä ohjelmaa. Välillä tuntuu siltä että pitäisi seisahtua, mutta en jostain syystä halua. Tunnen olevani enemmän elossa kun olen menossa. Sohvalle jääminen, vaikka siitäkin pidän, ei tunnu nyt oikealta. Ehkä minä jatkan tätä kunnes tipun suorilta jaloilta..
Eilen olin niin väsynyt ettei edes urheilemaan kyennyt. Unta tuli nautittua melkein yhdeksän tuntia, mutta siitä huolimatta väsyttää. En tiedä onko tämä jatkuva liikkeellä pysyminen sitä, että pelkään pysähtyä paikoilleni. Mutta kai se on okei, niin kauan kuin on hyvä olla.. Tulevaa joulua odotan pienellä haikeudella, mutta myös ilolla. Tämä piti olla ensimmäinen joulu, jonka me järjestäisimme ja johon tulisi perhettä kummankin puolelta.. no nyt joulu menee oman perheen parissa, turvallisissa ja rakkaissa perinteissä. Ja ne ovat jotakin jota todella odotan! Olen perhekeskeinen ihminen ja nautin tuosta punaisen, vihreän, kullan ja hopean värittämstä perhejuhlasta, jossa on lämpöä, rauhaa ja hyvää oloa.
Tänään ja huomenna urheilua, ja viikonloppukin on jo täynnä ohjelmaa. Välillä tuntuu siltä että pitäisi seisahtua, mutta en jostain syystä halua. Tunnen olevani enemmän elossa kun olen menossa. Sohvalle jääminen, vaikka siitäkin pidän, ei tunnu nyt oikealta. Ehkä minä jatkan tätä kunnes tipun suorilta jaloilta..
maanantai 21. marraskuuta 2011
Minun nimeni
Lauantaina tuli sähköpostin välityksellä tapeltua exän kanssa. Alan olla sen verran turta häneen, ettei tuo pientä käsien tärinää suurempaa aiheuttanut. En jaksa tapella hänen kanssaan, haluaisin vain yhteydenpidon loppuvan, eli se että saataisiin kaikki asiat järjestykseen. Kaivoinpahan verta nenästäni ja sitä saa mitä tilaa. Ei siitä sen enempää.
Minulle on koko ajan ollut selvää että vaihdan tyttönimeni takaisin kun eroprosessi on selvä. Odotan sitä jo kovasti, sillä naimisiin mennessä omasta nimestä luopuminen tuntui pahalta. Ennen häitä jopa itkin sitä. Se oli jotain mikä oli ollut osa minua jo 28 vuotta. Olin ylpeä sukunimestäni ja siitä perheestä johon kuulun. Toisaalta olen sen verran vanhoillinen, että kun meillä kerran oli puhetta lapsista, koko perheellä pitää olla mielestäni sama sukunimi. Tämä on vain minun mielipiteeni, ja minun perheeni, eikä tarkoita sitä että se on ainoa vaihtoehto joka pitää sopia kaikille. Ja samoilla linjoilla olimme tuon asian kanssa. Jotenkin oli selviö että minä vaihdan nimeä.
Muutamille ihmisille, kuten exän sisarelle, oli selvästi pieni järkytys että vaihdan sukunimeni takaisin. Minä en ymmärrä miksi. Tarkoitukseni ei ole salata sitä että olen ollut naimisissa. Muutan jotain, mikä ei ollutkaan sitä mitä luulin. Minulla ei ole mitään syytä jäädä tälle nimelle. Tilanne olisi toinen jos meillä olisi ollut lapsia. Silloin olisin ehkä saattanut jäädä miehen nimelle. En tiedä. Tällä hetkellä en osaa ehkä kuvitella koko tilannetta joka kannalta.
Onneksi näitä asioita ei tarvitse enää uudelleen miettiä. Mutta se mikä on varmaa, nimeäni en enää ikinä vaihda. Ja ainakin nyt tuntuu siltä, että jos minulle lapsi joskus suodaan, hän tulee minun nimelleni. Ja tietysti siellä mietitään jo että älä koskaan sano ei koskaan.. no en sano...
Minulle on koko ajan ollut selvää että vaihdan tyttönimeni takaisin kun eroprosessi on selvä. Odotan sitä jo kovasti, sillä naimisiin mennessä omasta nimestä luopuminen tuntui pahalta. Ennen häitä jopa itkin sitä. Se oli jotain mikä oli ollut osa minua jo 28 vuotta. Olin ylpeä sukunimestäni ja siitä perheestä johon kuulun. Toisaalta olen sen verran vanhoillinen, että kun meillä kerran oli puhetta lapsista, koko perheellä pitää olla mielestäni sama sukunimi. Tämä on vain minun mielipiteeni, ja minun perheeni, eikä tarkoita sitä että se on ainoa vaihtoehto joka pitää sopia kaikille. Ja samoilla linjoilla olimme tuon asian kanssa. Jotenkin oli selviö että minä vaihdan nimeä.
Muutamille ihmisille, kuten exän sisarelle, oli selvästi pieni järkytys että vaihdan sukunimeni takaisin. Minä en ymmärrä miksi. Tarkoitukseni ei ole salata sitä että olen ollut naimisissa. Muutan jotain, mikä ei ollutkaan sitä mitä luulin. Minulla ei ole mitään syytä jäädä tälle nimelle. Tilanne olisi toinen jos meillä olisi ollut lapsia. Silloin olisin ehkä saattanut jäädä miehen nimelle. En tiedä. Tällä hetkellä en osaa ehkä kuvitella koko tilannetta joka kannalta.
Onneksi näitä asioita ei tarvitse enää uudelleen miettiä. Mutta se mikä on varmaa, nimeäni en enää ikinä vaihda. Ja ainakin nyt tuntuu siltä, että jos minulle lapsi joskus suodaan, hän tulee minun nimelleni. Ja tietysti siellä mietitään jo että älä koskaan sano ei koskaan.. no en sano...
perjantai 18. marraskuuta 2011
Ylämäkeen
Juoksen ylämäkeen. Nautin verenmausta suussa. Hymyilen. Tästä pääsee huipulle. Varmasti.
Hetkellinen hyvänolonpuuska siis perjantaiaamun alkuun. Yksi asia joka vaikuttaa mahdollisesti rahatilanteeseen on järjestetty. Eli toiminimi on kaupparekisterissä. Jeah baby! Hetkeksi painuu taakse ne ikävät tosiasiat jotka kuitenkin on olemassa ja vaikuttavat. Tänään en anna niiden häiritä, vaan nautin siitä että jokin asia onnistui niinkuin kuuluu. Sain myös tuon toiminimen "omalle" nimelleni, eli tyttönimelle. Tähän asiaan palaan myöhemmin. Tänään hymyilen ja illalla urheilen, juoksen oikeasti verenmaun suuhun.
Hetkellinen hyvänolonpuuska siis perjantaiaamun alkuun. Yksi asia joka vaikuttaa mahdollisesti rahatilanteeseen on järjestetty. Eli toiminimi on kaupparekisterissä. Jeah baby! Hetkeksi painuu taakse ne ikävät tosiasiat jotka kuitenkin on olemassa ja vaikuttavat. Tänään en anna niiden häiritä, vaan nautin siitä että jokin asia onnistui niinkuin kuuluu. Sain myös tuon toiminimen "omalle" nimelleni, eli tyttönimelle. Tähän asiaan palaan myöhemmin. Tänään hymyilen ja illalla urheilen, juoksen oikeasti verenmaun suuhun.
torstai 17. marraskuuta 2011
Kuvitelmia ja pilvilinnoja
Kun elää pilvilinnassa niin sitä luonnollisesti tulee alas tällaisessa tilanteessa. Rytinällä.
Olen pysähtynyt miettimään muutaman kerran tätä koko juttua. Olen miettinyt sitä, olenko ollut 11 vuotta itsekeskeinen, tyhmä ämmä. Olinko syöttänyt tuolle exälle mukamas kaikki ne asiat joista kuvittelin meidän olevan yhtä mieltä. Siis kuvittelinko minä ihan kaiken ja nyt sitten maksan korkoja siitä. Luulin tuon olleen unelmamies, luulin väärin.
Meillä käsittääkseni oli aikalailla samankaltaiset ajatusmaailmat perheen yms. suhteen. Kumpikin oli sitä mieltä, että lapset hoidettaisiin kotona niin pitkään kuin mahdollista. Olimme kumpikin saaneet viettää lapsuuden kotona ilman päiväkotia. Ja pidimme tuota rikkautena. Kummallakin on sisaruksia, joten myös sen suhteen perhekeskeisyys korostui. Asumisen suhteen olimme myös samoilla linjoilla, löysimmehän vuosi sitten kodin johon suunnittelimme perheen perustamista. Pidimme samantyyppisistä asioista, toki poikkeuksiakin tietysti löytyi. Oli yhteisiä harrastuksia, mutta myös omia. Mutta lähinnä suuret linjat tuntuivat olevan molemmilla samanlaiset. Ja minun oli hyvä olla. Taisin keskittyä liiaksi itseeni...
Oliko hän todella unelmamies vai keksinkö minä hänet? Oliko hän todella olemassa vaik kuvittelinko vaan? Jos oli, muokkasinko minä häntä sellaiseksi kuin halusin, eikö hän oikeasti ollutkaan sitä mitä luulin. Miksi hänellä ei ollut munaa sanoa sitä?
Olen pysähtynyt miettimään muutaman kerran tätä koko juttua. Olen miettinyt sitä, olenko ollut 11 vuotta itsekeskeinen, tyhmä ämmä. Olinko syöttänyt tuolle exälle mukamas kaikki ne asiat joista kuvittelin meidän olevan yhtä mieltä. Siis kuvittelinko minä ihan kaiken ja nyt sitten maksan korkoja siitä. Luulin tuon olleen unelmamies, luulin väärin.
Meillä käsittääkseni oli aikalailla samankaltaiset ajatusmaailmat perheen yms. suhteen. Kumpikin oli sitä mieltä, että lapset hoidettaisiin kotona niin pitkään kuin mahdollista. Olimme kumpikin saaneet viettää lapsuuden kotona ilman päiväkotia. Ja pidimme tuota rikkautena. Kummallakin on sisaruksia, joten myös sen suhteen perhekeskeisyys korostui. Asumisen suhteen olimme myös samoilla linjoilla, löysimmehän vuosi sitten kodin johon suunnittelimme perheen perustamista. Pidimme samantyyppisistä asioista, toki poikkeuksiakin tietysti löytyi. Oli yhteisiä harrastuksia, mutta myös omia. Mutta lähinnä suuret linjat tuntuivat olevan molemmilla samanlaiset. Ja minun oli hyvä olla. Taisin keskittyä liiaksi itseeni...
Oliko hän todella unelmamies vai keksinkö minä hänet? Oliko hän todella olemassa vaik kuvittelinko vaan? Jos oli, muokkasinko minä häntä sellaiseksi kuin halusin, eikö hän oikeasti ollutkaan sitä mitä luulin. Miksi hänellä ei ollut munaa sanoa sitä?
Tilaa:
Kommentit (Atom)